Tämä siis oli luonnon loppu. Näin järkyttävä!
Vaivaloisesti astui Alfred pienin, epävarmoin askelin kokeilupöydän
äärestä korkean, jättiläislinssin tavoin ulospäin kaareutuvan ikkunan
luokse. Hän aukaisi yhteentyönnetyt, kirkkaankeltaiset värilevyt,
jotka tähän asti olivat estäneet auringonvaloa tunkeutumasta suureen
laboratorioon, missä Henrik, vanhus, ja Alfred, nuorukainen, jo päiviä
olivat istuneet ahkerissa ponnistuksissa.
Heloittaen syöksähti päivänvalo ihmeellisiä kojeita täynnä olevaan
huoneeseen. Sen ottivat vastaan pullot ja kimaltelevat metallilangat,
keltaiset putket ja hiotut heijastuspeilit. Seinien vierillä oli
jalustoja peitettyine lokeroineen, mutta kirjoja oli siitä huolimatta
kaikkialla epäsäännöllisissä pinoissa. Ja edelleen koeputkia,
kummallisenmuotoisia kuin pikarit ja suppilot. Ja jäähdytyslaite
kiiltävine putkineen, jotka käärmeitten tavoin kiemurtelivat vihreässä
hapossa. Aivan nurkassa oli mustasta, öljyätippuvasta raudasta ratas,
jonka yli juoksi lumivalkeita, kädenpaksuisia aluminiumremmejä
ja ne taas yhtyivät lukuisiin pieniin rattaisiin vipuineen ja
torvineen. Tästä suuresta akkumulaattorista läksi ympäriinsä ohuista
metallilankoja kaariliekkeihin, lamppuihin ja astioihin. Soikeassa,
läpinäkyvässä pallossa hehkui vielä sulava metallirihma valkeana
hohtaen.
Mutta kone seisoi hiljaa, mikään ei liikahtanutkaan. Vanhus oli
lähtenyt laboratoriosta, hänen oppilaansa ei tiennyt minne.
Niin oli Alfred aivan yksinään.
Se olikin hänestä hyvä.
Hän ei olisikaan suvainnut nyt kenenkään häiritsevän häntä, ei Henrikin
eikä muittenkaan.
Sillä nyt hän tiesi monivuotisten tutkimusten salaisuuden... nyt hän
voi nähdä mitä mahdollisia, jopa todennäköisiä seurauksia siitä olisi
maailmalle...
Jälleen tunsi Alfred tuota melkein ruumiillista tuskaa eilisestä;
jolloin Henrik selitti hänelle, miten hänen tutkimustensa runko
pohjautui suoraan eläviin tosiasioihin. Ensimmäisen kerran oli hän
silloin käsittänyt, että sivistys tosiaankin oli kuluttanut kaiken
ympäriltään kuin mihinkään kyllästymätön petoeläin... että se aikoi
edelleen hallita maailmaa ilman, että se voi tarjota sille mitään
hävittämänsä tilalle!
Hän loi silmänsä kuumalle, siniselle taivaalle.
Kuinka toisellainen olikaan ollut taivaanranta vuoristojärven yllä,
hopeisine pilvineen, joita juhlalliset vuorenhuiput tavoittivat!...
Tuossa suuren kaukomikroskoopin alla olivat viimeisten huomioiden
todistukset. Ne olivat kuin peilikuva tuhosta, joka oli kylläkin
toisellainen kuin Henrikin ajattelema kostava häviö, ei niin kauhea...
mutta samalla kuitenkin vielä kauheampi, sillä se ei kohdistunut
syyllisiin ihmisiin, vaan syyttömään luomakuntaan.
Siinä oli maanäytteitä, joita Henrik oli tuonut mukanaan. Toiset olivat
jo hävityksen alaiseksi joutuneesta vyöhykkeestä, toiset taas vielä
viheriöivältä, Vihreäjärven hedelmälliseltä rantaseudulta.
Juuri näitä viimemainittuja oli Henrik ensiksi näyttänyt oppilaalleen.
Hän kuului jo sukupolveen, joka ei enää tuntenut tällaista, vaan
oli lukenut siitä vain hyvin vanhoista kirjoista. Käytännöllinen
tiede perustui nykyisin kidekemiaan, kolloidin käyttöön ja avaruuden
liikelakien tuntemiseen. Mutta aikaisemmin oli kyllä tutkittu ahkerasti
maanäytteitä, sillä niiden tuntemista oli pidetty sangen tärkeänä
ratkaistaessa myöskin näkymättömien aineiden probleemia.
Niin, nykyisin, jolloin kemiallisesti otettiin ilmasta ravintoa ja
muitakin tarvikkeita, oli tuollainen luonnontutkimus kokonaan hyljätty.
Se oli tullut aivan tarpeettomaksi, niin tarpeettomaksi, että sitä
pidettiin melkein jonakin taikauskona, jollainen varhaisina aikoina oli
vallinnut ihmiskuntaa.
Niinpä ei Alfredkaan tuntenut pienien maanäytteiden tutkimista.
Edafooni niminen kone oli näyttänyt hänelle maa-alan ihmeellisine,
rauhallisine asukkaineen. Kuvaosat olivat millimetrin tuhannesosien
pienuutta, mutta mikroskoopin jättiläislinssi suurensi ne kaarillekin
kirkkaassa valossa pähkinänkokoisiksi.
