(Ministerin Päiväkirjasta)
Omituista ajatella: olen vallan ja maineen huipulla, mutta valtaa
minulla on niin vähän, etten mitenkään voi hankkia itselleni
tilaisuutta edes yhdeksi päiväksi poistua maalle nähdäkseni miten
omenapuut kukkivat, — joka aina on ollut minun suurimpia halujani.
Olen tähän humisevaan suurkaupunkiin sidottu aivan yhtä lähtemättömästi
kuin sen kivimuurit maaperäänsä. Enkö milloinkaan, enkö siis
milloinkaan enää saa nähdä sitä, mikä niin viehätti minua
nuoruudessani!
Muistan oleskelleeni nuorena muutamia kevätpäiviä maalla juuri ennen
viimeisiä yliopistotutkintoja.
Luin kodikkaassa ullakkohuoneessa jotakin viisaudenkirjaa, joka tahtoi
vastata ikuisiin kysymyksiin mitä elämä on, mitä kuolema, mitä varten
minä, mitä varten maailma. Kirja kuului kurssiin. Mikään kurssikirja ei
saa koskaan pakottaa syventymään itseensä. Johan nyt! Silloinhan mieli
sekoisi pois tasapainosta, joka on välttämätön kaikkien muistettavien
koossa pitämiseksi, suunnitelmat rikkoontuisivat ja edeltäpäin kullekin
aineelle ja kirjalle lasketut aikajaksot, kunakin päivänä ja tuntina
luettavat sivumäärät tulisivat laiminlyödyiksi ja seuraus saattaisi
olla perin arveluttava. Mutta tämä vähäpätöinen kurssikirja, jonka
sivumennen sanoen moni juristi jätti kokonaan lukematta, tahtoi
väkisinkin pakottaa vaipumaan ajatuksiin, joka on sama kuin ampua
aukkoja linnoituksen arimpiin muureihin. Saatoin vaipua niin syviin
mietteisiin, että herätessä kapasin päähäni niinkuin junassa istuja,
joka on unohtanut minne matkustaa ja äkkiä tarttuu matkalaukkuunsa.
Pahinta oli, että joskus tuntui kuin lukuni olisivat olleet
tarpeettomat. Mitä varten kaikki tutkinnot! Veri kohosi päähäni ja
tuskan hiki nousi otsalleni. Ja kun vielä katsahdin kelloon ja huomasin
hukanneeni toista tuntia, niin viskasin pois koko viisaudenkirjan, —
ja avasin kansantalouden.
Mutta silmäni kohta omituisesti väsyivät muistutusten pieniin
kirjaimiin, tai oikeastaan siihen, että viisauskirjan ihmeelliset
kysymykset kummittelivat yhä kansantalouden rivien välissä. Olin
lukevinani arvoja, mutta, ajattelin elämän ja kuoleman kysymystä. Voiko
mikään harmittaa ja väsyttää enemmän! En tahdo, en tahdo, en saa! Mutta
ajatukset tulevat sittenkin!
Kärpäset surisivat lasilla, löytämättä ikkunan avatulle puoliskolle.
Ulkoa huokui tukahduttavan tyyntä ukonilman kuumuutta.
— Ei, — minä ajattelin, — täytyyhän ihmisen levähtääkin. Ja menköön
siis tunti tai pari laskuistani. Läksin ulos. Ajattelin, että hetkinen
ruohikossa viruminen ja sinitaivaaseen katseleminen kyllä haihduttaa
epämiellyttävän ajatusten häiriön.
Jalkani toivat minut metsistyneeseen puutarhaan, jossa kasvoi vanha
omenapuu niittyleinikköjen ympäröimänä.
Se kukki parhaallansa. Pitkälläni ollessa silmät alkoivat levähtäin
katsella puun ihanuutta, mutta ajatukset — en tiedä milloin —
pääsivät taaskin livahtamaan viisaustieteen aloille. Huomasin pian,
että omenapuu oli kauttaaltansa kietoutunut sen verkkoihin.
