Tuhansia, satoja tuhansia vuosia, kokonaisen iankaikkisuuden kylmän
maan pimeissä onkaloissa maattuani he nostivat minut, kovan raudan,
päivän lämpimään valoon. Minä en lämminnyt. Vuosituhansienko kostea
koleus heidän lyhyinä päivinänsä lämpimäksi heltyisi? Ei. Kovuus ja
tunteettomuus on ikuinen perintöosani. Heidän auringoistaan huolimatta
se jää muuttumattomaksi luonnokseni.
Mutta he koettivat, kostoani pelkäämättä, nolata minut.
He viskasivat minut tulikuumaan pätsiin ja rautaista taipumattomuuttani
ilkkuen sulattivat minut, mustan ja kylmän, valkeana hehkuvaksi
velliksi, takoivat moukareillansa, löivät puristuksiin, venyttivät
mielin määrin ja jäähdyttivät sitten kiskoiksi, joilla ristiin rastiin
vyöttivät koko maapallon. Tai jäätyneitä meriä minun panssarillani
puhkoivat. He viilasivat, porasivat, hioivat, kiillottivat minua, maan
mustista mujuista nostettua, kunnes koneillansa ilmojen korkeuksissa
pilviä piirtelivät.
Osa minusta kerrassaan joutui lyhyeksi putken tyngäksi valoisaan
puodinikkunaan kaiken kansan nähtäväksi. Olin hiottu kuusisärmäiseksi,
teräksen sinerväksi, kanssani mustan kiiluva koukkuvarsi, allani
liipasin, ylläni tähtäin, sydämessäni kylmä lyijyluoti. Ja jos aurinko
heijastelikin kiilto-osistani, se oli vain kylmää nauruani kaikille
lämmitysyrityksille. Valojen sammuttua, kun puotineiti lämpimillä
käsillään tuli minuun koskettaneeksi, hän kiljahti kylmyyttäni kuin
käärmeen pistoa ja veti kätensä pois.
Eräänä päivänä minut otettiin paikaltani. Ensin ottivat yhdet kädet,
kääntelivät ja näyttelivät minua joka puolelta. Sitten ottivat toiset
kädet, jotka vapisivat minua tunnustellessaan, nostivat povelleen, ja
hetken kuluttua pistivät minut — en tiedä minne. Jouduin jonnekin,
jossa oli taas pilkkosen pimeää. Pilkkosen pimeää, mutta ei kylmää,
kuten maan syvissä sorauumenissa. Ei soraista, ei kosteaa eikä kylmää,
vaan hentomielisen pehmeää, kuivaa ja lämmintä.
Mistä tämä uusi lämmin syntyi, en voinut ymmärtää. Se ei ollut tulen
lämmintä, jonka jo olin kokenut; ei se myöskään ollut auringon lämpöä,
joka oli minua puodin ikkunassa turhaan hyväillyt. Tämä oli jotakin
toista, omituista, tasaisen hautovaa, viehättävää, kiihoittavaa
lämmintä.
Jokohan he panevat minut viimeiselle koetukselle, ajattelin minä
ivallisesti, ollen varma, että lyhyessä ajassa jäähdytän kylmille sen
ahtaan vaatekomeron, johon olin joutunut.
Mutta se ei onnistunut minulle.
Päinvastoin. Tässä hautovassa lämpimässä tunsin luonnollisen kylmyyteni
auttamattomasti, aste asteelta minut jättävän.
Olinhan ilmeisesti joutunut uuden lämmönlähteen välittömään yhteyteen.
Sillä tuossa vierelläni, ihan tuossa vain pehmeän vaatteen takana,
kuulin pimeässä äänettömyydessä salaperäisen palkeen hiljaisen käynnin:
tuk, tuk, tuk, tuk ... ihan-ihan lähelläni ja kuitenkin hiljaa kuin
maan syvimmästä sydämestä tullen. Enkä ainoastaan kuullut, vaan
tuntemalla tunsin, kuinka palje joka sykinnällään vuoroin paisahti ja
vuoroin kouristui, paisahti ja kouristui, ja kuinka se, kylkeäni vasten
painautuneena, sykkiessään sai minut osalliseksi tahtinsa poljentaan.
Olisipa se sykintä hetkeksikin tauonnut, minä olisin ehkä sen lumoista
päässyt ja jälleen kylmyyteeni kohmettunut. Mutta sen taika oli sen
aikuisuudessa. Se sykki lakkaamatta, yötä päivää, minkään vieraan
voiman virittämättä, sykki ainaisesti, omasta salatusta voimastansa.
