Kun komitea, joka oli asetettu tutkimaan sähköhäiriöitä A 15:nteen
kuuluvassa hiilivuorikaivoksessa, nousi lentolaivaan, alkoi heti
innokas väittely sen jäsenten kesken. Arvoisat vanhat herrat,
kaljupäiset kuin munan kuori, olivat olleet äärettömän kiihottuneet,
jopa miltei raivoissaan, tultuaan Numero 50000:n puheille.
Oli ennenkuulumatonta, että tämä kuuluisuus oli uskaltanut asettautua
vastustamaan heitä, sähkökemian ja kemiatekniikan ensimäisiä miehiä.
Ja että hän sitäpaitsi oli pyytänyt tähän tutkimukseen mukaan Henrik
19530:n, tuon suoraan sanoen mitättömän suuruuden, vieläpä erikoisesti
toivonut hänen tulevan — se oli todella eriskummallista! Kaiken lisäksi
oli Gustajo 25854, Salaisen Viraston vakooja — hänen virkatoverinsa
olivat saaneet jo aikoja sitten tietää hänen salaisen ammattinsa —
saanut selville, että tämä Henrik ja eräs aivan tuntematon nuorukainen
olivat käyneet Henrik 50000:n luona.
Tuon vanhan haaveksijan sanottiin tehneen jonkun erittäin tärkeän
löydön! Ja senvuoksi oli Yleinen Virasto päättänyt, ettei nyt
kyseessäolevaa tutkimusta saisi tehdä ilman häntä...
Tieteen edustajilla oli kyllä syytä suuttumukseen! Paitsi huhuja ei
heille oltu annettu mitään lähempää tietoja tästä salaisesta löydöstä
— pitikö tuon salaperäisen vanhuksen nyt ylipäänsä jotain keksiä. Jo
ilman sitäkin puhuttiin, enemmän kuin oli sopivaa, A 15:n kuulujen
tutkijain puutteellisesta intelligenssistä ja saamattomuudesta.
Ja mitä niin tärkeätä ylipäänsä olikaan sattunut, että heitä häirittiin
tärkeästä työstään ja kotoisesta mukavuudestaan? Happipumput olivat
olleet käymättä neljännestunnin...
Hyvä... Mikseivät happipumput voisi olla hetken käymättä? Lähinnä
se tietysti riippui teknikoista ja konerakentajista, mutta he eivät
milloinkaan olleet tahallaan jättäneet velvollisuuksiaan täyttämättä.
Ja mistään muusta ei myöskään voinut johtua äskeinen ilmoitus
suonivirtojen vähentymisestä...
Henrik 19530 istui nyt todellakin ilmalaivassa vierellään ruskettunut
nuori mies, joka näytti heistä enemmän aikakausientakaiselta
metsäläiseltä kuin heidän virkatoveriltaan...
"Voin vaikka vannoa, että tunnen tuon nuorukaisen," kuiskasi Gustajo
vierellään istuvalle Bernardin 30165:lle. "Salaisen Viraston kirjoissa
on hänet merkitty karkulaiseksi." Ja hän siveli pitkää neliskulmaista
partaansa hyvin merkitsevästi ja murisi kuin laivan potkuri.
Bernardin taas oli toista mieltä. Hän ei koskaan sopinut samaan kaavaan
muitten kanssa. Ulkonäöltään hän muistutti pientä, pahanilkistä apinaa
pyöreine kasvoineen. Nytkin asettui hän toiselle kannalle sanoen:
"Varmoista lähteistä tiedän, että hän on kaupunkien Keskus-Senaatin
lähettiläs, joka tiedottaa viimeisistä, ikävistä tapahtumista
keinotekoisten ravintomenetelmien valmistamisessa. Minä olen kuullut
— näillä yksilöillä ei ole kyllä tilaisuutta tutkia tällaisia
ilmoituksia, koska he eivät toimi tällä alalla — niin, kuullut, että
kysymyksessä on harjoitettu suoranaista pettämistä. B 35:ssä ja N
27:ssä on kieltäydytty vastaanottamasta tätä ravintoa. Rahvas uskoi,
ettei se enää voisi ravita ja vaati... uskomatonta!... kasvihedelmistä
valmistettua ruokaa!"
"N 27:ssä on alati sattunut sivistysvallankumouksia." Toko 32434
kohautti halveksittavasti harteitaan. "Mutta mitä tulee tähän
tuntemattomaan nuoreen, yksilöön, tiedän varmasti, että hän on etevä
spesialisti sähkökemian alalla ja saapui tänne eilen D 23:sta. Siitä
ei ole epäilystäkään, sillä muutoinhan ei Yleinen Virasto olisi
järjestänyt häntä tälle tutkimusretkelle!" Hän vilkaisi ympärilleen
kylmin silmäyksin kasvoillaan ilme, josta voi päättää hänen jo
ennakolta pitävän täydellisinä idiootteina niitä, jotka uskaltaisivat
olla eri mieltä hänen kanssaan.
Mutta hänen lähin naapurinsa, Attila 29336, ei voinut enää sietää
toisen kerskailua. Attilalla, sensijaan, että Bernardin muistutti
apinaa, oli puolestaan äkäisen sonnin näköinen muoto — löytyihän A 15:n
asukkaissa toki kaikkia eri eläinmuotoja! Ollen sähkökemian etevimpiä
miehiä oli hän tällä hetkellä todellakin suuttunut, sillä kyseessäoleva
nuori mieshän olisi — edellisen puheen mukaan — ollut hänelle voimakas
kilpailija.
Hän kohautti ja, sen näköisenä kuin olisi häntä korvennettu hehkuvissa
platinatangoissa, kivahti hän, virkatoveriensa tapaan peitetyllä
äänellä:
"Se ei ole totta! Tiedänhän minäkin jotain. Minulle on kerrottu, että
tämä mies on Salaisen Viraston asiamies. Kuten tietty on Henrik 19530
innokas kulttuurin halveksija. Ja jos hän yrittäisi vallankumousta,
olisi tämän miehen tehtävänä saattaa hänet rikollisten vuorityömiesten
joukkoon. Kaikki muu on vain verhoa, jolla kaupunkiin estetään
pääsemästä mitään vahingollista, jos asia tulisi tunnetuksi."
