LOVIISA: Älkää, älkää ... Vaijetkaa, hyvät ihmiset!
(Laulu kuuluu uudestaan ja lähempää).
LOVIISA (parahtaa ja pyörtyy).
JUUSO (tukee häntä kaatumasta): Näätsen tuota eukkoa! Nytkö sitä
nukkumaan ruvetaan, kun Aino kotia tulee!
PAAVOLA: Anna hänen juoda.
TANELI: Kastahan otsaa, tässä on vettä.
PAAVOLA: Johan se aukasee silmänsä.
JUUSO: (Loviisalle): Ei Aino ole tullut, älä pelkää ... no, no...
LOVIISA (surullisena): Eikö olekaan tullut?
JUUSO (neuvotonna): Mitä minä sanon hänelle? Kestä nyt ilot kun olet
surutkin kestänyt.
LOVIISA (kuulee laulun): Se on Aino! Se on Aino!
JUUSO: Ei se ole Aino. Mikä lie tyttö huitukka, maantien kulkija.
LOVIISA: Mutta se ora Aino, sanon minä!
JUUSO: No on, on, hyh kun säikytti vanhan miehen! Aino se on.
TYTÖT ja POJAT (ilakoiden sisään perältä): Täällä hän tulee! Hurraa!
Täällä hän tulee!
AINO (juoksee kädet ojona Loviisan kaulaan): Äiti, Äiti!
LOVIISA (saamatta sanaa suustansa ilosta itkien syleilee Ainoa).
MUUT (nauravat, meluavat ja puhuvat yhtaikaa):
POJAT: Onpa se siellä Ameriikassa nätistynyt!
TYTÖT: Vieläköhän tuo tulee kanssamme tanssiin?
PAAVOLA: Jo minä sen kohta laulusta tunsin...
AKU: No nyt se Juusonkin elämä taas alkaa mennä.
IIVARI: Turhia hätäilivät, ihan turhia...
TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan minä...
JUUSO (Ainolle): No päivää, päivää, oletko merenpohjassa käynytkään?
AINO (nauraa kohti kurkkua): Onhan niitä muitakin laivoja... Ja päivää,
Paavola, ja Iivari ja Aku... Entäs Taneli! Voi millaiseksi patruunaksi
olet käynyt! Terve, terve kaikille!
LOVIISA (toimeliaana): Nyt vain kahvia kiireesti... Älkää kukaan pois
menkö, riittää nyt kahvia kaikille. (Menee tupaan ja käy taas tuvan ja
karsinan väliä).
AINO (näkee kissan, ottaa syliinsä): Ja kissakin vielä elää! Mirri,
kulta Mirri!
JUUSO: Älä, älä, se on rupinen.
AINO: Ei, ei, anna minun hyväillä, kyllä ruvet lähtemään saa. Voi, kun
oikein hyrrää!
JUUSO: No ei me sitä olla kuin potkittu täällä.
TANELI: Ja se kun oli jo kuolemaan tuomittu.
AINO: Mirrikö?! Ennen antaisin vaikka oikean käteni... Kuinka monta
kertaa olenkaan kaukana Ameriikassa nähnyt unta Mirristämme, ja nyt se
rakas ihan tuossa hyrrää! Mirri kulta, Mirri kulta!
JUUSO: No olipa arvon hyvä, etten vääntänyt sen niskoja nurin!
TYTÖT: Tule jo keinulle, Aino?
POJAT: Niin, mennään keinulle!
(Pojat ja tytöt hajaantuvat mikä minnekin).
AINO: Tulen, tulen, menkää edeltä. Voi, kultaista kotia! Ja tupamme,
enhän ole sitä vielä nähnytkään! (Rientää tupaan, kynnyksellä syleillen
taas Loviisaa): Äiti, äiti, pikku äiti!
JUUSO (istuu huolissaan): On se ihmeellistä tämän maailman meno.
Kultaiseksi sanoo tätä tupa rähjääkin!
TANELI: Jaa-a, Juuso. Mitäs nyt Aino sanoo, kun saa tietää, että tupa
myyty on?
JUUSO: Johan se tällaisesta hylkyhuoneesta mitä sanoo!
TANELI: Eipä näytä Aino kotiaan hylkynä pitävän.
PAAVOLA: Ihmeellistä on, kun toinen taitaa noin iloita siitä, minkä
toinen hylkää.
AINO (tulee tuvasta): Kas, ovikin vielä ihan samalla tavalla vingahtaa.
Ja samat penkit, joilla istuttiin illoin, ja tutut armaat kuistin
pylväät, joihin pojat puumerkkinsä veistivät...
JUUSO: Ne ne aina veitsineen...
AINO: Ja samat saaret ja niemet ja kotiranta ja kaislikkokin...
(Huiskuttaen kättään tytöille): Tulen, tulen!
JUUSO: Äläs vielä mene.
AINO: Vieläköhän se keinukin samalla tavalla... Voi, voi, kuinka on
hauskaa kotona!
JUUSO: Tuota noin ... hm ... tuota noin ... eikö se äiti sinulle mitään
maininnut?
AINO: Mitä maininnut? Onko jotain pahaa tapahtunut?
JUUSO: Ei mitään pahaa, päinvastoin pelkkää hyvää. Me kas vain aijomme
tässä ... tämä kun on niin rähjäinen... Olemme senvuoksi tämän myyneet.
AINO (kauhistuneena): Myyneet kotimme?! Äiti! Äiti hoi! Onko totta,
että olette myyneet? Ja muutamme?
LOVIISA: No niinhän tuota on pitänyt myydä, kun ei se isäkään enää
jaksa kunnossa pitää...
