KYNTÄJÄ

Olipa kerran kaksi veljestä, molemmat yhtä rotevat, yhtä kauniit

katsella ja elämässään yhtä hurskaat. He olivat rakastuneet samaan

tyttöön, joka vain ei tiennyt kumman heistä valitsisi. Autuasta oli

tytön ajatella päänsä painamista toisen tyyntä, leveätä maanviljelijän

rintaa vasten, mutta yhtä ihanaa oli kuvitella toisen seuraamista tämän

rohkeille seikkailuretkille. Eikä tyttö vain voinut mitenkään päättää.

Mutta veljekset puolestaan rakastivat häntä yhtä palavasti kumpikin.

Niin syttyi suuri sota.

Toinen veljeksistä ihastui sotasanoman kuultuansa, sillä hänen mielensä

oli aina palanut urotöihin.

Mutta toisella oli lapsuudesta asti ollut sellainen luonnon vika, ettei

hän kärsinyt nähdä verta. Hän ei saattanut elukkaa teurastaa, eipä

olisi suotta tappanut hyttystäkään. Ja kun nyt vain ajattelikin

näkevänsä veriin haavoittuneita ihmisiä, saati itse upottavansa

rautapistimen pehmeään lihaan, niin olisi ennen vaikka elävältä

hautautunut kuin rintamaan lähtenyt.

Ja tämän vastahakoisuuden nähtyään sanoi sotaan lähtevä:

— Jää sinä kotiin ja ota tyttö vaimoksesi, emmehän me molemmat

kumminkaan voi häntä saada.

Ja läksi laulellen vainon maille ja sotaveikkojen parissa pian unohti

kotisurunsa.

Mutta kun kotiin jäänyt katsahti tyttöönsä, oli tämä surullinen. Sillä

eron hetkestä asti oli tytön sydän ollut lähteneeseen kiintynyt, eikä

häntä enää yhtään viehättänyt kotiinjääneen turvallinen rauhallisuus ja

leveä rinta.

Ja tämä itsekin tunsi joutuneensa ikäänkuin alakynteen veljensä

rinnalla, sekä koetti puolestaan parantaa asiaa niin hyvin kuin taisi.

Hän meni kyntämään.

Auran rautainen vetoruoti päättyy moniläpiseen laattaan vetorenkaan

ylentämistä tai alentamista varten. Jos tämä alennetaan, kyntää aura

matalaan; jos ylennetään, syöpyy se syvempään. Hän nosti tapin paria

pykälää ylemmäs, missä ei näkynyt yhtään sen entisiä jälkiä, ja käänsi

hevoset vaolle.

Mutta neitonen ei paljoakaan maanviljelyksestä ymmärtänyt ja vähän

välitti oliko kynnös syvää vai matalaa, höyrysivätkö hevoset vai olivat

höyryämättä. Hajamielisenä hän katseli kiitäviin pilviin ja ajatukset

olivat kaukana, kaukana. Eikä mennyt pitkääkään aikaa ennenkuin häipyi

koko seudulta — sen toisen veljen palaamista odottamaan.

Ja kyntäjä jäi yksin auroinensa.

Kädet vaipuivat raukeina auran kurjelta ja suuri suru alkoi runnella

hänen sydäntänsä. Mieli musteni, kapinaan pyrki Luojaa vastaan, joka

oli hänelle verta kammoovan sydämen antanut. Mitä hänen nyt oli

tekeminen voittaakseen rakastetun puolelleen, vieläpä omissakin

silmissä miehestä käydäkseen?

Eikö taivas itse ollut kieltänyt veritöitä? — hän ajatteli. — Eikö

ollut käskenyt rakastamaan lähimmäistä ja kieltänyt tekemästä toiselle

mitä ihminen ei itsellensä toivonut? Ja miksi ne sotaherrat eivät jo

tulleet ottamaan häntä kiinni ja rangaistukseksi tottelemattomuudesta

polttaneet häntä roviolla, jotta hän olisi osottanut voimaansa ja

hymyillyt liekkien keskeltä? Sen sijaan he sanoivat: antaa hänen olla,

hän on urhon mieltä vailla. Niinkuin varmaan tyttökin oli ajatellut. Ja

nyt näytti päälliseksi taivaskin hänet jättäneen, koskapa pimitti hänen

järkensä niin ettei osottanut hänelle mitään tietä.

