"Sit ei osaa sano. Ei milloin tät kuultu."
Enempää hän ei voinut sanoa.
Daniel olisi mielellään mennyt jonkun talonpojan luo ottamaan selkoa
asiasta. Mutta hänen lähin naapurinsa oli juuri äskettäin lähtenyt
laaksoniitylle, ja kun hän ehti ottaa muutaman askeleen lähteäkseen
sinne, tuli Jolan äkkiä hänen luokseen.
"Jää tänne!" sanoi Jolan hiljaa, tarttuen hänen käteensä kuumin,
vapisevin sormin. Huoaten kääntyi Daniel takaisin.
Vaikka hänellä ei ollutkaan monivuotista maalaiselämän kokemusta, tiesi
hän kuitenkin kirjoista, että kanat ja koirat menettelivät tällä tavoin
ainoastaan epäluonnollisissa olosuhteissa.
Mitään muutakaan ei kai naapurikaan olisi voinut hänelle sanoa...
Kun he kumpikin seisoivat ovella, tuli eteisessä heitä vastaan Afra.
Hänen kasvonsa olivat kosteat ja pelästyneen näköiset ja pariin liinaan
hän oli kietonut tavaransa. Jolan katsahti häneen ihmetellen, jolloin
hän punastui niin, että itse eteisenkin melkoisessa hämäryydessä
näyttivät hänen kasvonsa aivan tummilta.
"Minä... minä... isoäiti, täytyy hoitama käyä, niin vanha..."
Hämmentyneenä ei hän kyennyt enempää sanomaan. Näkyi aivan
selvään, ettei hän mennyt mielellään, vaan että häntä ajoi sen
ennenkuulumattoman tapahtuman tuottama tuska, joka heillä oli sattunut.
Hämärässä tajunnassaan hän käsitti, että sinne, mistä eläimetkin niin
villisti pakenivat, ei ihmistenkään ollut hyvä jäädä. Ja senvuoksi hän
jätti talon... nopeasti... ennenkuin se olisi liian myöhäistä!
Daniel nyökkäsi, kun Afra liehuvin helmoin syöksyi pitkin niittyojaa.
Jolan sulki silmänsä, ja ensi kerran siitä, jolloin hän oli tullut
tänne vuoristoon, oli häntä ympäröivä luonto nyt hänestä sumuinen,
painostava, kaukaiset kiviset huiput uhkaavat, ja hän tunsi vaaraa...
aivan lähellään...
Hän aivan painui kokoon ja nojasi miehensä olkapäähän, jonka hän
sivullaan tunsi voimakkaaksi ja lämpöiseksi. Se oli elämää, osa hänen
omasta elämästään, ei vierasta eikä vihamielistä ja käsittämätöntä. Se
elämä suojelisi hänen omaakin elämäänsä.
Mitä vastaan?...
Sitä hän ei tiennyt.
Vain sen hän tajusi... että jotain oli... jotain vastassa...
Yö oli kummallinen. Vihdoinkin oli Jolan nukahtanut vuoteelle, jonka
hän miehensä erikoisesta kehotuksesta oli täksi kerraksi valmistanut
talon ullakolle. Daniel suojasi häntä käsivarrellaan kuin heikkoa, apua
tarvitsevaa lasta.
Omista mietteistään ja Henrikin varotuksesta ei hän ollut uskaltanut
mainita mitään Jolanille. Hän oli vain sanonut hänelle, että he
voisivat aamulla muuttaa tavaroineen kauemmas vuoristoon, jossa olisi
vielä paljon kauniimpaakin kuin täällä ja se tekisi hänelle varmaakin
hyvää.
Mutta nämä puheet eivät saaneet Jolania hymyilemään. Hän katseli vain
totisena miestään ja kysyi ahdistuksen vallassa:
"Mahtavatkohan kanat sieltäkin lähteä karkuun?"
Ja kun Daniel innokkaasti kielsi tämän, pudisti hän vaan epäuskoisena
lyhyitä, mustia kiharoitaan ja huokasi...
Daniel ei voinut nukkua.
Hän oli miltei rauhallinen.