AINO: Puolet elämääni olisin antanut tämän edestä... Ei ole koko
maailmassa tämän parempaa paikkaa, ei vaikka kuinka hakisitte, ei
Ameriikassa eikä missään ... koettakaapas vain mennä hakemaan ... voi
sentään, voi sentään... (Hyrskähtää itkuun).
TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan sen.
JUUSO (tyytymättömänä Paavolalle): Mikä sinut panikaan mökkiä ostamaan,
kohta vain tuppaa rahat kouraan!
IIVARI: Sitä minäkin vähän ihmettelin.
AKU: Ette tiedä asiaa.
PAAVOLA: Suoraan puhuen, minä ostin tämän tuvan poikani Aaron vuoksi.
Hänkin on luullut Ainon hukkuneeksi, tahtoi palata tehtaalta, tähän
asettua ja tässä ikänsä kaiken lemmittyänsä muistella. Niin on asia.
(Äänettömyys).
TANELI: Taisipa se uutinen tytön kyyneleet pian kuivata.
AINO (menee Loviisan luo ja peittää päänsä hänen rintaansa vasten).
IIVARI: Mesimarjaseksi punastui.
LOVIISA: Jaa-a, Aino, onpa se Aarokin vielä muuttumatta niinkuin nämä
kotisaaret ja niemet...
AKU: Niin ja vielä kahilikko, sanoi.
IIVARI: Kun ei vain hänkin ilosta tainnuksiin pökästyisi!
JUUSO: Tuoss'on rahasi, Paavola. Rakentakoot nuoret sillä huoneen tämän
tuvan kylkeen. Kyllä minä nämä omat katot korjaan.
KAIKKI (iloissaan): No niin, no niin!
TANELI: Ja onhan sinulla vanha pärehöyläkin puron koskessa.
AINO: Ja minä tulen kanssasi niinkuin ennen muinoin päreitä höyläämään,
isä, kuinka meidän tulee hauskaa! (Menee Loviisan kanssa innoissaan
tupaan).
IIVARI: Nähkääs sitä tyttöä, hän tekee ilon kissoista ja koirista ja
vuotavasta katostakin.
PAAVOLA: Semmoinen se tyttö olla pitää!
JUUSO: Jaa-a, sen sanon, kunpa taitaisimme ihmislapset aina
murehtimatta ja nurkumatta.
AKU: Aina vain riemu sydämessä, niinkuin jokainen päivä olisi pelkkää
kotiapalaamista.
TANELI: Se sana oli kuin nakutettu paikalleen.
IIVARI: Jaa-a, aina iloisena, niinkuin jokapäivä kotia palaisimme, kas
se!
TANELI (laulaa tenoria vastaavalla nuotilla): Koti kultainen,
kotimaa...
AKU: Ei se niin ollut.
JUUSO (tavoitellen, myöskin tenoria vastaavalla nuotilla): En mä voi
sua unhoittaa... (Muistamattomuuttaan tuskitellen): Kuinka
perhanassa...?
PAAVOLA: Ei sinne päinkään, vaan näin se oli (bassoa vastaavalla
nuotilla): Sua saatanko unohtaa...
JUUSO: Ja aina sinun pitää noin rumasti möristä! (Matkii Paavolaa):
"Sua saatanko..." Ala sinä hienosti, näin: Koti kultainen, kotimaa...
MUUT: Päin seiniä! Ei, ei!
(Laulavat ja kinailevat sekaisin).
AINO ja LOVIISA (joutuvat tuvan kynnykselle): Mikäs nyt, mikäs nyt?
JUUSO: No kun tämä Paavola tässä laulaa väärin, kuules, näin hän mörää:
"Koti kultainen kotimaa" ... onkos se laita laulua?
AINO: Oikein se oli laulettu, ihan oikein. (Menee Paavolan luo ja jää
hänen kanssaan käsi kädessä keskustelemaan).
JUUSO: "Oikein"?! Minäkös tässä sitten väärin laulan? Kuules tätä,
Aino: Koti kultainen...
LOVIISA (ehättää keskeyttämään): Ole sinä, näinhän se lauletaan (laulaa
alttoa vastaavalla nuotilla): Koti kultainen, kotimaa, Sua saatanko
unohtaa...
MUUT: Eeee-i, ei, ei...
AINO: Menettelee sekin. Mutta jos minä sentään alkaisin!
JUUSO (innostuu): No antaa mennä, kyllä minä puoleni pidän, mutta älä
sinä Paavola vain niin mörää...
PAAVOLA: No, saapahan kuulla...
JUUSO: Nyt ala, Aino.
AINO (laulaa ensin yksin ensimmäisen säkeen, toiseen säkeeseen yhtyy
altto, kolmanteen tenori ja neljänteen basso, kunnes kaikki laulavat
yhdessä).
(Pojat ja tytöt saapuvat eri suunnilta ja lauluun yhtyen
yhä kohottavat sen kantavuutta).
Terve, terve koti kulta!
Terve kauan kaivatulta!
Mulle tähtösenä loistit,
Sanat mieleheni toistit:
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saatanko unohtaa!
Terve rakas veneranta,
Terve rannan kultasanta,
Terve armas aaltoseni,
Veen on kiiltävät kiveni!
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saatanko unohtaa!
Vetosella vene sousi,
Veestä sinisaari nousi,
Jossa kuuli, jossa näki,
Kuinka kukkui onnen käki.
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saatanko unohtaa!
Kodin kuva sielussani,
Kävin halki maailmani.
Koti tähtösenä loisti,
Sanat mieleheni toisti:
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saata en unohtaa!