Juuretko kukkia varten vai kukat juuria varten, ajattelin.
Nuoko vankat, vuosikymmenien kasvattamat juuret, joiden näen
voimakkaina iskeytyvän maakamaraan? —
Nuoko näkymättömät, tuhatverkkoiset, pimeyksien haraajat, joita
ajatuksissani seuraan maanalaisiin kosteuksiin, kolea vilun väristys
ruumiissani?
— Tuoko vuoden vaiheissa karaistunut runko sammaltuneine
emähaaroinensa? —
Tai nuoko oikullisen kulmikkaat oksat, jotka nähtävästi ovat joskus
nousseet suorina vesoina pystyyn vanhasta, raskauttaan painuneesta
päähaarasta, mutta jo ensimmäisten hedelmäinsä taakasta kallistuneet
alas, ja sitten vuosittain yhä runsaampia hedelmiä kantaen kovettuneet
käyräisyyteensä, kunnes kannattivat vuorostaan omia pystykkäitään ja
nyt kannattavat jo pystykkäittensäkin pystykkäitä? —
Määräämättömätkö vuodet, pitkälliset syvyyksien valtaukset,
loppumattomat taistelut pakkasta, routaa, kuivuutta vastaan, myrskyissä
taittumiset ja vaivaloiset uudestaan eheytymiset? —
Nekö kaikki vain noita hennon keveitä valkokukkia varten, jotka tänään
kukoistavat ja huomenna lakastuvat?!
Katsoin ympärilleni täynnä outoa ihmetystä. Olin joutunut kuin keskelle
suurta taikanäyttämöä, jossa kaikki on lumoavan ihanaa ja ilma väreilee
salaperäistä jännitystä.
Mikä syvä hiljaisuus! Toinen puoli taivasta painuneena varjoihin.
Mustat pilvet liikkumattomina, muodoiltansa uhkaavina. Ei äännähdä
yksikään lintu. Ei mitään mehiläisten surinaa. Ovat myrskyn enteitä
vainuten lentäneet pesiinsä. Mutta omenapuuni se yhä vain helkkää
auringon paisteessa. Tuoksuvana, valkopunervana harsona sen kukat yltä
yleensä hunnuttavat sammaltuneen rungon, niin ettei lehväin
viheriätäkään ollenkaan pääse näkyviin, ja vain parista kohden alhaalta
emähaarain välistä saattaa nähdä puun takaa toisia omenapuita. Näkyy
myös osa sinervävarjoista koivikkoa. Mutta latvan puolella on kaikki
valkean kukkavaahdon peitossa, joka piirtäytyy mustan pilven päälle
kuin kuohuihinsa pysähtynyt koski.
En tiedä, en tiedä kukatko juuria varten vai juuret kukkia varten. En
tahdo ajatella. Ihailen tätä luonnon pyhää vastaamattomuutta. Ihailen
auringon hitautta, kun se liikkumattomana viipyy paikallaan, vaikka
vielä tänään pitäisi ehtiä kiertää taivaanlaki, ennättää tuonne lännen
maille, suureta, punertua ja painua tummain, kosteain saarten taa.
Ihmettelen ja ihailen teitä, jotka voitte rajumyrskyn edellä seisoa
liikkumattomina, voitte niin kokonaan unohtaa entisyyden kokemukset,
että tämmöisenä hetkenä hymyilette rauhanne onnesta, nauratte, nautitte
suuren luonnon sylissä, elätte niinkuin olisitte aina eläneet juuri
tätä nykyhetkeä varten, niinkuin jokainen elämänne elävistä
sykähdyksistä olisi juuri sitä mitä olitte tavoittaneet ja mitä ylempää
ette mitään tiedä.
Ummistin silmäni ja luulin todellakin olevani mitään ajattelematta.
Itse asiassa kiihtyivät ajatukseni kiihtymistään.
