Vaikka jo kymmenkunta vuotta on kulunut vanhan Sarénskan kuolemasta, ei
hänen nimensä lakkaa herättämästä omituista inhimillisen lämmön,
hyvyyden, lapsenmielen tuntua, joka viihdyttää kuin äidin helma.
Kuka Sarénska oli? Voineeko suurelle yleisölle esittää sen joutavampaa
kysymystä!
Sarénska oli mäkitupalaisen leski, siis maailman vähäpätöisin ihminen.
Sarénskaa ei monikaan huomannut hänen eläessään ja nyt kuoltua ani
harva muistanee. Jos juuri erikoisesti pinnistää aivoja ja silmät
ummessa koettaa hahmotella hänet esille, saattaa menneisyyden hämärästä
astua arkaillen näkyviin hyväntahtoinen, hieman ontuva, tihrusilmä
eukko. On tulemassa mökistään alamäkeen pitkin polkua, lipumassa
naapuriin maidon hakuun, kädessä pieni lekkeri, joka hänen ontumisensa
vuoksi heilahtelee ja hiukan vingahdellen kiiltelee ilta-auringon
paisteessa.
Sarénskan puheista taas saattaa ennen muuta muistua mieleen kolme
asiaa: hänen alituiset leinin valittelunsa, hänen arvelunsa mökkinsä
katon rappeutumisesta ja yhtä usein lausumansa esitykset tilkitsemisen
välttämättömyydestä. Joita puheita ei tietenkään kukaan koskaan
kuunnellut. Ne tarttuivat itsestään korvaan vain usean toistamisen
vuoksi. Niinkuin joskus ihmisen jo lähdettyä vasta ikäänkuin uudestaan
kuulee mitä hän oli hokenut. Sarénskaakin vasta vainajana muistellessa
tulee ajatelleeksi noiden kolmen asian keskinäistä yhteyttä eli
huomanneeksi, että hänen jäseniään oli saattanut kolottaa juuri
tilkitsemättömän ja vuotavan tuvan vuoksi.
Vielä voi muistaa hänen usein puhuneen kuolemasta, jota ei sanonut muun
vuoksi kammoovansa kuin siksi että pelkäsi joutuvansa lähtöön
yksinänsä, kenenkään olematta läsnä. Häntä vaivasi jokin kaatuvainen.
Niinhän oli sitten käynytkin. Koputettiin ovelle. Ei kuulu vastausta.
Lukko murretaan. Sarénska makaa maassa halvauksen lyömänä. Kissa
hyrrää. Jäähtynyt kahvipannu nojottaa nokisella pankolla.
Jokapäiväistä! Vähäpätöistä! Unhotuksen alaista!
Ja kuitenkin, jos ihmiset olisivat tietäneet, kuka se Sarénska
oikeastaan oli, niin he olisivat aivan hätkähtäneet hämmästyksestä,
tyypertyneet suunnattoman kunnioituksen tunteesta, arvonantavasti
väistyneet hänen tieltään, kumartaneet häntä missä ikinä hän liikkui.
He olisivat talkoolla rakentaneet hänelle tilavan, lämpimän asunnon,
jossa katto ei vuoda ja vähimmätkin seinäraot ovat tyystin tilkityt.
Kilvan he olisivat kaikkien kylmien varalle ajaneet halkopinoja hänen
asuntonsa viereen. Ja jos leini ei olisi sittenkään ottanut
parantuakseen, he olisivat etäisimmästä etelästä asti toimittaneet
yrttejä hänen sääri poloistensa kääreiksi. He, umpi vieraat ihmiset,
olisivat palvelleet häntä niinkuin hyvät lapset omaa äitiänsä, ja vielä
enemmän: he olisivat jumaloineet häntä ja iloinneet jokaisesta päivästä
minkä hän heidän keskuudessansa vielä eli.
Kuka siis Sarénska oli?
Se voidaan nähdä tapahtumista hänen kuolemansa jälkeen.
Mitä Sarénskan ruumiiseen tulee, tapahtui näin:
Kun se oli laskettu hautaan, alkoi ruumis keväisten vesien ja
lämpenevien maahöyryjen vaikutuksesta nopeasti lahota. Multa imi
ahnaasti Sarénskan aivan kuiviin. Se nosti hänestä maanpinnalle
ruohojen ruuaksi monta kallista kaasua, joista syntyi ihmeellisen
mehukas vihannuus. Kilvan kurottivat puidenkin juuret haarojansa häneen
käsiksi päästäkseen. Puut tahtoivat saada runkonsa vankemmiksi tuulia
vastaan ja latvansa tuuheammiksi, joku kaipasi ehkä parannusta
vammoillensa, ja siihen kaikkeen tarvitsi juurilleen mikä
hiilihappoista ammonjakkia, mikä fosforihappoista kalkkia, mikä
magnesiumifosfaattia, mikä fluorkalciumia, jokunen tarvitsi ehkä vain
vähäsen sokuria. Ja kaikkea tätä oli Sarénskalla antaa! Kuka eläjistä
olisi aavistanut köyhällä Sarénskalla olleen jaettavana oikealle ja
vasemmalle näin komealta kalskahtavia aineksia!
Moisen kilpailun vallitessa ei ole kuitenkaan ihme, että pian ei
ruumiista ollut mitään entistä jäljellä. Luittenkin jätteet lahosivat
hauraiksi siruiksi. Ja kun vielä muurahaiset pääsivät tunkeutumaan
sinne asti, missä Sarénska oli maannut, veivät ne viimeisetkin muruset
hänestä.