Nyt, vaaran hetkellä, onnistui hänen päättäväisyydellään hillitä
kalvavan tuskansa. Iltapäivästä asti tunsi hän surunsa rinnalla
ihmeellisen varmuudentunteen niinkuin niinäkin hetkinä, jolloin elämä
kaikessa muuttumattomassa suuruudessaan oli auennut hänelle.
Mitä lopultakaan seuraisi?
* * * * *
Hän oli vaeltavinaan Jolanin kera muutamia satoja metriä vuorta ylös.
Ylhäällä tiesi hän majan, joka oli kätkeytyneenä kokonaan syvään,
tummanvihreään niittynotkelmaan. Särkynyt, rosoinen kalkkikallio,
jonka myrskyt ja sateet olivat puhdistaneet kiiltäväksi, kohosi
sen yläpuolella jyrkkinä, viistoina huippuina, joista riippui
kivenjärkäleitä ja yksinäisyydessä kasvavia vuorikukkasia.
Maja oli asumaton, mutta luja, turvallinen tuulta ja tulvia vastaan.
Sen haltuun voisivat he täydelleen uskoa tavaransa, karjansa ja oman
elämänsä. Etelään oli näköala avoin kaarevan vuoriston jättiläismäiseen
jonoon. Pohjoisella suunnalla taas peittyi maja armottomilta
talvimyrskyiltä leveän ruohottuneen harjun suojaan.
Talvi?!...
Eikö Henrik ollut sanonut hänelle... viimeiseksi, jäähyväiset
jättäessään, ja hänen vielä selityksiä pyytäessään:
"Älä ota talvea lukuun! Se olisi kuin sadeaika, ehkei sitäkään... Jos
perikato tulee, niinkuin minun nyt täytynee uskoa, voivat ainoastaan
vuoristokukkulat antaa jyviä ja hedelmiä..."
Näihin sanoihin turvautui Daniel.
Vanha ystävä näytti hänestä nyt, näiden päivien kokemusten ja tulevien
tietymättömien tapahtumain valossa, tiedossa ja ymmärryksessä
yliluonnollisen suurelta.
Hän ei tahtonut... hän ei saanut epäillä häntä!
Näiden synkkien tuntien alakuloisuudessa liittyi hänen kuvansa
viistoihin, jyrkkiin vuoriin, jotka tästä alkaen olisivat hänen
elämänsä turvana...
Mutta eikö hän uneksinut?
Ei, hän oli valveilla, hän tunsi jäsenensä, kuuli Jolanin hiljaisen,
lapsimaisen hengityksen...
Mutta mitä olivat ihmeelliset äänet, jotka kuuluivat; majan seinien
ulottuvilla? Oliko hän palannut takaisin maailmankaupunkiin, jossa
elämä kaikui sadoista koneista ja täytti luonnottoman jyrisevillä
äänillään yön hiljaisuudenkin?
Hän puolittain kohottautui ja kuunteli.
Ne olivat hiljaisia ääniä. Salaperäistä tipsutusta, suhinaa korkeissa
heinikoissa, rätinää pensastoissa ja omenapuiden raskaissa latvuksissa.
Mihin oli kadonnut metsälaakson sanomattoman syvä, äänetön rauha?
Niiden täytyi olla juoksentelevia eläimiä! Äkisti pelästyen ajatteli
hän lehmiä, vuohia ja lampaita, koko karjaansa. Hän pani korvansa
seinää vasten.
Silloin kuuli hän, voimakkaampana kuin muulloin, märehtimistä,
läähätystä, polkemista sen seinän kohdalla, minkä lähellä he nukkuivat.
Hän ei voinut olla enää vuoteessaan. Hän nousi ja hiipi hiljaa
nurkkaan. Siellä oli kannen alla aurinkoverkko, jonka hän oli
kaupungista paetessaan tuonut mukanaan vaatteiden joukossa. Tähän asti
hän ei ollut ajatellut sitä, sillä hän kävi nukkumaan illan pimetessä
eikä tarvinnut mitään valoa, koska uni oli kyllin raskas.
Mutta nyt täytyi hänen nähdä.