Ja asiansa ymmärrykseen pääsemättä suuri mies jyskytti nyrkillä

pääkalloansa kuin kolhiakseen sieltä esille selvää ihmisjärkeä. Kotkina

ja haukkoina ja voimakkaina ilmapetoina huuhtoivat hänen kuumat

ajatuksensa halki maiden ja taivaiden hakien sitä työtä, joka olisi

voinut olla veljen työn veroinen ja kuitenkin veretön. Mutta hänen

ajatuksensa eivät voineet mitään keksiä. Tulivat alas siipisatoina.

Mutta pelastuakseen järkeänsä kadottamasta ja jokeen hyppäämästä hän ei

lopultakaan osannut muuta kuin vain jälleen käydä kyntämään.

Raivopäissään hän nyt sentään asetti tapin ihan ylimpään läpeen ja

lyyhistyen kumaraan, ruumiinsa painolla hevosia auttaen työnteli auraa

yhä syvemmälle. Vetohihnat pingoittuivat, pullistuivat hevosten

takareisien jänteet, selät alenivat, päät kaartuivat maata kohden.

Kivet kiljuivat, teräs tulta iski, ryskyen katkeilivat auran tieltä

piennar leppäin vankat juuret. Ja vaosta kiertyivät esille maan mustat

mujut, jotka eivät ikinä ennen olleet päivän valoa nähneet, nousivat

kosteasta pimeästään auringon paisteeseen jankon sitkeät savet,

paneutuen rauhallisesti toinen toisensa viereen höyryämään ja

lohkeilemaan.

Näin hän kynti päivän, kynti toisen, kynti kolmannen, ja yhä rajummin

ponnisti voimiansa, niinkuin olisi pyrkinyt yhä syvemmälle omaan

itseensä, niillä sanomattomilla ponnistuksillaan kitkeäkseen itsestään

tuon kalvavan ala-arvoisuuden tunnon. Mutta se ei lähtenyt. Vieri

viikkoja, se vain ei lähtenyt. Mitä syvemmäksi hän kynti, sitä

selvemmäksi hänen sielunsa syvyyksissä erittyi sama kalvava sykkyrä.

Olisi kyntänyt enemmänkin, mutta pellot loppuivat. Silloin hän alkoi

kaivaa ojia. Kaivoi ne koko lapionmitan syviksi, ja mitä oli vielä

palamatonta lantaa kylän tunkioissa ajoi kaiken pelloille, hajoitti,

äesti maahan ja alkoi kyntää vielä kertaalleen kaikki sarat.

Mutta mitään helpotusta hänen mielelleen ei vain lähtenyt. Eikä

kaukaisimpanakaan aavistuksena hänelle ollut selvinnyt, mihin

sankaritekoihin hänen olisi pitänyt ryhtyä.

Oli jo syksykin tullut, ja aamuisin maa oli joskus niin kovassa jäässä,

että pinta kokkareina lohkeili auranterän edestä. Ja kun hän auraansa

ravisteltuaan taas vain kohotti piiskansa pannakseen parin käyntiin,

horjuivat hevoset ja olivat väsymyksestä kaatua. Hän antoi niiden

seista ja retvahti vihdoin itsekin pellon pientareelle levähtämään.

Mutta silloin puhalsi syksyn kolea viima pohjoisesta, sivellen hänen

ohimojansa ja jäähdytellen hiestyneitä selkälapoja. Ja kun hän siinä

kotvan istuttuaan ja aina vain samaa mietittyään aikoi jälleen nousta

kyntämään, oli ruumiissa sellainen raukeus, että hän tuskin pääsi

pystyyn ja tuskin sai hevoset talliin. Ja kuume kaasi hänet kohta

vuoteeseen.

Yöllä hän houraili ja luuli maanneensa jo toista vuorokautta. Kuvitteli

hevosten nälissä ja janoissa kalvavan pilttuun tolppia, kun ei ollut

apettajaa eikä juottajaa. Hän tahtoi nousta, mutta pyörtyi aina

makuulle takaisin. Ja uneksi, että häntä itseänsä oli hoitavinaan

valkopukuinen pitsimyssy sairaanhoitajatar, joka ei ollut kukaan muu

kuin hänen rakastettunsa — kaikessa suloudessaan ja ihanuudessaan.

