Taas sama ihana kevät! Taas sen vinhat tuulet ovat alkaneet. Havupuut
ovat oksiltaan pudottaneet lumipainot ja suhisevat latvojaan iloisesti
heitellen. Järven valkoisilla jääkentillä juoksevat hattarain siniset
varjot. Auringon säteet lämmittävät seiniä, räystäät tihkuvat vettä,
jääpuikot putoelevat, peltojen talviset multakasat paljastuvat, kiurut
visertelevät suvenpuoleisten pälvien päällä. Tuuli tyyntyy ja purojen
ja lätäkköjen pinnat menevät riitteeseen. Pohjoispuolisten
kallioseinäin lumimättäillä vivahtelevat kylmenevän iltataivaan
punavärit, rannat täyttää teerien soidin, ilmat kaikki lauhkea
metsänhaju ja keväistä vettä ahnehtien paljaspuiset niemet kuvastuvat
taivaanrantoineen jäärailoihin ja rantasuliin. Taivas seestyy, ohentuu,
vihertyy ja sen kalpeuteen syttyy vaaleanvihreä tähti tuikkimaan
pakastuvassa avaruudessa. Mutta niin suuri on kuoleman kammo elämään
heränneessä luonnossa, että yökin liittoutuu sen kanssa ja värähtelee
valon kajastusta pimeimmänkin hetkensä ylitse, kunnes uuden aamun airut
säteensä taivaanlaelle heittelee ja kiurut jälleen viserryksiinsä
viriävät.
Me tunnemme kevään aina samaksi mutta kevät ei tunne meitä.
Vanhukselle se sanoo: Kuinka? Näinhän sinut viimeksi reippaana ja vielä
nuorteana eikä sinun ollut mikään vaiva ojentua suoraksi ja itsellesi
ja muille vakuuttaa, että käyräisyytesi on vain satunnaista luuvaloa.
Nyt olet harmaantunut ja ojentuminen tuntuu sinusta vaivalta. — Vanhus
vastaa ihmiskärsimyksistä tietämättömälle, hymyilevälle, aina samalle
keväälle: Talvi on ollut välillä.
Ja miehelle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi omin käsin
kauraa kylvävän, kevyesti ojaa luovan ja ilomiellä peltoasi äestävän.
Nyt käyt kainalosauvoin, kunniaristi rinnallasi, toinen jalka poikki
polven alta. Vieras kyntää peltoasi ja alakuloisena kuuntelet sinä
kiurujeni taivaista viserrystä. — Mies vastaa huoaten: Talvi on ollut
välillä.
Ja neitoselle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi
punaposkin juoksentelevan vuokkoja poimimassa, näin naurusuussa
keltakukkaseppelettä sitovan. Nyt olen tullut tuhat kertaa raikkaammin
tuulin ja hehkuvammin sätein ja sinun poskesi on kalpea, huulesi
veretön. Hajamielisenä katsot olemattomuuteen, kauas, kauas, kukkiani
näkemättä, tuuliani tuntematta. — Ja neitokin tahtoisi vastata
iki-ihanalle, aina samalle keväälle, mutta sana katkeaa ja hän
hyrskähtää itkuun ja itkee kesken päivän paistetta, kiurujenkin
visertäessä, purojen soidessa ja tuhansien aurinkojen hyppiessä
kevätkosken iloisissa pyörteissä... Talvi on ollut välillä.