SATU

Elipä muinaisina aikoina kaukana Egyptin erämaassa buddalainen erakko,

ja hänen oli joskus käytävä Aleksandrian suuressa kaupungissa niitä

sairaitansa lohduttelemassa, jotka eivät voineet hänen luoksensa

erämaahan tulla. Silloin hän, kaupungin hälinässä kulkiessaan ja

päästäkseen kuulemasta sen vietteleviä ääniä, laulunloilotuksia ja

tanssin säveliä, tukki korvansa tappuroilla. Hän myös ummisti suunsa

kaiken herkullisen ravinnon tarjouksilta, jopa painoi silmäluomensa

alas ollakseen himoitsematta meloneja, ananasseja ja harvinaisia

viinirypäleitä, jotka houkuttelevina pullistuivat kauppiaiden koreista,

roikkuen yli reunain. Ja hän työnsi pumpulia sieraimiinsa, kun oli

kulkeminen ravintolain ohitse rasvaisten liharuokain höyryssä, tai

milloin tunsi ilmassa katunaisten tekotuoksuja. Mutta jos joku sulotar

ohimennäkseen lähestyi häntä, kiristyivät erakon ummistuneet

silmäluomet yhteen mykkyrään kulmakarvain kanssa, ja oli vain ryppyistä

nahkaa, silmiä ei ollenkaan.

Kaupunkilaiset nauroivat häntä ja katupojat matkien kulkivat hänen

kintereillään, tappurapumpulit muka korvissa, ilvehtien ja pilkkasanoja

huudellen.

Mutta tuskaiset, vaivaiset, maailman murjomat, jotka vain kynnelle

kykenivät, hiipivät salaa hänen luoksensa erämaahan, taivaista

lohdutusta kuullakseen hänen huuliltaan. Ja siellä ei hänen korvansa

ollut tukittu, vaan auki valituksille, hänen silmänsä eivät olleet

ummessa, vaan katsoivat kirkkaasti ihmismielen syvyyksiin, ja hänen

suunsa osasi ihmisten kanssa sekä nauraa että itkeä, jopa maistella

toisinaan melonejakin tai mitä muuta vaeltajat hänelle kulloinkin

kantoivat.

Niinpä kerran taas kaupungille mennessään, varhaisena aamuna,

kreikkalaisen ylimystön vielä nukkuessa meluisan Apollojuhlansa

jälkeen, hän oli juuri tulemassa tulliportin luona olevan

ulkoravintolan ohi, jota he sanoivat Jumalatarten Kylpyläksi. Se oli

kallioluolaan rakennettu ja sen kaareutuva holviaukko oli riippuvissa

viinilehväin köynnöksissä. Sammaltuneita kääpiökuusen ja karahkatammen

juuria kiemurteli louhikkoseinän rakosissa, mutta edustalla oli

taivasalla sileä tekotanner hiottuja kivilaattoja, jonka äärillä,

lehmusten varjostossa, jumal-impiä marmorista. — Silloin tulvahti

luolan pimeästä aukosta, soitellen ja meluten, joukko nuoria

öitsijoitä, kukkasseppeleet päässä, kaulatuksin juopuneiden naistensa

kanssa.

Erakko loi silmänsä alas maahan, ja kitarankielten sätkytyksen vuoksi

otti taskustansa tappuratukot korviin.

Mutta nousevan päivän punertaessa, kirkkaan aamukasteen tippuessa

köynnösten lehdiltä, lehmusten tuoksuessa, jatkuvan mellastamisen halu

virkosi öitsijöissä. Vallattomina he ottivat erakon kiinni ja väkisin

taluttivat tantereelle. Ja he huusivat luolaan:

— Fryyne, Fryyne, tule jo! Sinä et sano vielä milloinkaan nähneesi

miestä, joka olisi voinut suloasi vastustaa, mutta täällä on yksi, joka

ei sinullekaan silmiänsä avaa, joka ei tahdo kuulla mesiääntäsi ja on

ihosi ihanilta tuoksuilta kaikki aistimensa sulkenut.

Silloin Fryyne, hetääreistä ihanin, valkoiseen vaippaan kääriyneenä,

tuli ulos luolan suulle ja leikkiin valmiina käski ottaa tappurat

erakon korvista ja sieraimista.

He tekivät niin.

Ja Fryyne antoi vaippansa solua maahan.

Mutta erakon silmät pysyivät ummistuneina.

Fryyne naurahti. Hän helisti helojansa, jotka olivat hänen ranteisiinsa

ja jalkanilkkoihinsa kiinnitetyt. Ja kohta soittajat istuivat maahan

puolipiiriin hänen ympärillensä. Ja erakon korvissa alkoivat öitsijäin

huilut soida, kitarankielet laulaa, ja sormikalistinten näppäillessä

tanssin sykähtävää poljentoa alaston jalka kevyesti lipsahteli

hiotuilla kivilaatoilla.