He asuivat tummassa vuoristokorvessa. Kiiltävä kristalli loisti
kuperista maljoista, jotka olivat täynnä kallisarvoisia juomia.
Polveilevat vesiputoukset kuljettivat loistavia veneitä ja vesi pärskyi
milloin helmenvalkeana, milloin sametinruskeana. Muutamat olivat
valkokuusimetsässä, jossa puut levittivät smaragdinvärisiä oksiaan
kuin käsivarsia kirjaville ihmeellisille olennoille, joita pisti esiin
värikkäistä luolista ja joenpohjalta. Ruusunvärisiä ja silkinhienoja
käärme-eläimiä luikerteli pienissä koloissa. Syvemmillä paikoilla
kasvoi värikkäitä sienirihmakasveja. Ja vuoren juurella pyörivät
ihmeelliset vihreät pallot, täynnä malakiitinvärisiä jyviä. — Näky oli
kuvaamaton!
Henrik odotti, kunnes Alfred oli tarpeekseen katsellut tätä
salaperäistä, monivivahteista ja eloisaa elämää täynnä olevaa maailmaa.
Sitten otti hän vaieten lasilevyn pois ja pani sen tilalle uuden, joka
esitti asukkaita seuraavasta vyöhykkeestä.
Jälleen näkyi vuoristo ja loistavia vesiputouksia. Mutta kuinka köyhä
olikaan tämä maa, kuinka asumaton, kun sitä vertasi edelliseen.
Kristalliset laivat kulkivat täälläkin, mutta hiljaa ja surullisesti.
Värit olivat himmeät, valjut. Loistava valkokuusimetsä puuttui
kokonaan. Leikkejä ja tansseja ei näkynyt missään. Siellä täällä asteli
väsyneenä vain joku asukas tiheissä saniaispensastoissa.
Ja sitten seurasi kolmas kuva. Maailmankaupunki A 15:n kuivunut,
tuhoutunut lähistö.
Alfred katsoi katsomistaan, kunnes silmät uupuivat. Hän kiersi
ruuvista, joka oli näyttänyt hänelle niin paljon, hän laski
kondensaattoriin täyden valon.
Mutta turhaan. Korvet olivat autiot ja tyhjät... kuolleet.
Kristallikuvassa hän näki kyllä pari laivaa, mutta ne olivat
hajoamistilassa kuin repeytyneet lippaat. Ylhäällä vain näkyi onkalo,
jonne oli palanen elämää päässyt pakoon. Muuten kaikkialla ainoastaan
raunioita. Ei edes sienikasvullisuutta, ei elomerkkiä puissa, ei
juurissa... ei mitään...
Kaupunki oli antanut maalle kuoliniskun...
Kauhistuen laski Alfred mikroskoopin pois. Hän ei vielä käsittänyt
kaikkea... mutta hän aavisti, että ihmiskuntaan oli tarttunut
hävittävän kulkutaudin lailla peloittava tuhotyö.
Henrikkin oli kalpea ja murtunut.
Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja puhui edelleen hiljaisella, käheällä
äänellä. Mitään lisäselitystä ei kumminkaan olisi enää tarvittu, sillä
kuolema, jonka mikroskooppi näytti, puhui kyllä puolestaan.
Niinkuin hän oli aavistanutkin ja jo jonkun aikaa pitänyt varmana sai
ihmiskunta nyt koston siitä, että se väkivaltaisesti otti käytäntöön
rajattomat määrät kaasuja, ennenkaikkea ilmantyppeä.
Ja tämä kosto sattui heikompiin. Oli kyllä paikka, jossa typpi
kiertokulussaan voisi muuttaa kuoleman jälleen elämäksi, mutta se oli
vain yksi mahdollisuus. Se oli pieni bakteeri, joka lukemattomin määrin
täytti maan. Se tarttui kaikkeen lahoavaan ja kun se oli siitä imenyt
ravinnon, muutti se pienessä ruumiissaan kuolleen eläväksi. Nämät sadat
pienet oliot odottivat nyt vain pääsemistä yhteyteen puhdistuneen
typen kanssa, sillä siitä oli nyt tullut välttämätön ravinto,
munanvalkuaisaine. Suuremmat ryöstivät sen pienemmiltä, se kohosi yhä
korkeammalle, soista puihin, lehdistä eläinten vereen ja niin yhä
edelleen ihmisiin.
Mutta nyt oli tämäkin pieni mahdollisuus hävinnyt. Jo kauan aikaa oli
Henrik tutkinut maanäytteitä kaupunkien lähistöllä. Hän oli tuonut
ne mukanaan ja niitten avulla oli hän voinut seurata tuhon kulkua.
Kaikkialla elintarvetehtaiden ympäristöissä oli tämä pieni bakteeri
kuihtunut... kuollut nälkään. Sen oli tappanut puute ilmantypestä, jota
muutoin oli joka paikassa. Kun nyt tuho levisi maahan, se ei voinutkaan
muuttua munanvalkuaisaineeksi. Ja kun tämä pieni bakteeri, klostridium,
oli kuollut, kuolisivat myöskin eläimet ja kasvit, koska typpi ei enää
palannut maahan. Ja niin levisi kuolema saastuttaen kaiken terveen,
vain ne ihmiset jotka asuivat korkeissa taloissaan, joihin puhdas happi
virtasi, vain he säästyisivät, saisivat jatkaa elämäänsä.