— Miksi minulla — ajattelin — ei ole milloinkaan noin kiireetöntä,
ihanaa pysähtymystä, vaan tulevaisten tapahtumain odotus järkyttää
mieltäni ja oman kohtaloni arvoitus tekee nykyisyyden minulle vain
astinlaudaksi, jolta tulevaisuuttani katselen.
Karkotin ajatuksen ja aloin silmät ummessa hengittää hurmaavaa tuoksua.
Muistan jo lapsuudestani, että aina kun äiti vei meidät maalle ja minä
jouduin luonnon välittömään helmaan, minusta tuntui kuin se olisi
väitellyt kanssani, toisin sanoen: se kutsui minua valtoinani
antautumaan siihen samaan huolettomaan vapauden elämään, jota se itse
elää, ja minä taas — vaikka hyvin ymmärsin miten sellainen elämä olisi
ihmisellekin mahdollinen — aloin todistella kuinka mahdoton se oli
äitini ja isäni ja sisarusteni ja koulunkäyntini ja lukemattomien
muiden seikkain vuoksi, jotka sitoivat minua. Muistan myös
ylioppilasvuosiltani, kuinka toverien humusta palattuani sama voimakas
kutsu tulvahti minua vastaan, kun huoneeni ikkunasta yläkerrasta näin
kuun loisteen bulevardilehmusten latvoissa. Ensi tuokiossa,
hurmaantuneena siitä hurjasta rohkeudesta, jota askel minulta olisi
vaatinut, minä todellakin ajattelin: Jospa teen sen kuin teenkin! Ja
nyt ihan paikalla! Ajat hajotkoot liitoksistaan, kaikki menköön
nurinniskoin ja tulkoon minulle tuo tuntematon, hurmaava, uhmaava,
autuaan sykähyttävä vapaus! — Mutta jo seuraavana hetkenä hymähdin
itselleni. En ruvennut edes todistelemaan tämmöisen askeleen
mahdottomuutta. Mitä olivat lapsuuden äidit, isät, koulunkäynnit niiden
monilukuisten ja monimutkaisten seikkain rinnalla, jotka minua
ylioppilaana sitoivat! Olin varma, ettei moinen kutsu, tunnelma —
miksi sitä sanoisinkaan — enää liikahda minussa, joka tahdoin tuntea
itseni vihdoinkin aikaihmiseksi. Mutta että nyt, täällä puutarhassa,
täysikäisenä miehenä joutuisin samaan satimeen, se hämmästytti minua.
Olinhan jo suorittamassa korkeinta lainopillista tutkintoa,
siirtyäkseni sitten ministeriöön, jossa minulle suunniteltiin mitä
loistavinta tulevaisuutta. Tutkinnoistani puuttui vain pieni osa
valtiotaloutta ja jonkinlainen apututkinto viisaus-tieteessä. Matkustin
näitä lukemaan maalle setäni, tilanomistajan luo. Sain siellä
käytettäväkseni ullakkokamarin, josta näkyi vanha metsistynyt puutarha.
Tunsin lukuihin hetkeksi väsähtyväni. Menin levähtämään puutarhaan.
Paneusin pitkäkseni kukkivan omenapuun eteen. Tahdoin olla mitään
ajattelematta. Ummistin silmäni, hengitin vain omenakukkain hurmaavaa
tuoksua...
Avaan silmäni — ja katso ihmettä! Eivätkö nuo valkoiset oksat selvästi
kutsu minua! Eivätkö ihan näkyvästi ojennu minua kohden kuin
tahtoisivat ottaa syliinsä! Ja samassa sadat keltaleinikot heilahtavat
ensi tuulessa ja alkavat sikin sokin iloisesti maanitella minua
luoksensa! "Tule, tule! Älä omaa autuuttasi vaihda tulevaisuuden
harhakuvaan! Nykyisyys on iankaikkinen! Nykyisyydessä ei ole huolia, ei
orjuutta, ei pelkoa! Nykyisyys on Jumalan elämä! Tule, lankea
polvillesi, älä pelkää!"
