Rakas, rakas setäni!
Vastauksenne oli minulle mitä suurin yllätys. Olin niin varma siitä,
mitä te minulle tulisitte neuvomaan, että jo ennenkuin olin
vastauskirjeenne saanut, rupesin otaksuttua neuvoanne toteuttamaan: en
koko aikana kertaakaan tavannut häntä ja ponnistin kaikki henkiset
voimat ollakseni häntä edes ajattelematta. Sellaista jättiläistaistelua
en ole vielä eläissäni käynyt. Taistelin epätoivon vimmassa ollakseni
menemättä häntä näkemään, ja mitä enemmän taistelin, sitä
hurmaavammaksi kävi minulle ajatus, että kohta joudun kuitenkin
tappiolle, että kohta lankean, että kohta puristan häntä rintaani
vasten... Ja taistelin taas tätä ajatusta vastaan ja sitten ajatuksen
vielä hurmaavampaa etuajatusta vastaan ja sitten etuajatusten
etuajatuksia vastaan... Kun aukasematon kirjeenne oli vihdoin
kädessäni, olin teihin melkein vihamielisellä kannalla. Helppo on
teidän, ajattelin, vanhan ukon, jaella neuvoja, kun ette enää muista
miehuuden veren kuohuntaa.
Mutta avasin kirjeenne — ja sanomaton hämmästys valtasi minut,
hämmästys, ilo, sydämen sykähtävä tykintä, helpotuksen ihana huokaus.
Hurmaantuneena luin sananne: heittäkää turha taistelu, älkää vaatiko
itseltänne mitään muuta kuin että rakkaudessanne ette vahingoita häntä,
että palvelette häntä parhaimmalla mitä teissä on, lähestykää häntä
lähemmäksi kuin olette milloinkaan ennen lähestynyt, vielä lähemmäksi
kuin pelkkä ruumiillinen hyväily, menkää aivan häneen itseensä...
Niin, niin juuri häneen itseensä! Mitä muuta olin koskaan toivonut,
mitä muuta uneksinut, kuin mennä häneen itseensä, olla yksi olento
hänen kanssaan, erottamattomasti, iankaikkisesti! Te lupasitte sen
minulle, te avasitte minulle elämän portit...
Juoksin metsäpolkua myöten rannalle, sillä minulle sanottiin hänen
olevan jonkun matkan päässä pyykin pesulla. Hiivin rantaa myöten, kävin
kumarassa vanhojen, vettä kohden kallistuvien jalavain alitse. Sydän
sykki kuin olisi ollut kourassani. Aivan oikein. Jo kaukaa näin hänet.
Hän seisoi alushameisillaan ja paitahihasillaan rantakivellä huuhtoen
vaatteita, ja hänen mellastuksestaan tyyni joenpinta läksi lainehtimaan
ympyräkehinä pitkin vettä, hajotti vastarannan suuren kylän ja metsät
häälyviksi viiruiksi. Ei hän huomannut minua, vaikka olin jo niin
lähellä, että tavallinen puhe olisi kuulunut. Pienet paidanhihat eivät
ylettyneet edes kyynäspäihin, josta asti kädet muuttuivat yhä
punertavimmaksi hänen läikytellessään kylmää vettä. Märkä jalkaterä,
sekin punertavana, kipertyi luisun kiven kylkeen niin että varpaiden
nivelnystyrät kalpenivat...
Juosta esiin, ottaa hänet syliini, kantaa jonnekin pois — —
valtoinaan sykkivässä rinnassani ei tällä hetkellä ollut mitään muuta
mielihalua. Minua pidätti vielä vain vaistomainen pelko, että meidät
nähtäisiin. Mutta vastarannasta ei silmä olisi erottanut, tällä
puolella taas ei ollut ketään, ei ketään kuin me kaksi. Näin sopivaa
tilaisuutta ei ollut minulle tarjoutunut vielä milloinkaan. Rohkea
aikeeni jo edeltäpäin hurmasi minut sanomattomalla onnenriemulla, ja
olin jo huutaa hänen nimensä, jotta hän olisi kääntynyt, hämmästynyt,
punastunut, sitten ojentanut käsivartensa minua kohden ja ottanut minut
vastaan.
Mutta samassa välähti minussa — kirjeenne vaikutuksesta — outo
ajatus, minä tein itselleni kysymyksen: palvelenko sinua huutamalla
nimesi ja ottamalla sinut syliini?
— Tietysti palvelen! — olin heti vastaamassa, — sillä tahdothan
sinäkin yhtä palavasti juuri sitä samaa.
— Mutta tahdotkohan? — ajattelin minä ikäänkuin muka epäillen tätä
päivänselvää asiaa ja rupesin sen todistamiseksi nopeasti luettelemaan
mielessäni tuhansia tapauksia, jotka kaikki todistivat hänen olevan
minuun hullaantunut yhtä mielettömästi kuin minä olin häneen.
Kuitenkin — luetellessani näitä todistuksia ja jokaista tapausta siten
elävästi ajatuksissani toistaen en voinut olla panematta merkille
erästä havaintoa, jonka olin itseltäni nähtävästi tahallani tyystin
salannut ja josta nyt ensi kerran todella tulin tietoiseksi, siitä
nimittäin, että hän kyllä tahtoi, mutta myöskin — ei tahtonut.
Ja kenties vielä aivan samassa merkityksessä kuin minä itsekin,
sekä tahdoin, että en tahtonut. Sillä tahdoinhan minä, tahdoin
intohimoisemmin kuin mitään muuta maailmassa, mutta millä hinnalla?
Hirsinuoran hinnalla. Niin juuri, — hirsinuoran! Se on: minä tahdoin
niin palavasti, että itsemurhankaan lähestyvä aave ei voinut minua
hillitä.