Tämäpä neiti se ei päästänytkään häntä nousemaan, vaan painoi aina

alas, kiven kovaan kieltäen menemästä ulkosalle vilustumaan. Naisväki

ei ymmärrä hevoshoitoa eikä käsitä, että mies, joka ei enää pysty sitä

tekemään, on jo mennyttä kalua, sama vaikka kuolisi. Sentähden ei

auttanut tässä muu kuin sysätä neiti syrjään ja nousta väkisin. Tyttö

suuttui ja meni nyreissään ikkunalle, istuutuen selin häneen. Mutta hän

heräsi valveille vasta ulos tultuaan, kun jäätävä tuuli lehahti ovessa

vastaan. Ja ulos mennessään hän oli kovin hyvillään, ettei siis

ollutkaan muuten kuin unissa rakastettunsa mieltä pahoittanut. Tallissa

ei ollut hätääkään. Rauhallisesti hevoset rouskuttelivat pilttuissansa.

Mutta pihalla pyrytteli pohjatuulen mukana hienon kirpelää lumenvitiä,

ja hänen kuumeensa muuttui tallista palatessa kylmän puistatukseksi.

Tupaan päästyänsä hän alkoi hakea lyhtyä mennäkseen halkoja pilkkomaan

ja pannakseen uuniin lämmintä. Tuuli ulisi kaameasti piipussa. Lyhtyä

ei pimeässä löytynyt. Ja niin vietteli raukea väsymys paiskautumaan

jälleen vuoteeseen peitteen alta lämmintä hakien. Tupa jäi pimeäksi ja

kylmäksi.

Ja hän vaipui sikeän sikeään uneen, josta ei herännyt ennenkuin kaikki

oli lopussa, vaivat päättyneet, tilit ruumiin kanssa tehdyt ja ero

elämästä tapahtunut.

Tätä viimeistä heräämistään hän oli oikeastaan ruvennut tekemään sen

johdosta, että oli nukkuessa ollut kuulevinaan oudonlaista kopinaa,

niinkuin jotakin puupalikkaa olisi jyskytelty maata vasten. Toisen

kerran oli kuin jokin olisi äkkiä hurahtanut hänen luotaan liikkeelle.

Joskus taas kuului niinkuin jokin olisi suhisten lentänyt hänen päänsä

yllä. Mutta sitten herättyä hän oli täydellisessä hiljaisuudessa,

vaivattomana, ja vapaana kaikesta ruumiinsa tuntemisesta.

Silloin hän kohta ymmärsi olleensa jo aikoja sitten kirkkomaahan

haudattuna.

Ja hän kohta myös tiesi, että se suhina oli ollut kevättuulen, joka oli

lehahtanut maanpinnan ylitse, ja että hurina oli ollut pyyparven, joka

oli hänen hautansa päältä lentoon pyrähtänyt. Hän ei silmin nähnyt eikä

korvin kuullut mitään, ja kuitenkin näki ja kuuli mitä ikinä tahtoi.

Mieluimmin hän olisi aluksi lähtenyt lentoon pyyparven mukana,

riemuitakseen heidän kevätriemuansa. Nähdä kaiken maan allansa,

niittyineen, päilyvine vesineen, kylineen, kaupunkineen, ja voida olla

missä ikinä tahtoo, — onko mitään suurempaa onnea?

Mutta oli jotakin, mikä pidätti häntä aivan kohta lähtemästä. Tuo outo

kopina näet, jonka hän muisti myös kuulleensa, sehän johtui siitä, että

hänen veljensä, palattuaan jalkapuolena sodasta, harjoitteli

kävelemistä oikeaan polveen kiinnitetyn puujalan avulla. Kovin kävi

sääliksi tuo veli parka, ennen niin komea, niin reipas, liikkuvainen,

nyt raajarikkona, kotinurkissa vain koluava. Ja niinkuin nyt kaikki oli

näkyvää mihin ikinä vain katsoi, niin näkyivät veljen ajatukset hänelle

yhtä selvään kuin näkyy aamun koitossa hämähäkinverkko, aidanseipäiden

väliin kudottu. Veli ajatteli: "En ikinä, en ikinä voi jalattomana

raajarikkona häntä vaimokseni saada. Elämäni on tähän päättynyt, kaikki

toiveeni ovat sammuneet!"