He ainoastaan...
"Kun minä ajattelin että kävisi toisin!" lausui Henrik. "Ajattelin,
että vapaaksi päässyt happi, jota kuitenkaan ei ajanpitkään kokonaan
käytettäisi, tuhoaisi heidät eräänä päivänä jättiläismäisessä
maailmanpalossa. Ja muutahan he eivät ole ansainneetkaan! Heidän täytyi
se tietää yhtähyvin kuin minunkin, mutta he olivat sokeita tyhmiä
ylpeydessään... Ja sitä ovat he edelleen!"
"Oletteko sitten vaiennut... todellakin vaiennut tästä kaikesta?"
"En. Siitä huolimatta, että minut uhattiin viedä Haaveksijain Taloon,
olen koettanut päästä kosketuksiin niiden kanssa, joista olisi ollut
apua, saadakseni heidät hereille. Mutta he eivät käsittäneet! He eivät
halunneet edes ajatella sitä. Ja nyt!... Pellot ovat viljelemättä,
puutarhat villeinä, veneitä ei rakenneta kalastusta varten, ei ole
enää mahdollista valmistaa vaatteita karvoista ja eläintennahoista,
lukemattomat tarvikkeet puuttuvat! He puhuvat sivistyksen kohoamisesta!
Tässä nyt olemme! Ja nyt pitävät nämä samat henkilöt itsestään
selvänä, että näistä voittamattomista esteistä huolimatta kaiken
täytyy muuttua... niin pian kuin mahdollista ja niin laajalti kuin
mahdollista!"
Alfred nyökkäsi myöntäen.
"Jos sinä tahdot, voit aloittaa uudelleen siitä, missä minä olen
keskeyttänyt. Tässä ovat todistukset... selvät... kieltämättömät! Jos
vain tahdot, niin sano!"
Hän sammutti kaariliekit ja istuutui pöydän ääreen hautautuen suureen
kirjakasaansa. Ja Alfred tiesi, ettei hän silloin vastaisi kysymyksiin
eikä mihinkään puheisiin.
Jonkun ajan kuluttua olikin hän poistunut ja jättänyt Alfredin
yksikseen.
Siinä seisoi nyt nuori mies miettien, pitikö hänen vai ei käyttää
hyväkseen opettajansa hänelle antamaa tarjousta.
Hän ei ollut mikään riidanhaluinen eikä voimakas ihminen. Hän oli
aina koettanut välttyä esiintymisistä ja työskennellä hiljaisuudessa.
Täytyisikö hänen nyt astua esiin koko kulttuurimaailmaa vastaan
todistamaan omine ja mestarinsa väitteineen, että se oli väärässä,
huolimatta monista kuuluisista oppineistaan, huolimatta Yleisestä tai
Salaisesta Virastosta!
Hänen herkkä sielunsa kauhistui ja ikäänkuin painui kokoon.
Jos nyt todellakin lopullinen tuho oli odotettavissa, jos hän voisi
soihdun tavoin ohjata kansalaisensa hereille vaarallisesta levosta...
silloin ehkä! Silloin ehkä hän sanoisi tuon sanan ja antautuisi
pelastustehtäväänsä!
Mutta ellei...
Kyseessä oli luonto.
Luonto oli kaunis, kuvaamattoman kaunis suuressa, kummassa
yksinäisyydessään.
Mutta ihmisethän eivät tarvinneet enää luontoa.
Eikä heitä kai mikään uhannut.
Päinvastoin.
Mitä vähemmän luonto tarvitsi ilmaa, sitä rikkaampia olivat kaupungit.
Pitäisikö hänen siis nousta omaa rotuaan vastaan?
Häntä pidettäisiin petturina... narrina, joka välittää puista ja
linnuista enemmän kuin niistä, jotka olivat hänen omaa vertaan.
Siitähän iloittiin, että vihdoinkin oli päästy voitolle luonnosta, joka
vähitellen oli kasvanut yhteiseksi viholliseksi. Hänelle sanottaisiin
vain, että jokaisen tuli iloita kulttuurin onnesta.
Niin parhaassa tapauksessa.
Mutta hyvin todennäköistä oli sekin, että hänet narrina suljettaisiin
Haaveksijain Taloon!
Tämä piti hänen tietysti ottaa huomioon.
Olisiko joku puu sitten häntä armahtanut tai joku hiiri tai harakka
suojannut, jos kävisi niin, etteivät eläimet ja kasvit, vaan ihmiset
joutuisivat katoamaan.
Hän melkein hymyili itsekseen.
Eläimet olivat ikuisesti ihmisen vihollisia. Ja jäisivätkin
vihollisiksi. Ja kasvit taas kuluttivat sen, mitä eläimiltä ja
ihmisiltä jäi... Ei... parempi olisi olla puhumatta mitään!
Kukapa häntä kiittäisi! Eivät nekään, joiden kanssa hän ehkä jäisi
edelleenkin elämään.
Sitäpaitsi oli aivan todennäköistä, ettei hän pääsisi pitemmälle kuin
opettajansakaan oli päässyt!