Mutta erakon ajatukset menivät ajastaikojen taakse. Hänen ummistuneiden

silmäinsä yössä syttyivät palamaan taivaan kynttilät, joita

tähtitarhain tuhannet haltijahenget kannattelivat, toisten soitellessa

ylistys- ja riemusäveliä Budda jumalan syntymisen johdosta. Ja nuori,

kuninkaallinen äiti ilmestyi keskeltä taivasta, kuulakkaiden

höyhenpilvien sisästä, rinnat paljaina, sillä hän oli juuri päässyt

imettämästä jumalan poikaa. Silloin koko taivas helisi riemusta ja

täynnä pyhää ihastusta erakko huusi suurella äänellä:

— Oi pyhä äiti, ihanaa on lapsen sinun rintojasi imeä, mutta vielä

ihanampi on rikollisen miehen sinun viattomilta huuliltasi armoa

kuulla!

Nämät ihmeelliset, naisen äidillisyyttä jumaloivat sanat satuttivat

Fryyneä, sillä ne häpäisivät hänen aiheetonta alastomuuttansa, ja

äimistyneenä hän hetkeksi pysähtyi. Mutta öitsijäin nauru ja

mahdollisen tappion häpeä yllyttivät hänet vielä intohimoisempaan

tanssiin. Ja hypellessään hän lähestymistään lähestyi erakkoa,

kieputteli tuoksuavia huntujansa hänen päänsä ympärillä, sieppasi

vihdoin maljan kuohuvaa viiniä ja koko ruumiillaan painautuen häntä

vastaan nosti viinin hänen suullensa, kiehtovalla äänellään hänen

korvaansa puhuen: — "Juo!"

Ja hänen äänensä oli suloinen kuin vuodatettu öljy.

Soitto vaikeni. Jännittyneinä, polvillansa nelinryömin soittajat

lähestyivät, nähdäksensä kumpi voittaa.

Mutta erakon huulet pysyivät ummistuneina, ja Fryynen kallistaessa

pikaria hänen siitä juodakseen, vuoti viinin punainen mehu miehen

leualle ja maahan.

Nyt eivät öitsijät enää voineet himojansa hillitä, vaan kilpaillen

ryntäsivät Fryynen käsiä ja jalkoja suutelemaan, ja yksi heistä huusi

erakolle:

— Ellet ihanaa Fryyneä nähdäksesi ole tahtonut silmiäsi avata, älkööt

ne ikinä enää mitään muutakaan nähkö!

Ja temmaten tupesta tikarinsa hän aikoi iskeä erakolta silmät puhki.

Mutta Fryyne sai inhon rakastajiinsa. Suojellen erakkoa hän raivokkaana

työnsi heidät syrjään ja huusi:

— Ei pojat, säästäkää hänen silmänsä, tämä mies miellyttää minua

paremmin kuin yksikään teistä, ja niinkauan kuin hänen kätensä eivät

ojennu minua ottaaksensa, älköön teistäkään kukaan ikinä minuun

koskeko!

Näin sanottuaan Fryyne kääriytyi vaippaansa, hunnutti kasvonsa ja

pakeni heidän seurastaan.

Senjälkeen eräänä päivänä paimenet näkivät mustiin puetun naisen

vaeltavan kaupungista erämaan hietikoille ja edetessään pienenemistään

pienenevän, kunnes oli kadonnut näkymättömiin.

Mutta erämaassa oli erakolla tapana istua keitaan palmujen alla

opettamassa uskolaisiansa, jotka istuivat piirissä hänen edessään

maassa, jalat ristikkäin, selkä suorana, hartioilla valkoiset mekot,

valkoinen vyö kallon ympäri käärittynä, tarkasti kuunnellen ja

mieleensä painaen hänen selostuksiansa Nirvanan ihanasta olotilasta,

jonka saavutettuansa ihminen vihdoin pääsee lihan himoista, vallan ja

rikkauden pyyteistä kaikkien ajatustensa herraksi. Ja taaempana seisoi

vaivaisten ja katuvaisten joukko esille pääsyä odotellen, että pyhä

erakkoprofeetta, oppilaansa päästettyään, panisi kätensä heidän

päällensä ja vapauttaisi keitä ruumiillisista vaivoista, keitä henkisen

tilan ahdingoista.

Ja tapahtui, että näiden katuvien joukkoon oli ilmestynyt mustiin

hunnutettu nainen, joka vuoronsa tultua nöyrästi lähestyi erakkoa ja

syvään häntä kumarrettuaan paljasti kasvonsa.