Toiset neljä nyökkäsivät, nyt sovinnollisina. Salainen rikos...
siinäpä oli ehkä jotain, josta voisi olla hyötyä omille asioille.
Mutta Gustajo, jolle tällainen selitys tuli yllätyksenä, pysyi vielä
epäuskoisena, ja kun virkatoverit kääntyivät hänen puoleensa, jota he
pitivät salaisuuksiin perehtyneenä, koetti hän pelastaa omaa arvoaan
hämärillä viittauksilta.
Silläaikaa istuivat Henrik ja hänen seuralaisensa, Daniel, hiljaa
vieretyksin ja tarkkailivat harmaareunaisia, altaan kiitäviä pilviä.
Toissa päivänä olivat he tehneet ilmoituksensa Yleiselle Virastolle,
tai oikeammin sanottuna, Daniel oli ilmoittanut eläinten paosta ja
vanha tiedemies oli vain liittänyt siihen eräitä tärkeitä huomautuksia
ja tieteellisiä selityksiä tapauksen johdosta.
Numero 50000:n ensimäisenä vastauksena oli, ettei tällaisilla
ilmoituksilta nyt missään tapauksessa saisi tehdä kansaa levottomaksi.
Sensijaan lupasi hän ottaa heidät mukaan hiilikaivoksille tehtävälle
tutkimusmatkalle. Sen tuloksista jäisi riippumaan, ryhdyttäisiinkö
julkisiin turvallisuustoimenpiteisiin. Miten näihin toimenpiteisiin
käytäisiin, sitä ei voinut Numero 50000:kaan kyllä sanoa —
keinotekoisesta ravinnosta ei kuitenkaan voitaisi vielä luopua A 15:ssä
eikä muuallakaan, eihän ollut luonnollisia eikä muitakaan varastoja
olemassa. Henrik kyllä jälleen, vaikka turhaan, huomautti siitä
vaarasta, mikä eräänä päivänä voisi johtaa maailman koko tuhoutumiseen,
kun ilmantyppeä otettiin niin rajattomat määrät...
Numero 50000 suorastaan kieltäytyi nytkään ajattelemasta sitä,
sillä Terveysviraston jokaviikkoinen tiedonanto oli tällä kertaa
epäsuotuisine sanomineen kuluttanut hänen hermovoimiaan sen päivän
osalta jo kylliksi.
Hänen päänsä oli täynnä sen tuomaa levottomuudentunnetta... niin, että
hän vanhan tiedemiehen käynnin loputtua vielä kysyi tältä: "Mihin
johtaa tämä ilmahäiriö, kun nyt jo on lukuisia itsemurhatapauksia?"
Henrik kohotti hartioitaan. "Ilma kostaa puolestaan, kunnioitettava
yksilö! Asettakaa alkuvoimien häiriytynyt kiertokulku jälleen
ennalleen, niin kaikki nämä oireet häviävät!"
Mutta Numero 50000 pudisti päätään. Hän ei tahtonut, ei voinut uskoa,
että tämän yhden oppineen ajatus voisi olla oikea vastoin yleistä
käsitystä.
"Minä uskon asian olevan autettu sillä, että annamme kerran taas
sataa", lohduttelihe hän. "Ja sitten ennenkaikkea hiilisuonet! Minä en
todellakaan usko, että kyseessä on muuta kuin onneton sattuma. Mutta
joka tapauksessa pyydän, että mikäli mahdollista kaikki osanottajat
merkitsevät havainnot tarkkaan muistiin. Muuten en voi täällä
virastossa päästä täyteen selvyyteen asiasta."
Näin sanoen oli hän jättänyt heidät.
Ja nyt olivat he matkan alusta asti istuneet punnitsemassa ja tarkoin
merkitsemässä muistiin kaikki mahdollisuudet, joita he voisivat esittää
Numero 50000:lle todisteiksi tuhoteoriansa puolesta.
Puolipäivän aikana nousivat laivan pohjalta automaattisesti
ruokailupöydät, mutta sillaikaa kun muut, nyt taas täydellisesti
sovinnossa, nauttivat runsaan aterian, antoivat Henrik ja Daniel jäädä
sen melkein koskematta.
Kuumeisin, jännittynein hermoin tuijottivat he sumuiseen pilviverhoon,
joka laajana kohosi ilmalaivan ja maan välille. Muutaman kerran
kuulivat he syvällä allaan liitävän ja samassa taas tiheään usvaan
katoavan petolinnun kirkuvan. Muutoin eivät he kuulleet mitään, paitsi
epäselvää, hiljaista koneiden käyntiä ja komitean jäsenten ajoittaista
kiihkeätä juttelua.
Daniel ajatteli surulla majaansa kalkkivuorien kielekkeitten varjossa,
Jolania, jonka täytyi viettää nämä hetket maailmanunohtamassa
yksinäisyydessä... Ladizin maja-asukkaiden lupausta muuttaa myös sinne,
ja satoja vaikeuksia, jotka hän matkallaan vielä kohtaisi.
Kuinka halusta hän taas olisikaan onnellisena Jolaninsa kera, kaukana
tästä mielettömästä narripelistä, johon hän nyt vielä kerran oli
joutunut osalliseksi vain siksi, että hän tahtoi tuoda vanhukselle
hänen pyytämänsä tärkeät tiedot...
Vihdoin tunsivat he ilmanvedosta, joka sattui hartioihin
ikkunanraoista, että ilmalaiva oli laskeutumassa. He liukuivat valkean
pilviverhon läpi, joka ympäröi heidät kuin läpitunkematon pehmeä
seinä. Sitten kohosi verho, ruskea, puuton ja vedetön maa syöksyi yhä
lähemmäksi näyttäen vihdoin ryntäävän aivan heidän jalkoihinsa.
Hiukan ponnahtaen pysähtyi ilmalaiva.
Henrik ja Daniel jättivät toiset laskeutumaan laivasta ja ottamaan
komitean jäseniä vastaan tulleiden vuoriteknikkojen kunnioittavia
tervehdyksiä.
Nopein askelin kiiruhtivat he joukosta suoraan työläisten
asuntoneliöön. Vanha Robert 780, jonka tapaamiseen Henrik oli pannut
toivonsa, oli tosiaankin vielä elossa. Hän tuli pian näkyville ja
selitti Henrikille olevansa heti valmis palvelemaan, tunnettuaan hänet.