Parasta oli unohtaa se kaikki, mitä ei voinut toiseksi muuttaa. Olihan
varhaisempinakin vuosisatoina käyty suuria sotia, saatu taistella
kulkutautien raivoa vastaan ja nähdä monellaista hullutustakin... ja se
kaikki oli unohdettu ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Niin oli myöskin luonto unohdettava! Jo nykyisin tiesivät vain sangen
harvat mitään siitä, koska ei halu eikä välttämättömyys vienyt juuri
ketään kaupungin muurien ulkopuolelle. Seuraavat sukupolvet lukisivat
siitä vanhoista kirjoista aivan samoin kuin nykyinen polvi luki tietoja
aarniometsistä, merenkulusta ja alkuasukaselämästä.
Alfred kääntyi ikkunan luota takaisin.
Hän asetti paikoilleen heleänkeltaiset värilaatat. Sitten otti hän
esiin kirjan, johon oli kerätty tiedot uusimmista tutkimuksista
munanvalkuaisaineitten vaikutuksista ruuansulatukseen.
Siinä oli hänelle tehtävää! Siihen sopi syventyä, niinkuin kaikkeen,
jonka kautta voitiin auttaa ihmiskuntaa sen vaikeuksissa.
Hän luki niin innokkaasti, että unohti kaiken muun. Vasta
vierailupöydälle solunut kutsukortti säikähdytti hänet työstään.
Oli jo tullut ilta, eikä hän ollut huomannut sitä, koska hän istui
vain yhden laboratoriolampun valossa. Hänen päässään risteili
aatteita, joita kirja hänessä oli herättänyt. Hän uskoi jo keksineensä
parannusmenetelmät. Ja hän unelmoi kunnianhimoisissa toiveissa. Tässä
oli jotain, millä hän voisi astua esiin ja osoittaa ihmiskunnalle:
Munavalkuaisaineen sulatusprobleemi selvitetty!
Miten arvokas tämä olisikaan kaupunkien asukkaille! Miten
ennenkuulumattomia näköaloja se avaisikaan. Tunnustusta, rikkautta!
Alfred ei enää hymyillyt, keksintö sai hänet juhlalliseksi.
Hän sulki kirjan, sammutti lampun ja lähti ottamaan osaa elävien
keinotekoisten kukkien kunniaksi järjestettyyn juhlaan.
Kun hän kylvettyään ja pukeuduttuaan saapui Marianin luo, oli illan
ensimäinen, vähän juhlallisempi hetki ohi. Vieraat olivat jo ottaneet
tervetulijaismaljan hyvätuoksuista väkevöitettyä alkonia, ja mausteilla
täytetyt herkut, ylimääräisen suuret ja kaksinkertaisesti voimakkaat
aurol-pastillit, jotka peittivät sokeroituja hedelmiä, alkoivat jo
näyttää vaikutuksiaan.
Jättiläissuuren laboratorion katolla olevat vastaanottohuoneet olivat
järjestetyt puutarhan ympäri roomalaisten pylvässalien tapaan ja
kylpivät tuhatsärmäisissä värivaloissa. Juhlan aiheen kunniaksi oli
naisilla hienot kirjavat puvut eikä kuten muulloin valoa välkehtivistä
kankaista. Sensijaan miehillä, erittäinkin Yleisen Viraston jäsenillä,
oli miltei yksinomaan liehuva kolmivalkea viitta.
Huoneet täytti äärettömän hieno suloinen sävel, vaikka missään ei
soittajia ollut näkyvissä. Se tuntui tulevan kirkkaasta valosta eräistä
lamputtomista huoneista, Marianin määräyksestä, kuin langattomasti
ilmaa myöten.
Huoneauringosta, kuten valon keksijä sitä nimitti, tulevalla
valolla ei ollut minkäänlaista tummaa varjoa, vaan ainoastaan ihana
oranssinpunainen hämäryys, joka näytti esineitten takana heti
kultaisena häipyvän.
Lattioita, seiniä ja kattoja peittävät sinikimaltavat kankaat
herättivät merkillisen, ohikiitävän tunnelman, jota lisäsi vielä se,
että huoneessa oli tuskin ollenkaan huonekaluja, mutta sensijaan
sangen runsaasti patjoja, väriltään mitä tummimmasta miltei violetista
karmiininsinisestä aina hienoimpaan melkein himmeään opaliin.
Näkymättömissä oleva hapenjohdatin, sähkövirtojen kuulumaton vaikutus
ja runsaasti nautittu alkoni vaikuttivat lisäksi sen, että kaikki
liikehtiminen oli hyvin kevyttä ja kummallisen viehkeätä. Todellakin
näytti ihminen olevan vapaa ja onnellinen kuin jumalaksi noussut,
yläpuolella menneisyyden kahleitten.
Kasvot, joita oli sivelty pehmeällä kultalasuurikivellä, tämä suloinen
huumaus kirkasti. Äänet ja katseet olivat hienoja, vapaita. Tässä
ihmeellisessä "yläilmaolotilassa" tuntui jokaisesta siltä kuin olisi
hän löytänyt vihdoinkin oman sielunsa todellisen, sisimmän sävelen,
joka kuljettaisi hänet kuin ruusuisessa iltapilvessä rajattomiin
kauneuden maailmoihin.
Mutta ihmeellisimpiä olivat kukat.