Miehet joka suunnalta kurottautuivat esille tuon naisen häikäisevää

ihanuutta nähdäksensä likempää.

Mutta erakko sanoi ankaralla äänellä:

— Kuka olet, nainen, ja mitä sinulta on kaupungissasi puuttunut, jota

olet tullut erämaasta hakemaan? Mene pois minun kasvojeni edestä!

Silloin Fryyne kävi polvillensa ja kumartaen otsansa maahan sanoi:

— Sinua olen tullut palvelemaan, pyhä mies. Älä aja minua luotasi,

vaan laske siunaava kätesi minun päälaelleni, että tulisin ansiokkaaksi

sinun väsyneitä jalkojasi pesemään ja sinun kituvaista ruumistasi

öljyillä voitelemaan.

Ja erakko ajatteli: missä olenkaan tämän äänen ennen kuullut?

Ja suuri vavistus tuli erakon kaikkiin jäseniin, sillä tästä äänestä,

joka oli suloinen kuin vuodatettu öljy, hän tunsi naisen Fryyneksi, ja

kun Fryynen kumartaessa vaipan rintauurros höltyi alas, ei hän ollut

edes Buddan äidilläkään nähnyt mitään ihanampaa.

Erakon pää vaipui raukeasti taaksepäin. Kasvot taivasta kohden hän

hiljaa ummisti silmänsä ja huoattuaan sanoi vaivoin kuuluvasti:

— En kaipaa palvelijaa, joka itse olen kaikkien palvelija.

Mutta miesten joukossa nousi nurina näiden sanojen johdosta, ja he

puhuivat keskenään: sopineeko pyhän miehen ajaa luotaan katuvaista?

Ja koko seurakunta vaatimalla vaati Fryynen jäämistä.

Kunnes erimielisyyden ja pahennuksen välttämiseksi erakko vihdoin salli

Fryynen jäädä koetteeksi keitaalle, itse puolestansa vain kaikin voimin

koettaen karttaa Fryynen näkemistä, jopa ajattelemistakin. Mutta

silmänsä jos voikin sulkea, korvansa ja nenänsä jos voikin tappuroilla

tukkoa, aivoihinsa ei voi sentään saada tappuroita. Pian Fryyne osasi

tekeytyä kaikille tarpeelliseksi. Hän kulki keitaalla kaikissa ovissa,

tuli ja meni mielin määrin, ja kun yöllä ei enää kulkenut, kulki

sentäänkin erakon ajatuksissa, ja kaikki hunnut vaipuivat maahan,

kaikki soljet irtautuivat, kaikki vaipat aukesivat, Fryynen alastonna

astuskellessa niille niityille, joita hurskaus oli luonut, noustessa

pyhyyden vuorille vapaasti kuin sumupilven hajottua valkoinen

karitsalauma nousee tuoreelle nurmelle.

Ja herättyänsä erakko ajatteli: jos toimittaisin Fryynen takaisin

kaupunkiin, eikö se synti painaisi toki vain hiekkamurusena pahennuksen

rinnalla, minkä minulle tuottaa Fryynen näkeminen?

Ja niinpä erakko, Fryynen koetusajan kuluttua, päätti toimittaa hänet

takaisin kaupunkiin, ja ilmoitti päätöksensä miehille.

Mutta miehet sanoivat:

— Jos sinä Fryynen ajat luotasi, aja sitten meidät ensin, sillä tämä

Fryyne ei ole suinkaan meitä huonompi hurskauden harjoituksissa.

Ja koko seurakunta huusi: jos Fryyne menee, me menemme kaikki!

Silloin erakko, päästäksensä Fryyneä joka päivä näkemästä, päätti

rakennuttaa hänelle korkean majan erillensä muusta keitaasta ja osoitti

miehille vuoren, jolle maja oli pystytettävä, mutta itse ei mennyt

asumusta katsomaan, eikä edes sen valmistuttua käynyt sitä

suitsutuksilla ja pyhien vesien priiskoituksilla siunaamassa.

Kului aikaa puoli vuotta. Jo tulee Fryyne alas vuorelta erakon luo,

valittaen ja näin sanoen:

— Sinä olet minulle majan rakennuttanut ja hyvä on minun vuorella

kilejä paimentaa, mutta öisin kuulen hiipiviä askeleita asumukseni

ympärillä ja sydämeni on täynnä pelkoa miesten himon tähden, sillä

päivällä he laaksossa rukoilevat sinun armoasi, mutta yöllä he nousevat

vuorelle minun armoani rukoilemaan.