Valkohapsisina ukkoina näkivät jälleen toisensa nämä kaksi miestä,
joista toinen vuosia sitten oli joutunut sattumalta toisen tielle,
kun eräs A 15:n kuljetusvirkailija joutui hänen tyrkkäyksestään
korkeajännitysvirran uhriksi. Oikeusistuimen psykoloogit eivät Henrikin
väliintulosta huolimatta ottaneet uskoakseen tapaturman syytä, vaan
tuomittiin mies murhaajana kahden vuoden pakkotyöhön vuorikaivoksen
porauskoneeseen ja kaupungin kiroukseen.
Kallioon syöksyvän timanttiporan jylinä teki hänet näinä vuosina miltei
kuuroksi, ja kun hänen työaikansa päättyi, jäi hän tänne edelleenkin
asumaan, vaikka vanha vuorityö vähän senjälkeen lopetettiinkin.
Hän istui pienessä mökissään, tuli jo varhain ukoksi, oppi melkein
täydellisesti seudun kielen ja odotti... ei tiennyt itsekään, mitä...
Mutta kun hän tunsi mitä tarkimmin kaikki vuorikuilut ja sivukäytävät,
kysyttiin häneltä usein niissä asioissa neuvoja ja hän totteli
sellaisia käskyjä kuin vanha äreä koira.
Sentähden ei häntä nytkään vastustettu, kun hän lyhyin selityksin pyysi
molempine vieraineen päästä laskeutumaan kaivokseen nostokoneessa.
Sitäpaitsi kummankin A 15:n asukkaan selvä porvarinumeromerkki poisti
kaiken epäilyn. Ja niin ehti ukko seuralaisineen tällä hetkellä työn
alla olevaan kaivospohjaan ennen kuin virallisen komitean jäsenet
saivat sovituksi siitä, missä järjestyksessä he parhaiten alottaisivat
Yleistä Virastoa varten laadittavan pöytäkirjan teon.
Yli 30 vuotta sitten teki muuan S 23:n asukas ihmeellisen keksinnön,
jonka kautta vaarallinen hiilenhakkaustyö tuli tarpeettomaksi. Kun
barbaarisista vuosisadoista oli kulunut jo niin pitkä aika, olikin
tärkeätä osata polttaa kivihiiltä, tuota kallista ainetta. Sitä
valmistettiin mitä huolellisimmin johtamalla ilmasähkömenetelmien
avulla auringonvaloa... itse maan kivihiilivarastot alkoivatkin
vähitellen täydelleen loppua. Ja kivihiilisuonista johtuvat virrat,
kuten esim. happipumppuja käyttävät, olivat nykyisin mitä tärkeimmät.
Niinpä olikin totuttu rajoittamaan hiiltä aivan määrättyihin
käyttömahdollisuuksiin. Työskentelykin koski vain eräitä suonia,
muitten ollessa kaiken varalta säästössä. Ja tämäkin työ erosi kokonaan
aikaisemmasta ylimalkaisesta, tuhlaavasta tavasta. Sähkökemiallisia
teitä muutettiin vielä raakahiili ylemmässä työkerroksessa kaasuiksi ja
kovavirroiksi, jotka putkien ja lankojen kautta johdettiin edelleen.
Ja samoinkuin maailmankaupunki A 15:n alla jyrisivät täälläkin
vuorenkupeilla koneet, jättiläispyörät ja putkilaitteet.
Häiritsemättä astuivat he nyt kolmisin ohi tämän pauhaavan, räikeää
punavaloa hohtavan hornan. Siellä täällä öljyätippuvien metallien,
kimaltelevien lasien ja säihkyvien kipunain keskeltä näkyi ihmiskasvoja
liekkiaaveita muistuttaen. He olivat rikollisia, jotka täällä Robert
780:n tavoin kärsivät rangaistustaan, työnnettyinä kaupunkien
korkeuksista tänne maansisuksen kuumaan yöhön. Viimeisinä aikoina
lähetettiin tänne etupäässä vain ammattivarkaita ja murhamiehiä,
joitten suhteen ei ollut aivan painavia syitä kovempaan rangaistukseen.
Tästä kaikesta kertoi vanha oppinut nuorelle ystävälleen, joka vaiti
kulki hänen vierellään sileäksi rakennetulla kivipohjalla eikä tahtonut
oikein uskoa, että he todellakin hengittivät ja puhuivat 1500 metriä
tasangon pintaa alempana.
Henrik oli jo ennakolta päättänyt jättää virkatoveriensa tutkittaviksi
koneet ja työhuoneiden valaistut ympäristöt. He olivatkin varmaan
tyytyväiset tutkiessaan tuota pikaa vain sen, mitä virkailijat
rajoitettuihin kokemuksiinsa nojaten esittäisivät heille.
Täällä, sen hän näki heti ensimäisellä silmäyksellä, ei ollut
löydettävissä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Jos oli olemassa
jotain, mitä hän hämärästi aavisti, täytyi sen olla jossain muualla,
ulkopuolella tämän päivittäin huolellisesti tarkastettavan työn.
Hän seisahtui, tarttui ohjaajaa käsivarteen ja osoitti alaspäin. Mutta
ukko pudisti päätään tahtoen käydä edelleen. Henrik ei kuitenkaan
päästänyt häntä. Hän veti taskustaan kellastuneen piirroksen ja osoitti
paria viivaa, joiden alla oli 19:s pohjayksikkö (1650 metriä).
Samalla näytti hän vanhukselle 50 rahayksikön paperia heiluttaen sitä
houkuttelevasti.
Ukko katsoi vihaisesti rahapaperia sekä piirrosta. Sitten silmäsi hän
seuralaisiaan. Vihdoin kuiskasi hän vaivoin jonkun sanan:
"Kaikki vettä... pylväät luhistuvat... ei käy päinsä... ei ole ilmaa..."
"Kyllä se käy!" sanoi Henrik rauhallisesti. "Meidän täytyy ainakin
yrittää. Hankkikaa meille lamput."
Ukko ei vastannut mitään, mutta näytti asettuvan äänettömään
vastarintaan. Viimein työnsi hän molemmat sivuun punaisten
kaariliekkien läheisyydestä.