Kutsutut tiesivät, että nämä kukat oli kasvatettu keinotekoisesti
sovittamalla toisiinsa erilaisia alkuaineita. Ja kuitenkin näytti aivan
mahdottomalta uskoa tätä.
Nämä sivistyksen viimeisimmät ihmeet olivat puutarhassa, joka oli
valaistu hohtavalla vaaleahkolla hopeavalolla, mikä puolestaan
muistutti maanalaisen suihkukaivon säteilyä. Kuin ihmeelliset tähdet
heiluivat kasvien smaragdimaiset rungot, tuoksuivat ja huojuttelivat
nuppujaan tai jo puoliksi lakastuneita kukintojaan..
Siellä oli kaidepuita, valkeita kuin alabasteri, joissa riippui
kokonaisia köynnöksiä orvokinvärisiä klematioita ja loistavia
glyzinioita. Koreissa krysanthemeissä oli kaikkia värivivahduksia,
alkaen kirkkaasta kellasta aina jalopuiden ruskeaan samettiin asti.
Oudonmuotoiset, tummansiniset ja purppuraiset kellokukat kohosivat
kuin uljaat maljakot kirjavien marmorilehtien joukosta, ja niiden
yli taipuivat hopeanvihreät, opalinhohtoiset ja läpinäkyvät liljat.
Suosiollisina kuin armolliset kuningattaret kumartelivat suuret
helakantummanpunaiset peoniat. Ja sitten ihmeellisiä hyasinttejä
ja lukemattomia muita säihkyviä kukkia, puhumattakaan erilaisista
ruusuista, joita puutarhan joka puolella oli kokonaisia meriä.
Silloin tällöin kuului tukahutettuja ihastuksenhuudahduksia, kun
vieraat katselivat tätä näkyä suloisten sävelien soidessa. He eivät
tohtineet edes ääneen puhua jumalallisen tunnelman vallassa.
Mitä olikaan luonto, mitä kaikki maailman voimakas luomiskyky,
joka kuitenkin kalpean auringon lailla lyhensi heidän päiviään
ja yksinäistytti heidän öitään! Mitä hyödytti tutkia menneitten
vuosisatojen voimia kuin jotain kaukaisen muinaisuuden säveltä — kun
heille oli nyt lahjoitettu tällaista, kauneuden, tahdon ja tiedon
riemujuhlia!
Ja yksi heistä oli tämän luonut! Hän oli ihminen, näöltään aivan
muotoihin kangistunut... ihminen, jota harvat kunnioittivat, jota
kukaan ei rakastanut... Mutta hän ei tahtonutkaan rakkautta, ei
tahtonut muuta kuin nousta korkeammalle, murtaa lihan eläimelliset
kahleet, luoda kirkkaista ajatuksista uuden puhtaan, kirkkaan ja
ylhäisen maailman. —
Alfred tunsi itsensä sangen pieneksi ja kurjaksi, kun hän mietti tätä
kaikkea. Hän tunsi, ettei hän halunnut mennä noihin täysin valaistuihin
huoneisiin näyttämään kaikille kasvoillaan tuntemaansa mielenliikutusta.
Aine oli siellä...
Aine...
Hän oli itse nähnyt tämän tekevän kiertokäynnin saleissa Marianin
kanssa. He kulkivat keskellä hilpeän, hymyilevän joukon. Eivät
kylläkään käsikkäin, vaan määrätyllä etäisyydellä, pystyin päin,
kylmänkohteliain ilmein ja tahdikkain liikkein.
Aine oli kaunis ja hento kuin kirjavalasinen nukke. Ja
Marianin liikkumattomat kasvot voivat vain vaivoin teeskennellä
välinpitämättömyyttä ja peittää ylpeyttä.
Muuan pieni, laiha neitonen katsoi Aineen kateellisin silmin ja
kuiskasi äidilleen:
"Luonnollisesti Marian aikoo naida tuon sivistymättömän tytön...
Katsoppas, miten tyttö hänelle veikistelee... hänhän yksinkertaisesti
käyttäytyy hävyttömästi..."
Alfred kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut
myrkkypullon ohi. Ja kuitenkaan eivät nuo sanat sattuneet häneen
niinkuin hän oli pelännyt. Eikö tämä liitto olisi itse asiassa aivan
ymmärrettävä? Molemmat korkea-arvoisia, nuoria, sivistyneitä ja mitä
parhaiten kasvatettuja...
Ja hän oli itse, silloin kun hän oli vienyt maja-asukasnaisen
Ainen ja tämän ystävättärien luo, tehnyt tyhmästi tuodessaan esiin
sivistysvihollisia mielipiteitä... selvää oli niinmuodoin, ettei Aine
koskaan loisi hänelle armollista silmäystäkään. Hänelle... Alfred
6720:lle... Olihan naurettavaa ajatellakin sitä! Kuinka merkitsisi hän
mitään Marianin rinnalla, joka kykeni luomaan tällaisia ihmeitä.
Hän istuutui puutarhan nurkkaukseen riippuvien glyziniaterttujen
varjoon, jonne suihkukaivon hopeainen valo vain hieman ylti.
Hän oli tosiaankin varsin onneton.