Erakko käski Fryynen mennä takaisin vuorelle, mutta miesten hän käski

rakentaa korkea kivipatsas kivenheittämän päähän majasta, ja

kutsuttuaan puheillensa uskollisimman miehistänsä, joka oli taitava

jousen käyttäjä, antoi hänelle tikapuut, näin sanoen:

— Sinun on kiivettävä patsaan päähän ja sieltä ammuttava jokainen,

joka öiseen aikaan Fryynen majaa lähestyy.

Ja nyt ei erakko luullut tarvitsevansa sen koommin enää Fryyneä

puhutella. Sillä Fryynen ääni vietteli häntä vielä enemmän kuin näkö.

Mutta aamulla Fryyne tuli jälleen laaksoon ja kumarrettuaan erakolle,

sanoi:

— Sinun miehesi osaa tikapuita käyttää yhtä ovelasti kaikkialla, sillä

viime yönä, kuun paistaessa ikkunaristikkoni takaa, näin hänen päänsä

varjon permannolla.

Silloin erakko näytti Fryynelle toisen miehen, joka oli saanut

myrkyllistä nokea silmiinsä ja kadottanut näkönsä. Ja erakko sanoi:

— Tämän sokean miehen lähetän yöksi majasi eteen, sillä hän on

tarkkakuuloinen kuin metsäkauris ja hän on sekä oveasi että ikkunatasi

vartioiva.

Mutta Fryyne katsahti mieheen ja sanoi:

— Hän tietää majani katolla vielä nokisen savuluukunkin, jota en ole

ylettynyt yöksi sulkemaan.

Ja erakko kutsui luoksensa taitavan keihästäjän, joka tultuansa

tervehti heitä vasemmalla kädellä, pitäen oikeaa kättänsä vaipan alla.

— Tämä uskollinen mies — sanoi erakko — lävistäköön keihäällänsä

jokaisen, joka yöllä kolkuttaa ovellesi, tai kurkottaa ikkunaasi, tai

kiipeää majasi katolle savuaukkoa mittaamaan.

Mutta Fryyne näytti erakolle sormuksen, sanoen:

— Voineeko mies vasemmalla kädellä keihästä käyttää, sillä minä

hyppäsin eräänä yönä vuoteeltani permannon luukulle, kun luulin

kellarista rotan nousevan, mutta rotalla oli tämä sormus kaulassansa.

Epäluotettavat ovat kaikki sinun miehesi ja sopineeko pyhän

lähettääkään uskollisiansa näin koville koetuksille? Mutta jos itse

nousisit vuorelle, ei sinun tarvitsisi patsaan päässä vahtia, vaan

antaisin sinulle vaikka oman vuoteeni ja itse nukkuisin nurkassa.

Erakko kauhistuen perääntyi ja sanaakaan suustansa saamatta vain käsin

torjui Fryynen pöyristyttäviä ehdotuksia.

Mutta Fryyne lankesi polvilleen ja molemmat kätensä häntä kohden

ojentaen rukoili:

— Jos vain yhdeksikin yöksi tulisit luokseni, pyhittyisi vuoreni ja

majani ja vuoteeni, sillä he pitävät pyhänä sen maan, jolle jalkasi

astuu, ja pyhänä vuoteen aluksen, jolle sinä pääsi kallistat, eikä

kukaan enää ikinä uskaltaisi untani häiritä. Oi sinä kaikkien

palvelija, miksi minua et tahdo palvella, vaan jätät turvattomaksi

yökulkijain käsiin! Katso, päivä on jo lännen puolella ja minä palaan

itkien majalleni.

Ja sydämen säälin repimänä, mutta päätänsä kovin pudistellen erakko

meni uskollistensa luo ja kerrottuaan heille Fryynen mahdottoman

vaatimuksen käski heidän valita itse keskuudestansa mies, joka ottaisi

noustakseen patsaalle vahtimaan. Mutta yöksi olisivat tikapuut tuotavat

laaksoon ja vasta aamuisin mies päästettävä patsaalta.

Miehet vetäytyivät syrjemmäksi arkaluontoista vaalia keskuudessansa

toimittamaan, mutta eivät voineet päästä mihinkään päätökseen. Ja kauan

neuvoteltuansa he vihdoin tulivat erakolle sanomaan:

— Ellet sinä voi Fryynen pyyntöä täyttää, emme sinua enää uskokaan

pyhäksi, sillä ihmiselle se tosin olisi mahdotonta, mutta pyhälle on

kaikki mahdollista.

