Västäräkki rupesi lentämään lahden yli ja kummallisesti laskeutui ennen
vastaista rantaa. Tulin ajatelleeksi, että se hengästyi ja tuskin
jaksoi päästä perille. Nekin hengästyvät ja väsyvät ja niiden pienet
rinnat läpättävät. Liikuttava oli erittäinkin ajatus: "aikoi, eikä
onnistunut!" Mutta ei yksikään västäräkeistä olisi huomannut, että joku
heistä lakkasi olemasta. Ja minäkin tulin vain ihan sattumalta
tunteneeksi tätä sääliä. Tottapa se rakastaisi ihmistä, jos tämä olisi
sitä vastassa ja se näkisi, että ihminen sydän kurkussa odottaa sitä ja
sitten ottaisi sen lämpimään käteensä, järjestäisi sen höyhenet,
lohduttaisi, lepuuttaisi ja laskisi lentoon. Mutta nyt se ei usko, että
on semmoista olentoa olemassa, joka ajattelee sitä säälien, sillä se ei
näe häntä silmillänsä eikä kuule sen lohdutusta korvillansa. Ihmisellä,
joka myöskin väsyy ja rasittuu eikä pääse tarkoitustensa perille, on
semmoinen usko, että on olemassa jokin, joka näkee hänen surunsa ja
nyökyttää hänelle päätänsä ja kutsuu lepäämään ja opettaa hellästi
mistä syystä yritys ei onnistunut. Ja hän tuntee aina virvoitusta siitä
uskostansa. Hän ymmärtää, ettei tämä olento voi olla hänelle silmin
näkyvä eikä korvin kuultava, koska sen täytyy ennättää samaan aikaan
kaikkialle. Kuitenkin on tämä olento istuttanut ihmisiin rakkauden
toisiinsa, että he voisivat häntä silminkin nähdä ja korvin kuulla, ja
nähdä ja kuulla niin paljon kuin itse tahtovat.