Kärpänen lyö päättömästi itsensä lampun tulikuumaa lasia vasten. Se
pyrkii valoon, ei usko muuta, ei tahdo muuta. Vaikka polttaa, vaikka
siivet ovat pahasti kärventyneet ja se on jo usean kerran pudonnut
seljälleen työpöydän viheriälle veralle surisemaan tai voimattomana
jalkojansa liikuttelemaan, niin aina se hetken levättyään taas tointuu,
ja toivoton, hurja lento alkaa uudelleen. Lamppuja puhdistaessa poimii
niitä usein viisi-kuusi hauraiksi kokkareiksi kärventynyttä lasin ja
sydänkourun välistä. Tiedän, että niin on käyvä tämänkin, ja lystikseni
nostan sen hyppysissäni varovasti ylös ja pudotan pimeään pöydän ja
seinän väliin. Pysyköön siellä, jos elää mielii. Mutta eipä aikaakaan,
jo matelee kärpänen jälleen esille lähteäkseen toivottomissa ympyröissä
vinhasti kiertämään turmiontuottavaa liekkiä, ja taas jo sätkättää
kuumassa pätsissä lasin ja kuvun välissä, jalkainsa, siipiensä
kustannuksella ja koko elämänsä uhalla.
Tapanko sen raukan? Sillä eihän sen elämästä tuollaisena siipirikkona
kuitenkaan enää mitään tule. Ihminen on tuon kärpäsen jumala, jonka
vallassa on sen henki. Korkeassa asemassani minä istun ja punnitsen,
mikä olisi tuolle raukalle parempi, jättääkö elämään vai siirtää
ikuisuuteen.
Kaunis jumala! Eikö ihminen ole muka itse koskaan polttanut siipiänsä?
Enkö ole pyrkinyt väärää valoa kohden, vieläpä hyvin tietäen sen
vääräksi? Enkö ole ollut siinä tilassa, että joku olisi voinut sanoa:
tappaisinko sen raukan, sillä eihän sen elämästä kumminkaan enää mitään
tule!
Voi sinä kärpänen, jospa vähillä jääneillä voimillasi vielä ymmärtäisit
kömpiä takaisin tuonne pimeään, ummistaisit silmäsi ja unohtaisit öisen
lampun, jonka minä, jumalasi, kaikissa tapauksissa kohta sammutan.
Siellä koettaisit olla ajattelematta sitä, mikä sinua vetää luoksensa,
mutta tuottaa sinulle turmiota. Tyyntyisit edes hetkeksi, muutamiksi
tunneiksi, niin saisit pian nähdä, kuinka esineet ympärilläsi
alkaisivat selvitä ja valaistua, näkisit, kuinka vähitellen koko huone
astuisi esiin hämärästä ja vihdoin uuden aamun kirkas valo tulvisi
ikkunasta ja paistaisi valkoisille seinille. Ja sinä pääsisit siihen
oikeaan, valoisaan vapauteesi, johon olet luotu ja joka on sinun
elämäsi.
Ja ihminen itki, itki itkemistänsä, ei kärpästä, vaan omaa itseänsä.