Kaksi päivää myöhemmin — erottuaan aamulla Henrikistä ja Alfredista
— saapui Daniel takaisin pikku taloonsa syrjäisessä Ladiz-nimisessä
vuoristokylässä.
Ilosta huudahtaen juoksi Jolan häntä vastaan lehmiä varten
laittamastaan navetasta, jonka ovelle kanojen kaakatus juuri oli hänet
houkutellut.
Vihdoin oli hän taas kotona ja istuutui Jolanin viereen hirveän
väsyneenä eikä suinkaan kertomiseen halukkaana.
Ollen järkevä toveri ei Jolan alkanutkaan ahdistaa häntä
kysymyksillään, vaan toi hänelle vadillisen jauhopuuroa hunajassa ja
voissa, hedelmiä, leipää ja saviruukullisen raikkainta lähdevettä.
Kun Daniel oli istuutunut majan oven edustalle nurmikolle, jota
iltarusko jo kultasi säteillään, alkoi Jolan kertoilla tapahtumista,
jotka olivat saaneet hänet ilostumaan. Lehmät viihtyivät mainiosti
uudessa asumuksessaan, kanat olivat munineet paljon enemmän kuin tähän
vuodenaikaan oli tavallista... niin oli selittänyt Afra, joka näiksi
neljäksi yksinäiseksi päiväksi oli jäänyt hänen luokseen. Afra oli
opettanut hänet hyväksi lypsäjäksi, ja tämä Danielille valmistettu
juhla-ateriakin oli keitetty hänen neuvojensa mukaan. Ja ylipäänsä
pitäisi hän Afran kokonaan luonaan, sillä hän oli luotettava kuin
heidän pieni, kirjava vuohensa ja aivan yhtä rakas hänelle. Hän voisi
oppia niin äärettömän paljon tältä yksinkertaiselta, terveeltä tytöltä,
jolla oli tuo hassunkurinen, vanhanaikainen nimi Afra... hän osasi
kaikkea tärkeää, todellista työtä, mikä helpottaisi paljon heidän
elämäänsä näissä olosuhteissa. — Niin, luonnollisesti — mitä Daniel
siitä arvelisi! —
Koko pitkän kotimatkansa oli Daniel ajatellut kohtaustaan ystäviensä
kanssa. Vuoristometsien salaperäisessä yksinäisyydessä näytti vaara,
jonka hän vielä Alfredin suostuttua toimimaan uskoi ja miltei
voitetuksi, uudelleen väikkyvän suurena, äärettömänä ja peloittavana.
Vaitioleminen painosti häntä. Hän olisi kyllä mielellään keskustellut
Jolanin kanssa laajaltikin kaikesta, mikä koski heidän yhteistä
elämäänsä; mutta hänen oli katsottava asioita molemmilta puolin —
päältä ja sisältä, niinkuin hänelle äskettäin oli opetettu eläimen
nylkemisesssäkin! —, joten parasta oli vielä edelleenkin vaieta, kerta
kaikkiaan vaieta. Mutta mitäpä hän sitten tiesikään lopulta tästä
asiasta, voidakseen ilmoittaa siitä toisille?
Eihän Henrik itse asiassa ollut selitellyt paljonkaan, vain
yleispiirteisiä, epämääräisiä seikkoja. Helposti kiihtyvänä oli hän
varmaan kuvitellut asiaa ainakin osaksi liian pelottavana. Hiisi
vieköön kaiken salaperäisen tieteen! Paljon mahdollista, että koko
pelko perustui vain onnistuneisiin laboratoriokokeisiin, jotka
ajanpitkään eivät sopisi yhteen todellisuuden, maailman lakien kanssa!
Matkan varrella kasvoi Danielissa hänelle ominainen suuttumus,
kohdistuen vanhukseen. Mieluisan tapaamishetken oli tämä käyttänytkin
ennustellakseen kauheita ja saattaakseen Alfredin ja hänen mielensä
täyteen mahdottomien tapahtumien kuvitelmia. Varmaankin juuri se oli
syynä, ettei vanhus itse uskaltanut tehdä asiaa julkiseksi. Näin ollen
jäi Alfredin huoleksi selviytyä tästä ihmisten kanssa, jotka ainakin
näihin asti olivat olleet järkeviä.