Tämä jo melkein raivostutti minua. Ei, minä en tahdo noiden kohtausten
enää uudistuvan, sillä ne lamauttavat voimani ja herpaisevat minua
juuri silloin kuin enintä tarmoani kysytään. Mutta kun pelkällä olkain
kohautuksella ja ajattelematta olemisella en voinut siitä päästä,
päätin kerrankin täysin tietoisesti ja järjen koko terävyydellä osottaa
omenapuun kannan ilmeisen mahdottomuuden.
— Kaikki tuo ihanuutenne — sanoin omenapuulle — koko rauhanne ja
nykyisyydessä elämisenne on teille mahdollinen siksi, että te olette
vailla järkeä, että te ette voi nähdä tulevaisuuteen, ette tiedä mitään
ukkospilvestä, joka teitä uhkaa. Mutta ihminen näkee tulevaisuuteen ja
minulla on omat laskelmani: jos tahdon vapautta, niin hankin itselleni
valtaa, — jos tahdon tehdä mitä kulloinkin mieleen juolahtaa, niin
kokoon rikkautta, jos tahdon merkitä enemmän kuin hitunen miljaardien
hitusten joukossa, niin kohoan maineeseen, joka saattaa minut kaikkien
ajatuksen esineeksi. Ihminen luo onnensa tulevaisuudella. Mutta jos
ilman huolta huomisesta nyt paikalla antautuisin siihen mihin te minua
kutsutte, niin kaikki minut kohta unohtaisivat, ruunun hakumies möisi
tavarani ja koko nykyisyyteni olisi loppujen lopuksi pelkkää
maantienkiertäjän onnea!
Näitä ajatellen poistuin omenapuun luota. Tunsin nolanneeni sen
naurettavuuteen asti.
Sen jälkeen ovat vuodet vierineet, ajat seuranneet toisiansa
loppumattomassa jonossa kuin ulapan tasaiset aallot. Olen kyttyräselkä
vanhus. Olen jo aikaa sitten saavuttanut sen vallan, maineen ja
rikkauden, jota silloin pidin välttämättömänä. Olenhan ministeri. Mutta
yhä kuolee minulta nykyhetki, kuolee kuolemistaan, iankaikkisesti...
Olen enemmistöjen orja, lapsikin voi vapaammin seurata tahtoansa kuin
minä, mitkään rikkaudet eivät auta minua, ja mitä maineeseen eli
toisten ajatuksissa olemiseen tulee, niin kannattaahan minua vallassa
oleva puolue, mutta sen sijaan kaikki muut puolueet, toisin sanoen:
kansalaisteni suuri enemmistö — pitää isänmaan onnena sitä päivää,
jona ministeristöni kaatuu. Kammottavinta kaikesta on suuri
salaisuuteni, jota ei edes vallitseva puolue saa aavistaa, se
nimittäin, että olen jo alkanut tuntea ei ainoastaan ruumiillisten vaan
henkistenkin voimieni vähenemistä, — salaisuus, joka tietysti ennemmin
tai myöhemmin on tuleva ilmi. Tämä on vaikuttanut, että viime aikoina
yhä useammin ja keskellä valtakunnallisten asiain ratkaisuakin olen
tavannut itseni syrjäisiin mietteisiin vaipuneena, suoraan sanoen, olen
ruvennut haudantakaisia ajattelemaan, niin että jätän joskus kuulematta
tärkeitä kohtia esittelijäsihteerin lausunnoista. Olenpa mennyt niinkin
pitkälle, että olen kaivanut esille vanhan viisaustieteellisen
kurssikirjan.
Mitään selvyyttä en ole saavuttanut.
Varma olen vain yhdestä ainoasta asiasta, siitä, että jos taivas on,
niin ensimmäisenä, minkä siellä saan nähdä, on oleva omenapuu ja
tuulessa heilahtelevat leinikot.