"Tahtoisin kyllä mielelläni..." alkoi hän kömpelönä, "koska te niin
haluatte... mutta ilma... höyryt siellä tukehduttavat..."
"Meillä on happilaitteet." Henrik näytti kahta pientä koteloa, joissa
riippui kimmoisa putki.
"Teidän täytyy... arvoisat herrat..." ohjaaja ojensi, vastahakoisesti
kyllä, käsiään... "Minä olen köyhä."
"Kas tässä. Nyt ohjaatte meitä!"
Robert 780 tuli heti toimeliaaksi. Jättäen heidät seisomaan hän ryömi
alhaalla olevaan, pimeään kuiluun, jonka ohi he olivat tulleet aivan
huomaamatta. Pitkän ajan kuluttua tuli hän taas näkyviin mukanaan kolme
hyvin pientä, keltavaloista lamppua. Hän antoi merkin ja he seurasivat
häntä taas.
Hetken kulkivat he vielä sileätä, harmaakivistä pohjaa. Sitten alkoi
se aleta ja seinät painuivat lähemmäs toisiaan eivätkä he oikein
voineet käydä pystyasennossa. Äkkiä hävisi Robert mutkan taa, jossa tie
näyttikin loppuvan. He näkivät hänen nyt mutkan takana odottavan heitä
kasvoillaan nyrpeä ilme. Valo täällä oli jo varsin heikko. Nyt hän
tarttui Henrikkiin ja lausui:
"Ei kelpaa. Täytyy mennä tuonne alaspäin."
Oppinut riisui nopeasti yltään kirjaillun kaksivärisen viittansa ja
Robert ojensi hänelle eräänlaisen nutun, lyhyet housut ja puukengät,
jotka hän veti esiin jostain kolosta, minne hän vuosia sitten oli ne
omia tarpeitaan varten kätkenyt. Daniel seurasi esimerkkiä, jolloin
hänen pukunsa alta tuli näkyviin ladizilaisen maja-asukkaan kova
vaatekerta. Senjälkeen otti jokainen lampun ripustaen sen nahkavyöhön.
Ukko piilotti hienot vaatteet vuorostaan johonkin pimeään sopukkaan.
Sitten lähtivät he taas.
Hitaasti ryömivät he kuivaa, terävien rapakivien täyttämää pohjaa.
Takana kuului vielä koneiden jylinän kaikua. Silloin tällöin kuului
jossain seinämän vierellä joku eläin sylkevän, mutta sitten ei enää
kuulunut sitäkään.
Ajanmittaa pimeni kokonaan. Lyhtyjen valju, heikko valo värähteli. Sen
avulla näkivät he jonkun matkan päässä ikivanhan, laudoista pystytetyn
kopintapaisen, joka oli ympäröity neliskulmaisilla tummilla kivillä.
Ilma tuli nyt sakeammaksi ja he tunsivat sen olevan täynnä vanhan tomun
tuoksua.
Vaieten astuivat he eteenpäin, jälleen aleni polku. Puihin oli
kietoutunut tiheätä sienikasvistoa, joka täytyi kulkiessa työntää
syrjään kuin verho. Väliin kohtasivat he taas lätäköitä, joista nousi
ilkeätä kosteutta.
He tunsivat vaeltavansa aivan loppumattoman pitkän ajan. Ja yhä
edelleen aleni tie. Toisinaan höyrysi heitä vastaan kuumaa kuin
etelätuuli ja se valoi heidän kasvoihinsa ja käsiinsä kuin pihkaista
kautsukkia, ja ne tulivat limaisiksi kuin sammakolla.
Nuori Daniel tunsi inhoa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Hän
etenikin kuin kuumeinen ihminen päämäärättömänä ajattomassa yössä.
Lätäkköjä esiintyi yhä tiheämmässä. Siellä täällä oli pystyssä
joku puinen merkki muistuttaen kolmikulmien huippua. Sitten pisti
louhoksesta esiin kokonainen sienimetsä hienona, porsliininvalkeana
kuin juoksussaan pysähtynyt vaahto. Lampun valossa oli se kuin
läpinäkyvää mehua, joka värähteli ilmavirrassa.
Kukaan ihminen ei ollut täällä varmaan käynyt pitkiin aikoihin.
Äkkiä loppui tämä tie ja näkyviin tuli alaston vuori. Se näytti
kirkkaammalta, ystävällisemmältä. Seinät, katos ja tie, kaikki kimalsi
kuin monisärmäinen hopea, täynnä tuhannesti taittunutta valoa. Oli kuin
olisi satukuningas muinoin sirottanut tänne tuhansia timantteja.
Ennenkuin he ehtivät selvitä ihastuksestaan pysähdytti heidät opas.
Aivan heidän edessään oli musta ahdas kuilu, joka johti pohjakerrakseen
ja jonka reunassa näkyivät kapeiden tikapuiden päät! Ukko kiinnitti
lampun vyöhönsä ja murahti muutamia sanoja.
"Tikkaat ovat aivan lahot! Varokaa!... Ilma on huonoa... 19:s kerros on
kokonaan veden vallassa..." Sitten astui hän ylimmille askelmille ja
lähti laskeutumaan täyttäen hartioillaan nelikulmaisen kuilun miltei
kokonaan. Osoittamatta hämmästystä seurasi Henrik jälestä. Mutta
Daniel seisoi hetken epävarmana ja silmäsi hopeanhohtoista loistoa
ympärillään. Ajatus, että hänen pitäisi kavuta tuonne alas, kauhistutti
häntä suuresti. Jo sen kuvitteleminen oli salvata hengen. Mutta viimein
voitti hän pelkonsa lähtien hitaasti toisten jälkeen.
Vielä kerran valaisivat lamput himmeästi katosta. Vielä kerran
säikkyivät lukemattomat kristallit salaperäistä tunnelmaansa
hävitäkseen sitten näkyvistä, kenties vuosikausiksi... Kenties
ainaiseksi...
Ahtaassa solassa oli ilma raskas ja tukahuttavan kuuma, kuitenkin
vailla epämiellyttävää tuoksua. Silmät kiinni eteni Daniel porras
portaalta askelmia tunnustellen. Mutta äkkiä loppuivat askelmat.
Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän riippui molemmin käsin
alimmasta portaasta ja syvällä allaan näki hän himmeää valoa Henrikin
lampusta. Hänen korvissaan suhisi ja hän tunsi ohimoillaan äärettömän
puristuksen. Hän aivan ähkyi.