Nämä sanat kuultuansa erakko painui vain yhä syvemmäksi laaksoon, ja

löydettyänsä vanhan roviopaikan hän heittäysi siihen suullensa ja tahri

itseänsä tuhkaan ja ripotteli sitä päähänsä ja vaikerteli haikeasti,

näin sanoen:

— Oi, miksi, miksi ihmiset vaativat pyhiltänsä enemmän kuin pyhät

itse! Oi Fryyne, Fryyne, kuinka voipi se mies, joka on Buddan

unohtanut, puhdistaa sielusi Buddan temppeliksi! Oi uskolliset mieheni,

kuinka johdan teidät ajatusten herruuteen ja kuinka himonne sammutan,

kun omat ajatukseni tulessa palavat!

Ja auringon jo laskiessa erakko näki mielessään keitaansa kukistumisen,

sen saman keitaan, jonka ympärille hän oli ikänsä kaiken unelmoinut

kerran pyhän kaupungin syntyvän, jonka vuorelle ajatellut pyhän

luostarin kelloineen ja kultakupuineen ja jota kohden haaveillut

karavaanijoukkojen vaeltavan. Ja tämän hävityksen järkyttävä näky

tärisytti niin perin juurin hänen olentoansa, että hän ponnahti

pystyyn, karisti tuhkan päältänsä, pesi ja suki itsensä, kääri

valkoisen turbaanin päänsä ympäri, otti hartioilleen maahan ylettyvän

valkoisen kauhtanan ja mitään enempää ajattelematta painalsi ylämäkeen.

Ja hänen noustessansa hulmuavin liepein vuorelle, kiitollinen

seurakunta soitti vaskisia kelloja ja miehet makasivat kasvoillansa

vuoren juurella hänen sielunsa puolesta rukoillen. Tätä he tekivät koko

yön.

* * * * *

Yötä seuraavan aamun valjetessa, kun majassa ei vielä mikään

liikahtanut, valkoinen kililauma portin ääressä jo odotteli myöhästyvää

emäntäänsä, laitumelle päästäkseen. Fryyne vain nukkui, autuas

tyydytyksen hymy huulillaan, lammasten määkynätä kuulematta. Vaan kun

ovi vihdoin paiskautui auki, säikähtivät kilit pahasti ja juoksivat

hajallensa, sillä majasta tuli mies, jota ne eivät vielä milloinkaan

olleet vuorella nähneet. Ja taaempana jälleen laumaan kokoonnuttuansa

ne yhdestä silmää uteliaasti katsoivat miestä. Mutta mies ei tehnyt

kileille pahaa. Hän vain rupesi nopeasti risuja kokoomaan, ja

sylillisen niitä koottuansa vei ne patsaan juurelle. Sen tehtyään hän

asetti tikapuut nojalleen pylvästä vastaan risujen päälle, sytytti

risut palamaan ja kiipesi patsaan päähän. Kun tikapuut olivat palaneet

poroksi, kääri hän valkoisen turbaanin päänsä ympäriltä, riisui

vaatteensa ja heitti nekin alas rovioon. Sitten asettui polvilleen ja

jäi liikkumattomaksi jalkainsa päälle istumaan.

Ja kansa riensi joka suunnalta tätä ihmettä katsomaan. Ja he

puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut mitään, istui vain kädet

ristissä, katse kohden taivasta, niinkuin armoa rukoilevainen.

Ja he kutsuivat Fryynen esille ja kysyivät:

— Miten tämä on tapahtunut?

Mutta Fryyne peitti kasvonsa ja vastasi:

— En tiedä, milloin pyhä mies on luotani lähtenyt, sillä minä nukuin

sikeästi.

Ja he suuresti ihmettelivät tätä tapausta.

Ja muutaman päivän kuluttua joku heistä sanoi: hän on varmaan pyhimys,

mutta voihan pyhimyskin olla sekä janoinen että nälkäinen. Ja he

panivat kastetun sienen riu'un päähän ja nostivat hänen huulillensa.

Mutta erakko hiukan vain imaisi, ja ruokaa ei ollenkaan ottanut

suuhunsa.

Ja päiväinen paahtoi hänen selkänsä ruvelle, ja tulivat rankkasateet ja

liuottivat verille, ja taas aurinko kärvensi ruvelle.

Kunnes hän eräänä aamuna tipahti hengetönnä patsaalta alas maahan.

Ja miehet kaivoivat hänelle haudan patsaan alle, sanoen keskenään:

— Hän antoi henkensä opettaakseen meille millä uskollisuudella meidän

on tämän naisen viattomuutta varjeltava.

Ja juhlamenoin he pyhittivät haudan patsainensa.

Ja Fryynen he myöskin pyhittivät.