Hänen onnettomuutenaan oli kunnianhimo, nuoruus, alhainen asema ilman
mainetta. Niin mielellään olisi hänkin antautunut tämän valikoidun
ylellisyyden pyörteisiin, joka saattoi toiset ihastumaan. Mutta
jokin esti hänet siitä, eikä hän oikein päässyt selville, oliko se
todellakin vain muisto vuoristojärven rannoista. Ja kuitenkin hän oli
juuri äsken, iltapäivällä, ymmärtänyt, miten läheisesti hän kuului
tähän sivistykseen, jonka rinnalla luonnollisuus näytti raa'alta ja
kehittymättömältä kuin joku lujakourainen maja-asukasvaimo.
Hän kaivautui yhä syvempään punaruskeiden oksien kiemuroihin. Aivan
hänen edessään kuului askelia, vieraita kulki rauhattomina ohi. Hän
kuuli irrallisia lauseita näiden keskustelusta. Siinä hän istui...
odotti... tajuamatta oikeastaan piilottelevansa Ainea, hänen
äänettömiä, viehättäviä askeleitaan ja posliinivalkeiden, pienten
käsiensä kalpeata hipiää.
Mutta jokin tuntui pidättävän häntä täällä sinipunervassa hämyssä.
Hetken kuluttua lähestyivät askeleet uudestaan ja äkkiä pysähtyivät.
Sensijaan kuului nyt kaksi miesääntä niin selvästi, että tahtomattaan
kuuntelija voi seurata tarkkaan jokaista sanaa.
"Ei, myönnä pois vaan, Marian, että laskit leikkiä sanoessasi niiden
elävän. Tyydy vain niiden kauneuteen, mutta älä vaadi meidän uskomaan
niin mielikuvauksellista!" Sanoja seurasi puolittain ivallinen nauru.
"Niin, nuo kukat!" ajatteli Alfred kyyristyen yhä enemmän piiloon.
Häntä huvitti, miten keksijä vastaisi.
"Ne elävät!" sanoi tämä kylmällä, soinnuttomalla äänellä.
"En usko... sinun täytyy ensin se todistaa... kuinka olet ne istuttanut
tänne?"
"Taidokas järjestely, istutussuhde... ei mitään muuta... Erityisesti
ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen, kaikki oikeassa suhteessa.
Niinkutsuttu luonto rakentui samoille perusteille, vaikka sangen
alkeellisesti. Kuilujen liittäminen toisiinsa! 20:nnen vuosisadan
kirjallisuudesta olen lukenut siitä. Soluteoria, nyt vain äärettömästi
suurennettuna, kehitettynä. Lisäksi minun keksimäni uudet menetelmät...
Mutta tietenkin n.k. luonnon antama esimerkki..."
"Siis jäljittelyä?"
"Pah, jäljittelyä! Marian 27974 ei jäljittele, hän luo uutta!
Ihminen on päättänyt löytää sen, mihin luonto on ollut liian tyhmä.
Kuusituhatvuotinen intelligenssi!... Kukat kasvat."
"Mutta kasvavatko ne vain kuihtuakseen... kuten muutkin?"
"_Minun_ kukkani jäävät elämään. Tämä peonia —" Alfred kuuli miten
muuan oksa rasahtaen taipui — "on jo kuusi viikkoa vanha, ja nuo
gloxiniat tuolla yli kaksi kuukautta... mutta huomaappas niiden komeus!"
Ihmetyksenhuuto oli vastauksena, ja olipa Alfredinkin vaikeata salata
mielenkiintoaan. Hän ei voinut kieltää Marianin keksintöä, ja se tuntui
hänestä raskaalta kantaa.
"Niinmuodoin voidaan toivoa, että ne ruusut, jotka hääpäivänä lahjoitat
kauniille Ainelle, tulevat ilahduttamaan vielä jälkeläisiänne?"
Huolimatta kunnioittavuudestaan ei vieras ääni voinut kuitenkaan
aivan kokonaan salata vihan vivahdusta. Alfredista, jonka sydän tuon
nimen kuullessaan miltei taukosi sykkimästä, tuntui koko kysymys
jonkinlaiselta iskulta, jota hän ei heti kyennyt edes käsittämään.
"Minä en tule saamaan jälkeläisiä... En kuitenkaan Ainesta... ellei..."
Tunteeton, puhekoneen kaltainen ääni katosi käheään kuiskaukseen.
"Sinä haaveksit... keinotekoisesta... väriruumiista?" Kysymyksessä oli
samalla vihamielisyyttä, nöyryyttä, varoitusta. Hiljaisen kiihtymyksen
vallassa kuunteli Alfred piilossaan ja kauhistuneena tuumi itsekseen:
"Siis Ikarus... ikivanha lapsuustaru... Mikä aurinko voisikaan kukistaa
tuon miehen?"
Mutta Marian oli jo saanut hillityksi äänensä:
"Kuka voi sanoa, että ajattelen sitä... Mutta voisihan olla
mahdollista... että minä... kenties... tietäisin keinon..."
"Mitä varten?" kysyjä liikahti kuin olisi kohauttanut harteitaan.
Mutta Marian seisoi hiljaa. Hänen jäsenensä eivät liikahtaneetkaan. Ja
sittenkin siinä oli viimeinen päämäärä, jonka hän ottaisi itselleen.