"Liu'u alas seipäitä myöten!" Ääni kantautui hänen korviinsa kaukaisena
kuin näkymättömän veden kohina.
Hän teki automaattisesti mitä oli käsketty. Liukuminen vei hänen
kätensä nilelle kunnes hän tunsi taas pohjan allaan. Samassa huomasi
hän jo vierellään Henrikin ja tunsi kuinka lämmin virta huuhtoi hänen
polviaan. Kasvoille lehahti lämmin tuuli jostain pimeydestä. Opas
nuuhki ympärilleen ja lausui:
"Ilmahan on hyvä, vaikka se muulloin täällä alhaalla on ollut täynnä
kaasuja... Se on merkillistä..."
Seisoen aivan Henrikin vieressä tunsi Daniel kuinka tämä hätkähti
koko ruumiiltaan. Hän huomasi myös Henrikin keksineen jotain, mutta
huumautuneena ei pystynyt toteamaan mitä se oli.
Muutaman minuutin kuluttua Henrik taas pyysi, että matkaa jatkettaisiin.
Danielin mieleen muistui vanha tarina Hadeksesta. Hehän vaelsivat
aamuttomassa yössä kuin vainajien haamut! Lethevirran aallot eivät
voineet olla kaameampia, synkempiä, kuolleempia kuin tuo ääretön puro,
joka mustin aalloin solui heidän editseen!
Eivätkö hekin tässä ikuisen kuoleman piirissä etsineet kuolemaa?...
Miestä joka näyttäisi heille vaelluksen lopun?...
Näytti käyneen yhä pimeämmäksi. Valon sattuessa silmänräpäykseksi
seiniin välähti malmiruskeita ja kiiltävän mustia juomuja.
Ohjaaja kopautti niihin kevyesti kuokallaan.
"Kerrostuma alkaa", selitti hän päätään kääntämättä.
Danielissa heräsi äkkiä mielenkiinto. Tällaisilta siis näyttivät
jäännökset alkuaikojen palaneista rämemetsistä! Tämä... ainoastaan
tämä oli jälellä noista jättiläismäisistä aarnioista, jotka
tiheinä, välkkyvinä, tukahduttavine varjoineen olivat heittäytyneet
peninkulmittain vajonneille merirannikoille... Varovaisesti, haparoivin
käsin liukui hän pitkin kiiltävää kourua. Se oli aivan sileä kuin olisi
ollut hiottu. Mutta sitten kohtasi hän esteen, monihaaraisen tiheikön,
joka kaareutui ulospäin.
Daniel pysähtyi ja huusi hiljaa Henriklle.
"Mitä tahdot?" Tutkija kääntyi äkkiä ympäri.
"Täällä... Mitä tämä on?... Olisiko se jokin pensasto?"
He valaisivat lampuillaan ihmeellistä kohtaa. Se ei ollut pensasto,
se oli kokonainen puunrunko, kasvaen vinosti kerrostumassa. Se, mitä
Daniel oli huomannut, oli ruutumaisesti pykälöitynyttä kaarnaa...
Alempana näkyi vielä juuren haarakkeita ja ylempää oli hiiltynyt puu
katkennut levein siruin kuin myrskyn iskemänä.
"Se on suomuspuu..." selitti Henrik lyhyen tarkastuksen jälkeen.
"Kuinka vanha?"
"Sitä ei voi sanoin lausua... Kun se viheriöitsi, ei ihmistä
vielä ollut olemassa, ei imettäväisiä... Vain jättiläishyönteisiä
sirppileukoineen, suunnattaman suuria krapueläimiä... Siitä on kenties
satojamiljoonia vuosia..."
He lähtivät edelleen, sillä opas alkoi taas mutista. Daniel katsahti
vielä kerran jähmettynyttä runkoa ja tunsi taas painostavien ajatuksien
ryntäävän päähänsä.
Siinä oli elämän musta aave... Vuoren mustassa sydämessä... Ja kerran
oli sekin nähnyt auringon, äärettömän, polttavan kuuman, maailmoja
luovan auringon!
Ja jos nyt tulisi tuho, katoaisi hänkin ja viimeiset ihmiset, jotka
tiesivät hänen eläneen, katoaisivat hänen kanssaan...
Kuinka mieletöntä... Vain tyhmän ylpeyden tähden...
Daniel ei tuntenut enää ahdistavaa kuumuutta. Häntä puistatti kylmyys.
Kuolema...
Mutta yhä he kulkivat ja kulkivat.
Vihdoin astui ukko erääseen matalaan halkeamaan, joka näytti uhkaavan
kokonaan tukehduttaa. Mutta ilma siinä raitistuikin ihmeellisesti, jopa
tuntui kuin olisi tuulenhenkikin käynyt.
"Se oli viimeinen tällä tiellä!" Opas näytti tervanmustaan pimeyteen.
"Jos tahdomme päästä järvelle... täytyy jatkaa tästä."
Puolittain liukuen, puolittain syösten ryömi hän matomaisesti eteenpäin
ja toiset seurasivat niinhyvin kuin taisivat.
Mutta nyt tuli kuumuus taas melkein sietämättömäksi. Säröinen reunusta,
joka oli käden ulottuvilla, näytti olevan vain ohut seinämä, jonka
takana hehkui tuli.
Heidän kasvoiltaan juoksi paksu hiki ja koko ruumis oli märkä. Yhä
vaivaloisemmin edistyi matka.
"Onko täällä aina ollut näin kuuma?" huusi Henrik ukolle, joka mateli
eteenpäin nopeasti ja ihmeteltävän taitavasti.
"Ei näin kuuma... mutta kaasuja... niitä ei kuitenkaan nyt ole enää...
varmaankin täytyy jossain olla kaivospalo!" huusi tämä vastaan.
Ääni kuului hyvin hiljaa ja kaukaisena kuin paksujen verhojen takaa.
Suunta kävi yhä enemmän viistoon alas, mutta tilaa ylöspäin ei silti
jäänyt sen enempää, vaan päinvastoin. Oli miltei mahdotonta vastustaa
painovoimaa, joka raskaana veti jalkoja alas. Tämäntästä täytyi heidän
tarttua ulkonemiin käsin ja jaloin estyäkseen suorastaan putoamasta.