He suurensivat vuorimajaa, rakensivat lisäkammioita ja rukoushuoneita,

ja piirittivät kivimuureilla, luostariksi pyhiä naisia varten, mutta

Fryynen he asettivat näiden naisten päälliköksi. Vielä he rakensivat

luostarimuurien ulkopuolelle kultaisen aidan pyhän patsaan ympärille ja

nupittivat aidan ristikot timanteilla, jotka he olivat löytäneet

tuhkasta ja uskoneet profeettansa kyyneleiksi. Mutta aitauksen

portinavaimen he jättivät Fryynen haltuun, että hän päästäisi pyhälle

haudalle kenen katsoi siihen ansiolliseksi.

Ja keitaan maine levisi valtakunnasta valtakuntaan, ja vaeltajia tuli

maan kaukaisimmista ääristä luostaria ja pyhää pylvästä katsomaan,

sillä puhe kävi semmoinen, että jolla oli taskussansa murunenkin

patsaasta rapaunutta kiveä, hän voitti kaikki pahat henget eikä mikään

kiusaus häneen pystynyt. Ja suuren väentulvan vuoksi oli laaksoon pian

rakennettava tilavia majataloja yöpaikoiksi vaeltajille ja vaatteiden

ja jalkineiden varastohuoneita vaelluksissa ryysistyneille ja

ravintoloita nälkäisille ja juomaloita janoisille. Ja karavaanijoukot,

tullen rantakaupungeista, poikkesivat keitaalle, tuoden kirjailtuja

messukaapuja, kalliita suitsutuskuppeja, Persianmattoja

maahankumartajille ja kultalevyjä luostarin kupukatoille. Ja kauppiaat

asettivat telttansa torille ja levittivät kirjavat vaatekatoksensa

kujien äärelle rakennusten suojaan, ohikulkijoille myöden ryynejä ja

jauhoja, viinejä ja mausteita, helmiä ja päärlynauhoja, kankaita ja

kudoksia, silkkiä ja samettia ja monenmoista sekatavaraa. Ja niinpä oli

pyhän paikan ympärille syntymässä uusi kaupunki, jonka omat kamelit jo

välittivät kauppaa kaukaisten maiden kanssa.

Ja Fryyne ajatteli: en muuta ikinä enää takaisin entiseen kaupunkiini,

siellä kaikki minut hylkäisivät, kun vanhenen, mutta täällä mitä

enemmän vanhenen, sitä enemmän kunniani kasvaa. — Ja hän tunsi

suurta kiitollisuutta erakko vainajata kohtaan, joka oli hänelle

uhrikuolemallaan näin loistavan tulevaisuuden valmistanut. Sillä Fryyne

kukoisti kaupungin pyhänä kuningattarena ja hänen valtansa oli niin

suuri, ettei yksikään vaeltajista, olipa vaikka ylipappi tai katuvainen

sadanpäämies, päässyt pyhän haudan ääreen ensin häntä kumartamatta ja

häneltä portinavainta rukoilematta.

Niinpä hän kerran istui mukavasti luostarinsa parvekkeella varjostimen

alla, kahden nunnan viuhuttaissa hänelle palmunoksia, kun hän

ihmeeksensä näki kyttyräselkäisen kääpiön, joka vaeltajien tietä tullen

ei poikennutkaan luostariin, vaan meni suoraa päätä kultaiselle

aitaukselle ja rupesi sen porttia auki kolistelemaan.

Fryyne naurahti ja lähetti toisen munnista opettamaan muukalaiselle

maan tapoja ja käskemään puheillensa, mutta itse meni huoneeseen, jossa

pyhät savut suitsusivat, ottaaksensa vaeltajan vastaan.

Ja muukalainen astui huoneeseen ja Fryyneä kumartamatta sanoi:

— Eikö pyhän erakon sydän hänen eläessänsä ollut avoin vaeltajalle,

miksi on nyt hänen hautansa avaimella lukittu?

Fryyne vastasi:

— Etteivät kaikki maantienkoirat kävisi sitä nuuskimassa ja sitä

saastuttaisi. Avain on minulla, ja minä annan sen kenelle tahdon, tai

olen antamatta, ketä en katso sitä ansainneeksi. Sano siis ensin kuka

olet ja millä asioilla kuljet.

Ja vähän aikaa mietittyänsä vieras puhkesi puhumaan:

— Tiedä siis, että maallisesta herruudestani ei ole mitään puuttunut,

mutta ajatusten herruutta olen puolet ikääni turhaan tavoitellut eikä

yksikään tietäjä ole osannut sitä viisaudenkiveä minulle antaa. Mutta

kaikki kertomukset koottuani, jotka tästä erakosta maailmalla

kerrotaan, olen katsonut hänet pyhäksi, ja siitä saakka olen yötä

päivää, nälkäisenä ja janoisena, ryysyissäni vaeltanut tänne tullakseni

ja pyhästä patsaasta kivipalasen lohkaistakseni. Mutta mikä pyhä sinä

olet, korskea nainen, että asetut tuomariksi pyhän miehen ja hänen

etsijänsä väliin, jaellen kiviä lemmikeillesi ja kieltäen niiltä, joita

vihaat? Eikö hän sinua katsonut mitättömäksi silmissänsä? Tiedän hänen

tulleen pyhäksi, koska oli sinun kauneuttasi halveksinut.

