Rakas Setä!
Kiitän teitä sydämellisesti, että olette suostuvainen kirjevaihtoon ja
lupaatte minua kuulla. Asemani on todellakin kamala. Se on niin
kammottava, että jos ajattelisimme merimiehen roikkuvan korkealla
myrskyn huojuttamassa mastossa, alaspäin, ainoastaan toisella
jalkaterällä enää riippuen maston ylimmässä tangossa ja tuntien, kuinka
varpaiden voimat yhä vähenevät ja hän kohta syöksyy syysmyrskyn
pimeihin aaltoihin, niin sellainen tilanne olisi paratiisi minun
asemaani verraten.
Kuten tiedätte, minä en ole kuitenkaan missään laivassa enkä millään
merellä. Ei myöskään nyt ole pimeä syksy, vaan mitä tuoksuvin ja
runollisin kevät.
Ei minulla liioin ole minkäännäköisiä taloudellisia huolia, ei
velkakuormaa eikä konkurssiuhkaa. Elämme, vaimoni ja minä, iloisessa
kesähuvilassa, leveän, vuolaan virran varrella. Kaikki on hyvin, olemme
onnelliset, tuhannet ihmiset voivat tavoitella sellaista asemaa, missä
me ulkonaisesti olemme. Terveyteni on myöskin mitä paras; syön, juon,
uin aamusin raikkaassa virran vedessä...
Mutta sielussani on armoton intohimo, joka vie minua kadotukseni
jyrkännettä kohden, niin, se vie minua kohden kadotusta, kukkia
tielleni sirotellen, kirkkaan kevään ihanuuksissa, helkkyvässä
päivänpaisteessa, käkien kukahdellessa, sinivirien läikkyessä joen
sileällä pinnalla.
Niinkuin ukonpilven sähköinen salama leimahtaa kenenkään aavistamatta
missä ja milloin, niin syttyy rakkaus naiseen keneltäkään hetkeä
kysymättä. Se sattuu vanhaan niinkuin nuoreen, rikas rakastuu köyhään,
korkea alhaiseen, niin valitsematta, niin "sopimattomasti", että koko
heimo nousee haarniskaan, kiroten kehnon häpäisijänsä. Mutta rakkaus
kukoistaa sittenkin, kuin viattomin kevätvuokko se kukoistaa ruskean
talvijättörouhikon seassa, ja runoilijat vielä vuosisatoja heidän
tarinansa jälkeen, kun koko suku ja sen ylpeys on unohtunut, heille
kahdelle vain ylistyslaulujansa virittävät, heille kahdelle, jotka
toisilleen uskollisina sylityksin sortuivat heimovihan jalkoihin.
Mutta minun rakkauteni — voi minua! — se ei runoilijoille kelpaa.
Sillä minun rakkauttani vastaan ei ole köyhyys eikä alhaisuus, ei suku
eikä heimo, vaan minä itse.
Kuinka voi olla itse omaa rakkauttansa vastaan? Eikö rakkaus ole
elämän luoja, jonka tieltä kaikki inhimilliset arveluttavuudet ja
sopimattomuuksien syyt väistykööt? Vai mitkä porvarilliset laitokset
tai kirkolliset tai sovinnais-siveelliset avioliitot voisivat asettua
jumalallisen rakkauden rajoittajiksi, tekeytyä sitä ylemmiksi voimiksi?
Tuo kaikki saattaa olla oikein, enkä minä tahdo asettua tätä
ajan uutta käsitystapaa vastaan. Mutta se käsitys ei auta minua
nimeksikään. Ymmärtäkäähän minua: minä itse en tahdo olla rakastunut.
Ymmärtäkää, että syy tähän tahtooni ei ole mikään rikoksenteon tai
moraalinloukkauksen pelko, vaan yksistään minä itse, no ylpeyteni, jos
niin tahdotte, sanalla sanoen yksistään vain oma tahtoni, eikä mikään
muu. Jos intohimoni johtaa minut siihen, mihin se aivan varmaan lopulta
johtaa minut, niin minä hirttäydyn. Tämä merkitsee, että minä varmasti
kerran hirttäydyn. Minä en voi vastustaa, minä hukun, minä hukun!
Ketään neuvojaa ei ole nykyaikaisissa opettajissa, jotka kaikki pitävät
rakkautta korkeimpana. He eivät ymmärrä, että minä itse en tahdo.
Käännyn nyt teidän puoleenne viimeisen pelastuksen toivossa. Te olette
— suokaa anteeksi — vanhanaikainen. Sanokaa siis minulle miten
vanhaan aikaan meneteltiin, kun tahdottiin päästä "luvattoman"
rakkauden kahleista? Minä lupaan koettaa seurata neuvoanne, sillä olen
valmis kaikkeen, ennenkuin tulee välttämättömäksi lopettaa elämäni...
Auttakaa! Minä en tahdo vielä kuolla, tahdon vielä nauttia auringosta,
en tahdo, en voi, en saa rikkoa suhdetta vaimooni ... en tahdo, että
vaimoni edes koskaan saisi tietää!... Voi minua, voi minua! Olin
vähällä polttaa tämän kirjeeni!