Nyt tuli aukko ahtaammaksikin niin että hartiat koskettivat reunamien
teräviin särmiin.
Heitä kalvoi jano, sillä ilma, jota he hengittivät, oli sakeata
hiilipölyä täynnä ja poltti kurkkua kuin suolapulveri.
Sitten kuulivat he kaukaa kuin rannattomasta ikuisuudesta tasaisen
veden putoamisen.
Järven täytyi nyt olla aivan lähellä.
Niin olikin myös ahdas sola jo lopussa.
Lamppujen valo katosi kerrassaan rajattomaan syvyyteen. He voivat taas
seistä pystyssä ja kulkeakin hieman kumarassa.
Kuinka hyvää se tekikään!
Tukahuttava ilmanhenki, joka tähän saakka oli heitä seurannut, muuttui
äkkiä hehkuvaksi myrskyksi, joka löi heitä vastaan kuin petoeläimen
käpälä.
Vesi vyöryi jossain kohisevana putouksena...
Opas pysähtyi rauhattomasti ja tunnusteli ympärilleen epäluuloisesti.
Hän asetti kädet päätä vasten ja henkeä pidättäen koetti saada selvää,
mitä heidän edessään oli.
Pudistaen päätään lähti hän edelleen.
Henrik, joka astui aivan hänen takanaan, huomasi, että hän kulki nyt
paljon varovaisemmin ja valaisi joka askelta ennenkuin uskalsi sen
ottaa.
Jossain oli siis vaara...
Tahtomattaan puristuivat hänen sormensa yhteen.
Nyt täytyi se löytyä... jos se ylipäänsä oli löydettävissä... se, mitä
hän ei voinut tarkkaan määritellä eikä nimittää.
Ehkei se olisi muuta kuin joku mitätön kaivospalo, joka täällä
happirikkaassa ilmassa oli raivonnut jo kauan ja vielä vuosikymmeniä
voisi yhä jatkua.
Väsyneenä, sokaistuna, mielessään varma aavistus, että jäisi
lopullisesti menehtymään tähän harmaaseen yölliseen maailmaan,
tempoutui Daniel toisten jälessä.
Kohina muuttui nyt valtavaksi meluksi. Se nousi ja laski kuin
vaahtopäinen jättiaalto, joka peittyi kalliorantoihin.
Henrik ei pysähtynyt. Yhdellä harppauksella oli hän nyt ukon vierellä
ja tempasi hänet takasin. Hän ei tiennyt mitään vaarasta, mutta
tuolla... kuin punainen tähti... pimeydestä näytti syöksyvän esiin
maanalainen lieska!
Henki kurkussa syöksyi Henrik eteenpäin.
Sitten hän seisahtui äkkiä.
Kuumuus oli kohonnut niin nopeasti, että hänen oli miltei mahdotonta
enää hengittää, saati kävellä. Hän yski ja puristi nyrkkinsä polttavaa
rintaa vasten.
Takanaan oli hän kuulevinaan ihmisten hätähuutoja. Mutta hän ei
tiennyt, olivatko ne todella ääniä vai oliko se vain veri, joka
patoutui aivoihin ja löi kuin malmikello...
Nyt näki hän tuon punaisen, hohtavan... se ei ollut tulta eikä
liekkiä...
Hän ei tiennyt, mitä se oli.
Mutta se täytyi saada selville!
Hitaasti... hitaasti... lyhyin askelin hän sitä lähestyi. Tuolla oli
kaareva kallionkieleke... kunpa vain pääsisi sinne! Sieltä voisi nähdä
enemmän, yli koko alueen!
Hän ponnisti tahtoaan kuin jännitettyä nuoraa tiukentaen. Ilma oli nyt
täydellistä liekkikylpyä ja kuumuus ruoski hänen kasvojaan, käsiään,
koko ruumistaan polttaen. Hänestä tuntui kuin syttyisivät vaatteet
hänen yllään palamaan. Jokainen hengähdys oli kuin viheltävä huuto,
joka tunkeutui kuivilta, janosta ammottavilta huulilta.
Hän ei tiennyt enää, oliko elossakaan...
Nyt saavutti hän kielekkeen.
Kivi hehkui ja poltti hänen sormiaan. Vielä harppaus...
Silloin hän näki...
Tuon, joka punaisessa hämärässä puuskittain kuohuili, täytyi olla
järvi. Mutta kirkkaassa tulenvalossa näytti se sulavalta malmilta,
sinoberinväriseltä metallilta.
Myrskykö ajoi sitä raivoisiin aallokkoihin... oliko sen pohjalla itse
helvetti?...
Paksut höyryt nousivat, kietoutuivat toisiinsa kuin ankarasti
kamppaillen ja syöksyivät taas syvyyttä kohti.
Kuinka tämä oli selitettävissä?
Tulivuoriko...?
Oliko vaikeata ajatella johdonmukaisesti tässä polttavassa myrskyssä.
Oliko se palava asfalttijärvi?
Kenties...
Ei sentään... silloinhan se olisi täyttänyt savulla koko vuoren ja
tehnyt myös ylemmissä kerroksissa työskentelyn mahdottomaksi!
Voimakas metallituoksu löi häntä vastaan.
Mistä?
Hän ei kyennyt ajattelemaan enää. Puolittain tiedottomana otti hän
askeleen takaisin.
Kuvitteliko hän sekavilla aivoillaan... vai tuliko tuo todellakin
lähemmäs?...
Jotain nousi järvestä, kuin punainen, kipunoissa loistava pilvi...
Se vieri häntä kohti.
Ei, se ryömi...
Se ryömi maanpintaa myöten... eteenpäin... levisi jo hänen ruumiinsa
ympäri.
Henrik, kylmä, peloton tutkija Henrik vaipui polvilleen....
Kuuma kallio poltti hänen ruumistaan kuin olisi poralla kaivettu
lihaa. Ähkien hengitti hän kytevää metallituoksua, jota hehkupilvi toi
järvestä.
Hän tunsi palavansa, sulavansa, vajoavansa jäljettömiin järven
liekkeihin...
Tämä siis oli loppu... hänen maailmansa loppu...
Alkaisi uusi elämä... joka loisi uusia olentoja... tulesta...