Silloin tuli Fryyneen kova halu kertoa tälle miehelle suuri salaisuus,

josta ei yhdelläkään kuolevaisella saanut olla vihiä. Oli hän sitä

osannut salata keitaan miehiltä, oli osannut vaieta mahtavien

vaeltajien edessä. Mikä ihme saattoikaan hänet nyt tuon kääpiön edessä

aivan vapisemaan ilmaisemisen halusta? Ja mikä sai hänen suustaan

pulpahtamaan varomattoman vihjauksen: — Paljon sinä tiedät, mutta yhtä

et sinä sittenkään tiedä.

Mies ei kysynyt, vaan sanoi närkästyen:

— En ole tullut sinun salaisuuksiasi kuuntelemaan, vaan ripusta

koreasti avain portinpieleen, ja mene itse ja peitä pääsi häpeän ja

katumuksen tuhkaan, silloin ehkä minäkin sinua kumarran.

Mutta näiden nöyryyttävien sanojen jälkeen alkoi salaisuuden

ilmaisemisen halu mennä Fryynellä yli hänen voimiensa. Hän lepäili

karkoittaakseen ajatuksensa, hän polki jalkaa maahan, hän väänteli ja

käänteli itseänsä, mutta näitä hänen tehdessänsä sanat omin päin

tulivat mieleen, itsestään kypsyivät lauseiksi ja pyrkivät suuhun. Hän

puri palmikkonsa päätä, ettei suu puhuisi. Sanat menivät kielelle. Hän

joi kiehuvaa vettä, ettei kieli kertoisi. Sanat tulivat huulille ja

olivat jo puhkeamaisillaan puheeksi, kun hän juuri lankeemuksensa

edellä hädissään keksi keinon vaaran torjumiseksi.

Hän lankesi polvilleen muukalaisen eteen, sanoen:

— Ah, minä näen, että sinä olet pyhä mies, ja katso, erakon kuoleman

jälkeen ei minulla ole ollut mitään rippi-isää, jolle olisin syntini

tunnustanut. Mutta sinä näytkin olevan mies, joka et ole salaisuuttani

ilmaiseva, et edes henkesi menettämisen pelosta, ja sinulle,

rippi-isälleni, minä voisin sen uskoa.

Nähtyänsä Fryynen nöyrtyneeksi, mies lauhtui ja istuen katuvaisen eteen

sanoi isällisesti:

— Puhu, lapseni!

— Sinä yönä, — sanoi Fryyne kuiskaten, — jona erakko nousi vuorelle,

että vuori pyhittyisi, ja tuli majaani, että majani pyhittyisi, ja

lepäsi vuoteellani, että vuoteeni pyhittyisi, olin minä hänen

käskystänsä jakanut huoneeni kahteen osaan verhoilla. Ja hänen

maatessansa minä työnsin luukun ikkunan eteen, ettei kuu paistaisi

hänen silmiinsä. Ja tuli pilkkosen pimeä. Ja kun yö oli kuuma, riisuin

minä pimeässä hiljaa kaikki vaatteet yltäni ja hiivin verhon taakse

nurkkaan, maatakseni alastonna oljilla. Enkä hiiskunut sanaakaan, en

halkaistuakaan, sillä hän oli ankarasti kieltänyt minua mitään

äännähtämästä. Ja kun kuulin hänen valvovan, olin nukkuvinani, etten

hänen untansa häiritsisi. Mutta erakko huokaili huokailemistaan, ja

vihdoin sanoi: "Oi Fryyne, vaihtakaamme vuoteemme, sillä tämä päänalus

tuoksuu hyasinteille ja peitteesi balsamiöljyille ja minua kovasti

vaivataan." Minä en vastannut mitään ja olin vain nukkuvinani. Erakko

yhä huokaili ja voihki, kunnes keskiyön aikaan kuulin hänen sanovan:

"Oi Fryyne, vaihtakaamme vuode ja salli minun nukkua oljilla, sillä

pahat henget kovin kiusaavat minua, soitellen korviini huiluilla ja

kitaroilla." Minä en nytkään äännähtänyt ja olin jälleen nukkuvinani.