Sanalla sanoen, Sarénskan kävi niinkuin käy vesipisaran, joka pilvistä
putoaa mereen. Ollen aivan samaa ainetta kuin meri sen täytyy luonnon
pakosta sulautua erottamattomasti yhteen meren kanssa. Vähäjärkiset
ihmiset käyttävät tätä luonnonlakia todistaakseen, ettei koko pisaraa
ole mereen putoamisen jälkeen enää ollenkaan olemassa. Eivätkö nuo
vähäjärkiset siis ymmärrä, että vesi ei voi tehdä olemattomaksi vettä,
vaan että päinvastoin meri voi äärettömillä vesillänsä vain lisätä
pisaran vettä, joten pisaran olemus vain vaihtuu meren olemukseksi.
Vähäjärkiset sanovat vielä halveksuen: "Jokaiselle miljardeista
tapahtuu sama, ei vain jollekin yhdelle!"
Mutta halventuuko joku pisara, joka muuttuu mereksi, siitä, että
toisetkin pisarat muuttuvat samaksi mereksi? Ei, ystäväni, tämmöiset
puheet eivät kelpaa. Te olette Sarénskan eläessä jo kylliksi koettaneet
vähentää hänen arvoansa. Älkää nyt estäkö Sarénskan kasvua.
Niinkuin vesipisara tuli mereksi, niin Sarénskan ruumiista tuli maa.
Sulauduttuaan yhdeksi maan kanssa Sarénskan ruumis muuttui koko
maapalloksi, joka vapaana ja mitään tukea tarvitsematta ui sinisissä
taivaissaan.
Mutta me Sarénskan vähäksyjät emme voi suostua siihen, että Sarénska
elää ja tuomitsee meitä suuresta rakkaudettomuudestamme häntä kohtaan.
"Maapallo on eloton, kuollut kappale, — me sanomme, — siis, vaikka
Sarénska olisikin tullut yhdeksi koko maapallon kanssa, hän on kaikissa
tapauksissa kuollut".
Niinkö, että Sarénskan ruumis osasi muuttua yhdeksi maapallon kanssa,
mutta hänen elävä sielunsa ei osannutkaan löytää mitään elämää, jonka
kanssa yhdeksi yhtyä?
Ihmeellistä! Kuollut ruumis löytää tiensä takaisin maan poveen,
sulautuen jälleen yhdeksi synnyttäjänsä, maaemon kanssa. Mutta elävä
sielu, suuren hetken tultua, sekö ei muka löytäisi takaisin
alkuperäänsä, lähettäjäänsä? Eloton vapahtuu erillisyydestänsä ja yhtyy
suurempaansa, mutta elollisin elollisista, elämän sisäisin ydin. Minä,
menehtyisin erillisyyteeni, löytämättä vapahduksen valoa!
Paitsi maata, eikö ole vielä taivas? Eikö voi yhdeksi sulautua myöskin
taivaitten kanssa? Ummistakaa silmänne ja katsokaa suoraan itseenne.
Joskus sanotte minuksi intohimojanne, vihaanne, valtaan ja herruuteen
pyrkimistänne. Tahdotte olla erilainen kuin kaikki muut, mahtavampi,
komeampi, vallakkaampi, ja te ruhjotte maahan jokaisen, joka uskaltaa
tiellenne astua. Yhdeksi muiden kanssa sulautumisen ajatus ei anna
teille mitään elämänhalua ja te ette ole tietävinännekään että
itsessänne on jotakin, mikä on kaikille yhteistä, niin ylhäiselle kuin
alhaisellekin, niin lapselle kuin aikuisellekin. Kun se on näin
yhteistä kaikille, ette voi saada siitä mitään erikoisloistetta yksin
itsellenne, ja halveksitte senvuoksi koko sitä puolta itsessänne. Niinä
hetkinä, jolloin nuo intohimonne eivät vaivaa teitä, jolloin ette
ajattele oman erikoistahtonne toteuttamista, ette toisten kukistamista,
ette maailman valloittamista, omituinen lapsenmieli tietämättänne
leviää teihin niinkuin vesi niityille padon auettua. Unohtaen aikeenne
ja arvonne ja maineenne te tahdotte pelkkää hyvää, te rakastatte
kaikkia ja suotte onnea koko maailmalle. Silloin — tietämättänne —
olette se kuolematon Minä, joka olen kaikessa mikä elää, jota paitsi ei
mitään elämää olisikaan.
"Mutta tämähän on jo Jumalan minä eikä ihmisten", sanotte.
Aivan oikein, tämä on se sininen taivas, joka hellästi suojaten ympäröi
maata, ja jonka henki ylettyy kaikkialle, tämä on se elämän valtameri,
jonka kanssa Sarénskan sielu on sulautunut yhdeksi. Siksipä onkin
sanottu, että jos olisitte tietäneet kuka se vanha Sarénska oikeastaan
oli ja miksi hän oli tuleva, niin olisitte kunnioittaen kumartaneet
häntä, olisitte talkoolla panneet hänelle uuden pärekaton ja tilkinneet
visusti hänen asuntonsa. Unohtaen omat pyyteenne olisitte palvelleet
häntä niinkuin lapset äitiänsä, olisitte jumaloineet häntä ja iloinneet
jokaisesta päivästä minkä hän keskuudessanne vielä eli.