Daniel oli uskaltanut jo tulla lähelle. Hän laahasi Henrikin takaisin
aina yskivän oppaan luo. Käsivarsillaan kantoivat hänet pois,
pois tuosta ihmeellisestä ilmiöstä, joka liikkui eläimen tavoin
käsittämättömästi, säihkyttäen punapilvisestä ruumiistaan tähtimäisiä
kipunoita.
He olivat kumpikin nähneet sen kauhistuneina.
Ja kun he jo olivat kaukana kielekkeestä laskeneet tajuttoman maahan
ja heittäytyneet hänen vierelleen kuin kuolleet kivet väsymyksestä
masentuneina, sekä sulkeneet silmänsä punaisen valon vielä kaukaa sinne
väikkyessä, näytti se jälleen hiipivän heitä kohti: sinoberinvärinen
höyry, olennoksi pyöriytyneenä... ja siitä erosi yhä useampia
sellaisia. Ne murtautuivat seinämiin ja levisivät ojennetuin käsivarsin
ympäri harmaan vuoriston.
Ja Danielista tuntui kuin olisivat he itse viimeisiä eloonjääneitä
olentoja lukemattomista olleista. Lihallisen elämän aika oli mennyt —
alkoi tulen aikakausi...
Viiltävä kylmyys, joka ilman kuumuudesta huolimatta sai nuorukaisen
hampaat kalisemaan, herätti hänet tästä todellisuuden ja näkyjen
kauheasta sekavuudesta.
Hiljaa kumartui hän Henrikin ylitse, jonka kasvot näyttivät kellervässä
lampunvalossa kuolleilta, kelmeiltä, täynnä vihervää varjoa. Hän
kuitenkin hengitti hiljaa, säännöttömästi, samaten kuin heidän
ohjaajansakin, joka makasi vierellä säikähtäneen näköisenä.
Suurella vaivalla sai Daniel heidät hereille. Oli kuin he olisivat
kaatuneet voimakkaan myrkyn vaikutuksesta, sillä he voivat tuskin
aukaista silmäluomia, kohota seisaalleen ja tulla järkiinsä.
Viimein kumminkin palasi Henrikin muisti. Se näkyi selvään hänen
silmistään, joita hän varjosti kädenselällä.
"Se on nyt jo ohi!" kuiskasi Daniel hänelle. "Me olemme kantaneet
teidät takaisin, Robert ja minä." Oppinut mietti huomatakseen, että hän
nyt todella oli turvassa. Se vaati häneltä melkoista ponnistusta, ja
vasta kulaus alkonia herätti huumautuneen tajunnan täysin vireille.
Mutta pianpa hän olikin sitte entisellään ja aivan täysissä voimissa.
Hän tarttui Robertiin, pudisteli ja työnteli yhä nukuksissa olevaa.
Heidänhän täytyi päästä pois täältä!
Joka silmänräpäys saattoivat liekit levitä tänne, saattoi hehkuva
pilviolento irroittautua kalliosta.
Kuolema vaani heitä; oli käsittämätöntä, että he vielä olivat
hengissä...
Sitten... vihdoin... pääsivät he lähtemään takaisin.
Vähitellen katosi sysäyksittäin kuultu jyrinä ja jälleen ympäröi heidät
ikivanha hiljaiselo, jossa kuului vain hiljaa hiiliseiniä vastaan
lorisevan veden juoksu.
Lyhyin, nopein harppauksin kiiruhtivat he eteenpäin.
"Sinä myös näit sen?" kuiskasi Henrik Danielille.
"Näin, mitä se oli?"
"En tiedä. Tällaista ei tunneta lainkaan."
"Ja se tulee meidät tappamaan?..."
... tappamaan... vastasi kaiku synkästi, melkein kuulumattomasti
kohoavasta seinämästä kuin joku kolmas ääni.
Kumpikin vaikeni.
Mutta he eivät kestäneet pitkään tätä ahdistavaa hiljaisuutta. Daniel
aloitti uudelleen:
"Se on kaameata... en ole eläissäni nähnyt mitään niin hirveätä!...
Luuletteko, että se voitaisiin pysähdyttää tänne alas... estää
levenemästä...?"
"En tiedä, hyödyttävätkö esteet enää mitään. Se tulee luomaan itse omat
elämänmahdollisuutensa. On meidän syymme, että se on olemassa... Nyt ei
sen tarvitse pelätä meitä enää..."
"Te siis luulette..."
"Minä aavistan sen!"
Jälleen vaikenivat he.
Seinät kostuivat suuresta vesitulvasta. He kapusivat pienempien
kukkulain juurelle ja kaikkialla virtasi ja tippui vesi.
Robert kulki entistä nopeammin.
Hän tiesi, että syöksymisen vaara oli täällä suurempi kuin tähän asti.
Mutta toinen tie, jota he olivat laskeutuneet tänne, oli kaltevuutensa
ja sileytensä kautta paljon hitaampi nousta. Ja jos he vaan nopeasti
pääsisivät kukkulajonon huipulle, olisi vaara ohitse.
Vaivaloisin, epävarmoin askelin seurasivat toiset häntä. Vielä kohisi
vesi heidän päässään, vielä poltti ihoa sietämätön kuumuus. Daniel ei
voinut olla taivuttamatta ruumistaan ja kostuttamatta palavaa kurkkuaan
vedellä. Vesi maistui hirveän pahalle ja kitkerälle, mutta janontuska
oli vahvempi kuin maun epämiellyttävyys.
Nyt kohosi tie.
Virrat mataloituivat ja mustat seinät tulivat kuivemmiksi.
Hädän ja kalvavan kaipauksen täyttämänä odotti Daniel vain sitä, että
joka askeleella joku irtautuva hiilimöhkäle tai katoksenkivi syöksyisi
heidän päälleen. Hän ei uskaltanut toivoa, että heidän onnistuisi
päästä takaisin täysin vahingoittumattomina.
Äkkiä töyttäsi hän Henrikkiin, joka näennäisesti aivan suotta oli
seisahtunut kesken käyntiä.
"Mikä teidän on?" kysyi hän hätääntyen.
Mutta toinen ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan kysymystä.
Sitten hän yhtäkkiä huudahti. Sanat tulivat kuin nuijan iskut:
"Nyt sen tiedän!... Se on _rautaa_, se voi olla _ainoastaan_ rautaa...
kenties kolloidrautaa suurine molekyyleineen... Siitä tämä kuumuus!