Eihän tuollaista raukkaa mitenkään raskinut jättää, ja lentää pyyparven

mukana, sillä tyttökin näytti todella päättäneen hylätä hänet.

Kuljeskeli alakuloisena yksinäisiä metsäpolkuja tietämättä mitä tehdä

mihin ryhtyä, sureskeli, istahteli mättäille itkemään. Tulipa kauan

harhailtuansa kerran väsyneenä siihenkin paikkaan, missä oli katsellut

sen vainajan kynnöstä, ja istahti pellonpientareelle itkemään. Ja nyt

kun tytönkin ajatuksiin saattoi suoraan katsoa niinkuin lähteen

pohjaan, ei ollut epäilemistäkään, ketä veljeksistä hän nyt oli

ruvennut suremaan. Ja sentähden hienotuntoisuus esti vainajaa kauan

katsomasta.

Silloin kulki siitä piennarpolkua myöten vanha vaimo, ja vainajan henki

meni kohta vaimoon. Ja niinkuin ihmismieli joskus syyttä aiheetta

läikähtää iloiseksi, niin katsahti vaimo kohta ilostuen sivulleen,

huomasi tytön, pysähtyi ja sanoi: "Mitä sinä siinä turhia suret. Ja

mistä sinä luulet tähän maailman aikaan parempaakaan miestä saavasi,

kaikkihan ne ovat raajarikkoja, muutamissa kylissä ei ole ainoatakaan

työhön pystyvää eloon jäänyt. Ja katsoppas heidän vaivaisia maitansa!

Pellot kyntämättä, kylvämättä, köyhyyttä kaikkialla! Mutta oletko

kuullut mitä vanhat ihmiset sanovat? Nämä tämän talon maat — he

sanovat — ovat tulleet niin syvään kynnetyiksi, etteivät ainoastaan

lapset vaan vieläpä lastenkin lapset voisivat siinä leipämurheista

huolettomina elää ja ilakoida!" Nykäsi kylkeen ja meni menojaan.

Mutta vaimon sanoista kummallinen ajatus heräsi tytön mieleen: "Jos

miehet ovatkin raajarikkoina, — ajatteli hän, — niin ehjiksihän

sentään lapset ja lastenlapset syntyvät!"

Tyttö pyyhki kyyneleet silmistänsä ja alkoi jo vähän nähdä

ympärillensä.

Ja tapahtui, että hän äkkiä rupesi ikäänkuin ymmärtämään maanviljelystä

ja osasi aivan hyvin tehdä vertauksia huonosti ja hyvästi kynnettyjen

peltojen välillä. Tuolla kaukana näkyivät harmaina ja hyljättyinä muun

kylän sodan aikuiset kyntämättömät, kylvämättömät pellot. Mutta tässä,

aivan hänen jalkainsa luota, alkoi vihanta kauramaa, sinnempänä oli

ohraa, välillä musta kesanto, viimeisimpänä rukiin oras, niin helakasti

vihertävä, ettei hän muistanut ennen milloinkaan nähneensä. Kohta se

siitä vaalenee ja alkaa lainehtia. Ehkä on siinä jo ruiskukkiakin.

Mutta kesannolla oli lukemattomia kiuruja maata nyppimässä. Ja vainajan

henki meni kiurujen rintaan, ja nämä kohosivat kohta korkeuksiin ja

alkoivat visertää niin riemukkaasti, että tytön mieli kokonansa

ilahtui. Hän nousi, meni taloon raajarikkoisen luo, otti häntä

kaulasta, painoi päänsä hänen olkaansa vasten, ja vielä toisella

kädellä hänen poskeansa silitellen sanoi: "En jätä sinua milloinkaan,

en milloinkaan!"

Ja kiurut visertelivät ja pääskyt syöksähtelivät ilmoissa, valkoisten

kevätpilvien lentäissä kilpaa tuulen mukana, toinen toistaan ylempänä,

sinitaivas ylimpänä.