Mutta kukon jo kiekahtaissa ja kilieni määkiessä erakko, unohtaen oman

kieltonsa, huusi valittaen kovalla äänellä: "Oi Fryyne, Fryyne, miksi

et vastaa mitään rukouksiini!" Ja puhumisen luvan näin saatuani minä

sanoin: "Ah, hurskas isäni, helpompi on pyhän ajaa luotansa paholaiset

kuin minun nousta vuoteeltani, sillä kuuma yö on hervoittanut kaikki

jäseneni enkä jaksa nousta nostamatta." — Silloin — oi hän oli

uljaampi ja voimakkaampi kaikkia miehiä, joita olen ikinäni nähnyt —

hän nosti minut käsivarsillensa, kuule minua: hän nosti minut

käsivarsillensa!

— Ja mikä siis oli syntisi? — kysyi rippi-isä.

— Syntinikö — sanoi Fryyne kumartaen päänsä muukalaisen polvia

vastaan: — Hänen taakkaansa keventääkseni minä kiedoin käteni hänen

kaulaansa, mutta kun hän laski minut vuoteeseeni, en minä hellittänyt

kättäni, ja hän suuteli minua, ja me vaivuimme yhteen. Sitten nukuin

sikeään uneen ja kun aamulla myöhään heräsin, olivat patsaan tikapuut

jo palaneet ja kansa huusi minua pylväspyhimystä katsomaan. Ja minun

silmissäni hän oli nyt kaikkia pyhimyksiäkin uljaampi. Oi minun urhoni,

oi minun aurinkoni!

Ja polviltansa nousten Fryyne sanoi:

— No, ymmärrätkö nyt, mikä osa minulla, naisella, on tuon suuren

miehen historiassa? Ja tässä on sinulle portinavain, mene nyt ja hae

sinäkin itsellesi murene hänen pyhyydestänsä.

Mutta avainta laskiessaan muukalaisen käteen Fryyne ihmetteli hänen

muuttunutta muotoansa ja sanoi:

— Miksi ovat poskesi ja huulesi kalvenneet ja miksi kasvosi

venähtäneet pitkiksi? Etkö siis vieläkään ymmärrä, että ilman minua ei

olisi tätä patsasta eikä pyhimystä, ei olisi tätä luostaria eikä koko

tätä kaupunkia kultineen ja rikkauksineen?

Mutta muukalainen heitti halveksien avaimen Fryynen jalkoihin ja sanoi

murtuneena:

— Näen, ettei ole pyhää miestä maan päällä, ja kaikki teidän kivenne

ovat pelkkää soraa.

Näin sanoen muukalainen meni menojansa samaa tietä, jota oli tullutkin.

Mutta ennen kaupungista lähtöänsä hän poikkesi ravintolaan, jossa oli

vaeltajia. Ja siellä hän suruihinsa joi paljon kuohuvia viinejä ja

päihinsä tultuaan, vuoroin itkien vuoroin rallatellen, kertoi kaiken

minkä Fryyne oli hänelle tunnustanut.

Ja pian alkoivat puheet käydä suusta suuhun, ensin kuiskutuksin, sitten

julkisesti, ja kohta oli kaupunki kuin kuollut. Iltaisin nähtiin

paluulle lähtevän pitkiä vaeltajajoukkoja, jotka puheet kuultuansa

eivät olleet avainta pyytäneetkään, ja jotka olivat patsaalla käyneet,

viskelivät kivet taskuistansa. Kauppiaat kokosivat telttansa ja

läksivät muille markkinoille. Karavaanit kääntyivät puolitiessä muille

keitaille. Kaikki kadut tyhjenivät. Siellä täällä kujain päissä akat

vielä neuvottelivat. Sitten läksivät keitaan omatkin miehet, ja

viimeiset lähtiessään heittelivät kivillä luostarin ikkunat säpäleiksi.

Mutta kaupungin peräti tyhjettyä rosvot tulivat ja ryöstivät luostarin

kalleudet, veivät kultaisen aidan ja kaasivat patsaan, senkin alta

vielä aarteita hakeakseen, ja he löysivät vain luita.

Ja Fryyne kulki köyhänä ja kärsimystensä vanhentamana kaupungista

kaupunkiin, ei kuitenkaan kerjäten, sillä hän ainoa oli ottanut

mukaansa kiven rakkaan erakkonsa haudalta, ja tämä kivi neuvoi hänelle

ihmeellisen ennustustaidon, jonka avulla hän osasi ihmiskohtaloita

arvata. Ja niin hän sai niukan toimeentulonsa ihmisiltä, jotka häneltä

tulevaisuuttansa tiedustelivat.

Mutta vielä ikäkulunakin taivaltaessaan, selkä köyryssä, kaksin kepin

edestänsä maata tunnustellen, hän yhä katumistaan katui, että oli sille

kääpiölle ilmaissut pyhyyden salaisuuden ja siten kauniin kaupunkinsa

hävittänyt.