Siitä happi! Vain rauta jättää hapen ilmaan! Siis täälläkin seuraukset
typenhaaskauksesta. Sielläkin oli rautaa, todennäköisesti mitä
hienoimmin jakautuneena, kallioissa, ja se alkoi palaa, kun ilmaoxygeni
vapautui typestä... se sytytti järven, joka nähtävästi oli täynnä
liuonnutta rautaruostetta... Siitä myös johtui muutos... raudan ja
oxygenin yltynyt kiertokulku... Jonkunverran siitä pääsi luonnollisesti
myös ylempiin kerroksiin... käänsi sähkövirrat ja aiheutti häiriön...
Nyt ymmärrän minä kaiken... Ja se on vielä vaarallisempi kuin olen
ajatellutkaan!... Sanomattoman paljon vaarallisempi!"
Sanat tulivat yhtenä ryöppynä. Mustat hikikarpalot juoksivat nokisilla
poskilla. Kuin raivoava puhui hän kohottaen nyrkkinsä kohti alempaa,
synkkää holvia päänsä yläpuolella.
Turhaan keskeytti Daniel hänet kysymyksillään, turhaan mutisi opas
käsittämättömiä varotuksiaan.
Löytö oli vaikuttanut Henrikiin niin pelottavasti, että hän ei voinut
muuta kuin huutaa ääneen, ikäänkuin kauheassa tuskassa.
Jos Gustajo olisi nyt ollut täällä, niin paljain käsin olisi Henrik
tehnyt hänestä selvän! Pahaksi murharaivoiseksi eläimeksi olivat he
tehneet hänet, he, jotka olivat johtaneet hänet, ja vain hänet yksin,
kohtaamaan pahimman, näkemään syyn romahduksen, jota hän kuitenkaan ei
voinut auttaa... ei saanut auttaa heidän typeryytensä tähden!
Mutta nyt tahtoi hän puhua... ei, jyristä... pauhata... huutaa heidät
hereille helppohintaisesta, tyhmästä turvallisuudestaan!
Tämä päätös sai hänet taas järkiinsä.
Ja samalla tuli hän myös tietoisuuteen vaarasta, jota vastaan he tähän
silmänräpäykseen asti olivat olleet sokeita ja voimattomia.
Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi Danielin kalpeat, liikutetut kasvot,
joka leimuvin pelästynein silmin tuijotti häneen. Sitten vilkaisi hän
Robertiin.
Nuo molemmat olivat olleet sillä rajalla, missä ihmiseltä kysytään
rohkeutta. Ja molemmat olivat korvaamattomat hänelle ja hänen
työlleen, niinkuin hän itse oli korvaamaton kansalaistensa ehkä vielä
mahdolliselle pelastamiselle! Robert 780:lle ei saisi mitään tapahtua,
sillä hän tiesi tarkkaan tien, jota myöten heidän piti päästä ylös.
Ei myöskään Danielille, sillä hänhän oli ainoa jäävi, lahjomaton
todistaja, joka voi valaista sitä ennenkuulumatonta ihmettä, joka
alhaalla vuoren pimeässä sydämessä kasvoi ja edelleen lisääntyi.
Hänen täytyi hillitä itsensä.
Ystävällisin, kehoittavin sanoin lähti hän heidän kanssaan jatkamaan
matkaa.
Hän paloi nyt jo halusta saada jälleen nousta ilmalaivaan...
Nyt seurasivat taas portaat, huimaavan korkeat, läpilahonnein, joka
kosketuksella vaarallisesti natisevin askelmin. Mutta he kaikki olivat
jo olleet sellaisissa vaaroissa, että he tuskin sitä huomasivat.
Henrikin kuumeinen into virkisti ja kiihotti heitäkin.
Jälleen alempia, mustia käytäviä, joitten läpi heidän oli kiidettävä
kuin käärmeiden. Jälleen portaat.
Käsiä pakotti. Polvet horjahtelivat ja tahtoivat vallan pettää.
Tuskaisesti työskentelivät keuhkot paksua, kuumapölyistä ilmaa
puhdistaessaan.
Jo pääsi Henrikiltä ihmettelyn huuto. Mitä oli tuolla heidän yllään
kaareutuva tuhansin kristallein välkkyvä valo, sen hän heti tunsi.
Sehän oli käytävä, josta he olivat laskeutuneet 19:nnen kerroksen
pohjalle. Nyt ei siis enää ollut pitkältä.
Ja kuitenkin matelivat minuutit kovin hitaasti. Vielä oli edessä
tiheitä pensastoja, vielä lammikoita ja sivuseinämiä.
Mutta suossa... niin todellakin... oli jo ensimäinen kieleke!
Ohi mentäessä haki Robert kätkemänsä vaatteet, mutta Danielilla ja
Henrikillä ei ollut aikaa nyt niihin pukeutua. Se olisi paljon parempi
tehdä vasta varsin tarpeellisen lämpimän kylvyn jälkeen.
Nyt kuului jo valtavien pyöräkoneiden jyrinä. He riensivät yhä
nopeammin ja heidän ohitseen vilahteli jo ihmishaamuja sinne tänne.
Pian oli päästy pois kaivoksesta.
Sievässä, viihtyisässä salissa, missä virkailijat viettivät
vapaahetkensä, oli vielä koolla komitea, pohtimassa innokkaasti eri
näkökantoja.
Avonaisesta ikkunasta, josta valo loisti tielle, kantautui yksityisiä,
kiivaampia puheita heidän kuuluvilleen.
"... poistuu vika, kun etumaiset moottorit varustetaan
kaksinkertaisella kupukatolla!" kuului Bernardinin korkea, vihainen
ääni. "Ivan 26382, joka oli René 39272:n oppilas, ei ole tuntenut
koneistoa tarkkaan."
Ja Toko 32434 selitti puolestaan: "Minä taas olen tullut siihen
vakaumukseen, että vika on palloalustassa, joka on ylemmän dynamon
vasemmalla puolella..."
Henrik purasi huultaan. Hän naurahti hiljaa, ja he poistuivat ikkunan
luota.
Muutamaa minuuttia myöhemmin astuivat he valaistuun huoneeseen.