Missään maan onkaloissa en ollut vielä koskaan tätä ihmettä nähnyt.
Ja kiihtymykseni kasvaessa minut täytti ihmeellinen aavistus: Entäpä
kun tämä pieni, sykkivä sykkyrä onkin sen voiman lähde, joka on minut
maasta nostanut, joka on minua hehkuvissa ahjoissaan sulatellut, joka
on minut kiskoiksi takonut ja niillä maapallon vyöttänyt, joka
jäätyneet meret minulla puhkaisee ja pilvienkin korkeudet piirtelee!
Yhtaikaa niin suuri, niin mahtava, ja samalla näin pieni, näin
uskollinen, näin lämmin, näin tutunomainen, näin rakkauteen
kiihoittava!
Tämä salaperäisyys se hullaannutti minut kokonaan. Mieleni valtasi outo
intohimo, sanomaton vetovoima salaperäiseen vieruskumppaniini, tuohon
niin läheltä tuntemaani ja kuitenkin niin kiihoittavan vieraaseen,
suureen, mahtavaan.
Mikä tuntehikas, yhä kuumeneva kiihkeys jo virtasikaan koko
olemuksessani, ylettyen sydämeni kylmimpään ytimeen, sen lyijyluotiin
asti. Minäkö se olin, rauta, tunteettomuuden, jäykkyyden, kylmyyden
ikuinen vertauskuva? Kaksi vastakohtaa rinnakkain, kaksi ikietäistä
vastakohtaa, ja kuitenkin rinnakkain! Olimmehan kuin sylityksin,
sanoinhan sykintäsi liikuttaneen minua, ja kuitenkin — se, että vaate
erotti meidät, oli minusta samaa kuin olisivat äärettömyydet
erottaneet. Kiihtyvälle intohimolleni ei mikään läheisyys voinut olla
kyllin läheistä. Täytyi saada olla rakastetussa olennossa itsessään,
tulla yhdeksi hänen kanssaan, muuttua samaksi, ihan samaksi, tunkeutua
hänen sisimpään ytimeensä, keskelle kuuminta sydäntä... Olin kuin
suunniltani, olin menettänyt kaiken tasapainoni, en tajunnut enää omaa
itseäni...
Ja aivan kuin vastaukseksi hullaantuneelle kiihkolleni tunnen, että
sykintäsi alkaa lisääntyä. Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä
voimakkaammin...
Mikä onkaan mielessäsi, sinä elämän omavoimainen synnyttäjä? Mitä
kallioperustuksia aikonetkaan puhkaista, mihin syvyyksiin tunkeutua?
Mitä merien ulapoita mielitkään mitata, mitä uusia lennon linjoja
pilviin piirustaa?
Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
Ah, sinä hehkuun viettelevä elämä, sinä hulluksi tekevä, minä olen
sinun, minä palvelen sinun aikomuksiasi, mitä ikinä aikonetkaan,
palvelen venyväisyydelläni tai kovuudellani, palvelen kestävyydelläni,
kimmoavaisuudellani, taipuvaisuudellani, taipumattomuudellani, kaikella
mihin ikinä mielit minua käyttää, palvelen sinua, ainoata jumalaani,
pyrkien sinuun kuin onneni mittaamattoman korkeaan huippuun.
Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
Jumalani, rakastettuni, tässä olen minä, tee minulla mitä tahdot, ota
minut, ota!
Ja sykintäsi kohottua melkein rajuun jyskyntään, juuri sinä hetkenä kun
jo luulin vaatteen väliltämme repeytyvän, tai maan ja taivaan yhteen
sortuvan, tai aurinkojen syöksyvän vastakkain, tunsin että minut
temmaistaan jälleen päivän valoon. Samat vapisevat kädet, jotka
olivat minut ottaneet, tunnustelevat minua, kääntelevät, ja nyt ...
vapisten ... vapisten painavat liipasintani...
Pamaus... Tuli räiskähtää putkestani... Ja luoti lentää sydämestäni
hänen sydämeensä... Tunnen kuuman veren pulpahtelevan huuhdellen
lyijyistä kylmyyttäni. Menen tainnuksiin äärettömän tyydytyksen väreily
koko olennossani...
Mutta sinun sykintäsi? Miksi se hiljenee? Tuk ... tuk ... tuk ... yhä
hitaammin — yhä heikommin...
Kaikki pysähtyy...
Pari raukeavaa sykähdystä vielä, ja me hiljenemme ainiaaksi. Me
kylmenemme ... me jäädymme ... painumme nurmen alle ... maan poveen ...
takaisin soraiseen, kosteaan, kylmään pimeyteen...