Pikku lintu alkoi laittaa pesäänsä ikkunamme edessä olevan koivun
kylkeen ja ihan alhaalle. Riemukkaasti, täynnä ihastuttavan
tulevaisuuden toiveita se lenteli valitulle paikalleen nokassa mitä
ihmeellisimpiä rakennustarpeita. Mutta tietäen kissamme tavat me
katsoimme linnulle paraaksi poistaa sen tekeillä oleva rakennus, jotta
se pesisi uudestaan jonnekin turvallisempaan paikkaan.
Irroitettu pesän tekele oli liikuttava nähdä ja käsissä pidellä. Millä
vaivalla, millä taidolla, millä sanomattomalla kärsivällisyydellä siinä
olikaan jos jonkinlaisia hienoja pikku korsia koottu ja nivottu
omituisiin, harmaisiin kivisammaleihin, jotka sekä rakenteeltaan että
väriltään pettävästi muistuttivat koivunrungon harmaasammaleista
alaosaa ja tasaisena verkkona ympäröivät laitteen ulkopuolta!
Sisäpuolella taas oli hienoja untuvaisia, oli valkean koiramme karvasia
ja muuta kaikkein hienointa ja pehmeintä mitä suinkin oli avarasta
maailmasta löydetty ja nokassa tulemaan saatu.
Voipa kuvitella linturaukan epätoivoa, kun se näki ihmisen menettelyn!
"Olin juuri saamassa kotini valmiiksi, ja tuo tulee ja rikkoo kaiken"
— se ajatteli, ja olisi voinut ajatella vielä näin:
"Tokkopa tuo ihminen onkaan mikään eläimiä korkeampi olento! Onko tämän
perästä yleensä enää mitään oikeutta olemassa?! Ja mikä järjellinen
tarkoitus voi olla elämällä, kun se noin hävittää juuri sen minkä itse
on linnun tehtäväksi pannut!"
Samoin ajattelee ihminen, kun kohtalon kova koura häntä lyö, ja harva
jokaisessa tapauksessa jaksaa uskoa, että mitä kohtalo tehneekin se on
vain hellää pesän nostelua pahan katin tieltä.