Entäpä jos hänkin samalla tavalla sekä palavasti toivoi että kammosi!
Jospa hänkin, raukka, minun tavallani taisteli ylivoimaista taistelua!
Ja miksi ajattelisin, ettei hän taistellut? Miksi ajattelisin, että
hänessä oli vain intohimoa, minussa sitävastoin paitsi intohimoa
myöskin jokin toinen tahto? Eikö hänenkin ollut syytä kauhistua sitä
mikä välttämättä oli tuleva? Miten kuvaili hän väliemme järjestyvän
sitten kun se oli tapahtunut?! Suunnitteliko hän ehkä meidän hänen
kanssaan karkaavan Amerikkaan ... että hänkin jättää iäksi maansa ja
kotinsa, särkee koko entisen elämänkuvansa ... tai ehkä hän suunnitteli
— mennä virtaan...
Kun olin tähän asti ajatellut, tapasi minut sellainen lamaus, että
tuntui kuin olisivat kaikki jäseneni katkenneet ja kaikki hermojänteet
luopuneet käskyvallastani. Ymmärsin yhdessä hetkessä, että ainoa
tosipalvelus häntä kohtaan oli nyt hiipiä hänen huomaamattaan pois,
erota hänestä ja olla enää hänelle näyttäytymättä.
Mutta rakas, rakas setäni, siksihän kysyin neuvoanne, etten minä voinut
erota hänestä! Ja te neuvoittekin lähestymään häntä. Mitä on semmoinen
lähestyminen, joka tapahtuu siten, että etenee toisesta? Ja etenee
vielä ikipäiviksi! Se olisi pelkkää sanasaivarrusta teidän puoleltanne.
Ei, te lupasitte, te lupasitte. Tuossa hän on täyttänyt saavin märillä
vaatteilla, hän koettaa, mutta ei jaksa nostaa saavia vedestä. Minä
autan häntä, minä palvelen häntä, minun täytyy — täytyy saada lähestyä
häntä...
Silloin lausuin minä kiihkeästi hänen nimensä.
Hän laski äkkiä saavin käsistään, ojentautui, katsoi ympärilleen.
Ensimmäinen vaikutus oli kuin olikin kauhistus. Minä sen huomasin,
vaikka se kesti vain tuhannen osan sekuntia. Hän vilkaisi vielä kerran
ympärilleen ja samassa levisi hänen kasvoihinsa autuuden ilme, nousi
voimakkaan verevä ruusunpuna, suu, silmät hymyilivät ja rinta kohoili
niinkuin rajusti hengästyneen.
Mutta mitä huolin minä siitä, kun olin kerran sen kauhistuksen nähnyt!
Sillä se oli siinä, se oli siinä, se oli siinä! Nyt en enää voinut
milloinkaan olla siitä kahdenvaiheilla.
Ja vaikka hän siis olisi hymyillyt vieläkin ruusuisemmilla huulilla, —
vaikka hänen povensa olisi vieläkin tulisemmin kohoillut, — vaikka hän
olisi ojentanut kätensä syleilyyn, oli minun rakkauteni ikipäiviksi
haavoittunut — haavoittunut tuon ainoan, tuhannennen osan sekuntia
välähtäneen kauhistuksen tähden.
Elämän käännekohdissa voivat monimutkaiset ajatus- ja päätelmäsarjat
tapahtua silmänräpäyksen kestävässä tuokiossa. Niinpä minä nytkin, sinä
lyhyenä tuokiona, kun sanaakaan sanomatta katsoimme toisiimme, koetin
järjen sitovilla todistuksilla pelastaa rakkauteni: olisinhan voinut
minäkin ensi hetkessä ilmaista kauhistusta, jos hän olisi odottamatta
minut yllättänyt! Kuinka en olisikaan sitä osottanut minä, joka niin
epätoivoisin ponnistuksin taistelin rakkauttani vastaan, — joka olin
lisäksi varma hirttonuorasta! Mutta tämä ajatus ei auttanut minua.
Hänen kauhistuksensa osotti, että hänkin siis todella taisteli
rakkauttansa vastaan, ja se oli minulle kylläksi. Tunsin selvästi, että
te olitte voittanut, rakas setä. Minä olin päässyt rakkaudestani. Minua
jo melkein iletti, että hän noin huohotti, sillä jos kerran taistelee,
niin miksi ei myös voita. Koetin vielä ajatella, että itse en ollut
voittanut muuten kuin teidän avullanne, — että hän raukka oli yksin,
mutta se ajatus vain pahensi asiaa. Sanalla sanoen, aivan helposti,
ihan rauhallisesti virkoin hänelle, tullen hänen luoksensa viereiselle
kivelle:
— Kuulehan, minä autan sinua.
Kävimme kumpikin saavinkorvaan ja kannoimme rantaan, sitten toisen
saavin, sitten kolmannen.
Kun senjälkeen ensikerran katsahdin häneen, olivat hänen silmänsä
täynnä kyyneleitä. Mutta ei ollenkaan loukkaantumisen kyyneleitä, vaan
päinvastoin onnesta hymyilevän kiitollisuuden. Naisen herkällä
vaistolla hän oli kohta tuntenut, että "minä tahdoin lähestyä häntä
lähemmäksi kuin pelkkä hyväily oli", ja oli minulle rajattoman
kiitollinen. Mitä te olitte minulle, se minä olin hänelle.
Juuri tämä hänen kiitollisuutensa, joka ilmeisimmin todisti minulle,
että hän todella tahtoi päästä rakkaudestansa minuun, kylmensi minut
lopullisesti.
Emme näe enää koskaan toisiamme. Jäljellä on vain rajaton, toistensa
pelastaneiden ystävyys, joka ei riipu näkemisestä, ei etäisyydestä, ei
ajasta.