Mitä voisi sen rinnalla Ainekaan hänelle merkitä muuta kuin joku
lasinen nukke, jollaisena Alfred oli nähnyt hänet silkkiverhossa
kultaoranssin valossa. Vain hauras... ja... ah, hänelle niin hyödytön
esine, Aine...
"Ei ole olemassa mitään 'Mitä varten?'... Se on välttämättömyys. Se on
ainoa tehtävä, mikä on jälellä!"
Ikarus... ajatteli Alfred... Ikarus...
"Ei, se on mieletöntä... ja sellaiseen minulla ei ole halua ottaa
osaa!" kuului toisen kiihtynyt ääni, ja askeleet kaikuivat jälleen
tiellä rauhattomasti. Toinen seurasi tyynenä, tasaisin askelin.
Kun Alfred tuli esiin glyziniaoksien suojasta, ei ketään enää näkynyt.
Vain kauempana jättisuurten krysanthempensaitten luona näkyi joitakin
liikkuvia varjoja...
Elän tunsi olonsa kummalliseksi. Hän oli kuin kauvan aikaa pimeydessä
vaeltanut, joka äkkiä kohtaa kirkkaan päivänvalon ja erottaa esineitten
ääriviivat, värit...
Hän ymmärsi nyt ne hämärät tunteen ailahtelut, jotka tähän asti olivat
sekavain varjojen tavoin seuranneet häntä.
Hän tiesi nyt rakastavansa Ainea...
Kuin voimakas, syöksyvä aalto työntyi hänen sieluunsa kaipaus saada
suojella Ainea, tätä hentoa olentoa, suojella häntä tuota vastaan, joka
ei tahtonut tietää mitään rakkaudesta ja joka oli vain — aivoja, ei
mitään muuta kuin pelkkiä aivoja! Hän unohti kokonaan sen, ettei tämä
hemmoteltu tyttö häntä lainkaan kaipaisi, ei tarvitsisi. Päinvastoin
tunsi hän omaavansa jonkunlaisen salaisen mahdin, oudon voiman, joka
lämpimästi ja rohkaisevasti karkaisi hänet, heikon saamattoman...
Ja yhtäkkiä alkoi hämy hänen ympärillään tuntua sietämättömältä. Hän
tahtoi vielä vähän nauttia tästä ihastuttavan kauniista kukkaisihmeestä
ja sitten astua jälleen saleihin. Ja jos hän tapaisi Ainen, ei hän
jättäisi käyttämättä mitään tilaisuutta astuakseen hänen luokseen,
seuratkoonpa siitä heille kummallekin mitä tahansa! Eikö tyttö ollutkin
vain turvaton lapsi, jota hänen tuli suojella?!
Suihkukaivon hopeavalo hohti kuin maanalainen valovirta. Hän tahtoi
vielä kerran nähdä azaleojen tulenliekit, tuntea ruusujen monivärisen
loisteen kasvoillaan... vain pienen sydämenlyönnin ajan...
Sydämenlyönnin ajan täynnä kaipausta Ainen puoleen!
Lähellä ei ollut ketään, joka voisi huomata tai häiritä häntä.
Hän astui aivan kukkalavain viereen, jotka kylpivät aamuvalon
kaltaisessa, kylmässä säteilyssä.
Mutta mitä tämä?!
Tuolla taivutti muuan kukkanen päänsä, väsyneenä, sivulle. Azaleat
sulkivat välkkyvät terälehtensä... kuin vaaran uhatessa. Liljat
taipuivat raskaasti alas varsiaan kohti.
Alkoivatko värit häipyä?
Vai pettivätkö hänen silmänsä?
Hän kosketti muutamia kruununmuotoisia kukkia. Ne tuntuivat
hervottomilta, kuihtuneilta. Viherjöinti kalpeni ja tilalle jäi tahmea
kosteus.
Olihan Marian juuri äsken vakuuttanut, että niiden elämä ei sammuisi,
että kukinnan samettipeite ja hieno tuoksu eivät katoaisi.
Mitä olikaan tapahtunut?
Tai... mitä tapahtuisi?
Hän näki sen selvästi... ei voinut olla näkemättä: kukat kuolivat yhä,
hitaasti käsittämättömästi.
Ponnistaen muistiaan hän kertasi mielessään: Marianin sanoja:
"... erittäinkin ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen..."
Syyn täytyi piillä jossain näistä kolmesta tekijästä. Muita syitä ei
voinut olla!
Niinmuodoin...
Ilmasto ei missään suhteessa ollut kylmennyt niin paljoa, että kasvisto
sen johdosta olisi alkanut kuihtua. Päinvastoin. Ilma, joka oli
kasvilavain yllä liikkumattomana, tuntui tulleen entistä lämpimämmäksi
ja kuivemmaksi. Ravinnossa, joka epäilemättä oli pantu alas juuriin
ja varsiin, ei voinut sen enemmän huomata muutosta tapahtuneen.
Todennäköisesti käytettiin tässä osmotisella paineella toimivaa
putkijohtojärjestelmää, joka ei voinut joutua huomattavammin epäkuntoon
ilman selviä ulkonaisia syitä.
Ei voinut olla kysymystäkään siitä, että tässä olisi jotain muuttunut.
Alfred tunsi omasta kokemuksestaan tällaisia laitteita siksi paljon,
että hän ei sellaista mahdollisuutta ottanut lukuunkaan.