Hän otti esiin pyöreän metallikierukan ja astui avatun ikkunan ääreen.
Valkeassa, loistavassa valossa, jota virtasi hänen käsiensä välistä,
näyttivät varjot vieläkin mustemmilta. Mutta ruohossa kimaltelivat
lukemattomat kastepisarat, ja aurinkoverkon valossa muuttui vihreä
ruoho luonnottoman valkeaksi. Ja nyt huomasi Daniel, mikä hänet oli
herättänyt horroksesta.
Koko maankamara vilisi eläimiä.
Pienempänä ja taas suurempana, pyöreänä ja taas hajaantuneena tunkihe
kokonainen meri värittömiä, tummia haamuja vuoristotietä puutarhan
kautta. Siinä oli toisia, jotka hyppelivät pitkin harppauksin,
toisia, jotka juoksivat eteen, taas palaten yhteiseen joukkoon. Monet
luikertavat ja kiemurtelivat aallon tavoin ja katosivat jälleen suuren
liikunnan pyörteisiin. Useimmat taas juoksivat tasaista vauhtia
eteenpäin. Siellä täällä varjopaikoissa loistivat terävät, valkeat
hampaat. Kaikkialla hohtivat silmät, vihertävät, fosforikelmeät,
polttavaiset kuin kipinä.
Kahinassa ei mikään ääni eroittunut toisista. Oli kuin meluava kerä
olisi pyörinyt, joka lanka yhteistä ääntä ylläpitäen.
Daniel ymmärsi.
Elämä pakeni tasangolta. Elämä katosi...
Hänen aikansa lähestyi myös.
Yökylmä palellutti hänen kätensä ja paljaan rintansa. Mutta sitä ei hän
tuntenut. Hän seisoi ja katsoi, ja hänen ajatuksensa oli kirkas — hänen
kätensä puristuivat nyrkkiin täynnä toimintavoimaa.
Huomenna — sillä hänen aparaattinsa tarvitsi auringonvaloa —
ilmoittaisi hän radiolla Henrikille, että hänen pahat aavistuksensa
olivat alkaneet toteutua... että maailmankaupunki A 15 oli tuhonnut
hedelmällisen ympäristönsä. Ja sitten oli hänenkin aika paeta!
Hetkisen ajatteli hän noita lukemattomia eläimiä, jotka uhattuina,
henkensä kaupalla juoksivat pakoon. Ajoiko heitä ilman typenpuute —
ravintotehtaiden suunnattomat pumput kun imivät typen jo täältäkin? Vai
oliko sattunut jotain muuta, mikä pakotti nuo jättämään lepopaikkansa?
Asianlaita oli joka tapauksessa nyt sama kaikkialla maapallolla, missä
maailmankaupungit olivat kuin myrkylliset suot imien itseensä luonnon
voimat. Mutta niissä asuvat ihmiset lepäsivät turvallisina korkeissa
tornitalossaan, joihin yöt päivät virtasi happea.
Eivätkä he aavistaneet mitään... ei mitään.
Äkkiä Daniel pelästyneenä katsasti ylös.
Taivaalla näytti myös olevan eloa. Yli pimeyden viuhui siipiä. Viserrys
ja kirkuna nousi yhä korkeammalle.
Hän nyökkäsi itsekseen.
Tasangon eläimistö näytti tien hänellekin. Ja Henrik oli neuvonut häntä
oikein.
Hänellä oli rohkeutta.
Hän ei tahtonut kuolla.
Hän tahtoi elää... kuten nuokin...
Hiljaa sulki hän ikkunan, kätki aurinkoverkon jälleen suojukseensa ja
hiipi takaisin vuoteeseensa. Nyt oli hän kerrankin väsynyt ja levon
tarpeessa.
Hän sulki silmänsä.
Yhä vielä kiiruhtivat pienet pakolaiset yli poljetun ruohikon, vuoria
kohti...
Aamulla meni hän samaa tietä kuin nekin.
Siitä lähtien alkoi vielä kerran lopullinen kamppailu elämästä ja
elämästä, kamppailu ihmisen ja eläimen välillä.
Mutta ihminen tiesi, ettei hän joutuisi häviölle...