Jälellä oli siis viimeinen... happi.
Mutta sitähän kannatti vielä vähemmän ajatella! Suuret happipumput,
jotka yötä päivää jo parinkymmen vuoden aikana olivat pitäneet huolen
raittiin ilman johtamisesta kaupunkiin, olivat tarkan vartioinnin
alaiset ja sellaisten asiantuntijain hoitamat, ettei tämäkään syy
voinut tulla kysymykseen. Laitteita käytti sähkövirta, joka sai
suunnattoman korkeajännityksensä mahtavista hiilivuorista. Ei, häiriö
oli kerrassaan mahdoton! —
Alfredin aivoissa risteilivät ajatukset sekavina, polttavina. Päästyään
taas tasapainoon hän miltei soimasi itseään nopeasta pelästyksestään.
Mutta mikä kumminta, hän oli todellakin käynyt vallan hervottomaksi.
Siinä nyt oli taas vanha Henrik kirottuina löytöineen, hämärine
viittauksineen ja synkkine ennusteluineen!
Parasta oli joka tapauksessa mennä ajoissa, ennenkuin muut vieraat
mitään huomaisivat, Marianin luo ilmoittamaan tästä. Sehän oli hänen
velvollisuutensakin, sillä olihan hän kemiatekniikan alalla hänen
virkaveljensä, vaikka etäinenkin.
Ehkä voitaisiin kaikki parilla taitavalla korjauksella saada taas
järjestykseensä, ennenkuin tuho leviäisi. Ja olihan niin sääli noita
ihania kukkia!
Sisällä kohtasi häntä vilkas puheensorina. Vieraat olivat nousseet
ja kerääntyivät juuri muutamien herrojen ympärille, jotka näyttivät
kovalla äänellä selittävän jotain ilmoitusta.
Aivan Alfredin ohitse kiiruhti eräs Marianin laboratorioapulaisista,
yllään hieno valkea viitta, jossa kimalteli kuin värittömiä, tippuvia
pisaroita.
Nuori oppinut huomasi heti jännittyneestä mielialasta, että jotain
epätavallista oli tapahtunut. Hän pysäytti apulaisen ja kysyi hiljaa:
"Ovatko siis muutkin jo huomanneet kukkien kuihtumisen? Aioin juuri
puolestani tulla ilmoittamaan siitä, mutta lienen tullut liian myöhään."
"Kukkien?" Nuorukainen katsoi häneen hämmästyneenä. "Kukista minä en
tiedä mitään!"
Alfred osotti kokoonkeräytyneitä juhlijoita... "Minä ajattelin, että
täällä olisi kysymys niiden virkistämisestä. Se olisi todellakin
tarpeellista! — Mistä täällä sitten on kysymys?"
"Kroonihappo ja kali ovat irtautuneet... Ne täytyy heti saada yhtymään,
sillä happipumput ovat yhtäkkiä lakanneet toimimasta. Olemme koettaneet
saada puhelimitse tietoja... aivan käsittämätöntä... sellaista
häiriöitä ei ole vielä milloinkaan sattunut! Ellei tätä voida heti
järjestää, tuhoutuvat tuhannet kukkalaitteemme." Mies oli hyvin
kiihtynyt ja pyyhkeili suuria hikipisaroita otsaltaan.
"Niin, ja paljon muutakin voi tuhoutua!" kuului Henrikin ääni
odottamatta hänen viereltään. Mutta apulainen ei ehtinyt vastaamaan,
sillä Marian viittasi hänelle. Ja niin huomasivat opettaja ja oppilas
olevansa miltei yksinään järkytetyn vierasjoukon sivulla.
Alfredin silmissä hämärtyi.
"Te ajattelette siis...?" hän olisi tänä silmänräpäyksenä antanut
satumaisia rikkauksia kuullakseen kieltävän vastauksen opettajaltaan.
"Se on merkki, jota olen odottanut!" tuli vanhuksen käheästä kurkusta.
"Ja sitten...?" nuorukainen tunsi kielensä halpautuvan.
"... ja se kohtaa _meitäkin_... nyt minä _tiedän_ sen!"
Alfred katsoi häneen kauhistuen. Kylmissä, kovissa silmissä oli
mielipuolen loiste. Vanha mies vapisi.
Äkkiä tempasi tämä oppilastaan käsivarresta. "Tule!... Kenties...
jotain voisi vielä tehdä..."
Hänen äänensä oli soinnuton, kova. Alfred tuskin ymmärsi sitä
huumauksessaan. Mutta hän ei vastustanut vähintäkään, kun vanhus
johdatti häntä ohi ihmisten.
Mutta päästyään salista kääntyi Alfred ikäänkuin olisi unohtanut
jotain. Hänen silmänsä etsivät Ainea. Hän olisi sanonut hänelle jotain,
antanut hänelle jonkun merkin.
Mutta hän näki vain outoja, pelästyneitä, kalpeita, ilmaa tavoittelevia
kasvoja. Hän näki vain valojen ja värien pyörteen, joka pyöri
jättiläismäisenä, kirjavana pilvenä. Pilven keskellä vilahti joka
hapenpuutteesta pyörtynyt nainen, jota kannettiin...
Mutta Ainea hän ei nähnyt...