Tai oikeastaan: eivätkö kaikki A 15:n asukkaat olleet samallaisia
haaveksijoita, hermostuneita, kiihottuneita, vailla todellisuudentajua?
Luonnollisesti, sitähän he olivat, suljettuina kivierämaahansa, joka
oli täpötäysi korkeata kulttuuria. Olentoja, joilla oli jalat, mutta ei
kävelykykyä, ja kädet, jotka eivät pystyneet muuhun kuin rakentamaan
keinotekoisia kapineita ja koneita, jotka taas vuorostaan valmistivat
uusia koneita ja käyttivät niitä... Heillä oli silmät, mutta niitä ei
käytetty elämän kauneuden katselemiseen... aivot, joilla ajateltiin
vain sitä, miten päästäisiin lopullisesti eroon luonnosta, niin ettei
sillä olisi mitään tekemistä koko olemassaolon kanssa. Voitiinko
tällaisilta olennoilta odottaakaan mitään järkevää?! Eipä todella olisi
vahinko, vaikkapa sellainen rotu häviäisikin maanpinnalta! Sillä joka
tapauksessa täytyisi sen kerran kuolla omaan heikkouteensa!
Ken tahtoi elää todellista elämää, hänen oli muutettava maja-asukkaiden
keskuuteen syrjäisiin maailmankolkkiin ja solmittava uudestaan siteet
maahan, johon esi-isätkin pitkän, vaivantäyden ja terveellisen elämänsä
päätettyään olivat levollekäyneet...
Daniel heräsi mietteistään, kun Jolan lopetti seikkaperäisen
kertomuksensa ja loi pyöreistä, tummista silmistään häneen katseen,
joka ikäänkuin poltti hänen ruskettunutta ihoaan.
"Kävikö täällä mitään ilmalaivaa?" kysyi Daniel äkkiä.
Jolan hieman hämmästyi, että hänen puolisonsa ajatukset, joitten hän
luuli olleen kiinni kanoissa, ja omenapuissa, jotka piti pönkittää
runsaan hedelmäsadon takia, nyt yhtäkkiä lensivätkin ilmalaivaan!
Sitten hän vastasi kieltävästi ja yritti taas ruveta puhumaan
heidän pienistä yhteisistä iloistaan, kun Daniel keskeyttikin hänet
rauhattomana ja lausui:
"Minun täytynee uudestaan rakentaa antennit katollemme. A 15:ssä on
annettu julistus, että kaikki, jotka tähän mennessä eivät palanneet
kaupunkiin, menettävät sivistysoikeutensa eivätkä pääse enää
takaisin... Tunnen epävarmuutta. Joka tapauksessa en tahtoisi, että
tänne tulee uusia vieraita."
Jolan oli nyrpeissään siitä, ettei hänen miehensä vieläkään tahtonut
kuunnella häntä. Mitä huoli hän antenneista! Kuin alppiruusu, joka on
pitkät, ikävät vuodet kitunut alangolla ja nyt uudelleen istutettu
kotipaikkaansa, ja joka onnea täynnä antaa taivaanvalon ja sateitten
vuotaa ylitseen, niin oli nuori vaimokin juurtunut tänne ylös korkeaan
vuoristoon. Että hän kerran oli elänyt maailmankaupunki A 15:ssä, oli
hänestä kuin lapsuusöiden häipyvää unta. _Tänne_ tahtoi hän jäädä,
_täällä_ ja ainoastaan täällä oli hänellä koti...
Äkisti päättäen nojautui hän Danielia vasten. Hänestä tuntui kuin
täytyisi hänen palauttaa Daniel heidän onnensa valoisaan, aurinkoiseen
tulevaisuuteen.
Hän painoi pehmeän, ruskean poskensa miehensä poskeen, hänen pienet
kätensä sivelivät tämän kasvoja ja hän kuiskasi muutamia helliä
hyväilysanoja hänen korvaansa.
Ja todellakin kirposi kahle, joka oli painanut Danielia koko päivän.
Hänen aistinsa havahtuivat, hän unohti kaiken, Henrikin varotuksen...
Alfredin lupauksen... oman pelkonsa ja tuskansa...
Hän näki taas kirkkaan taivaan, tunsi tuoksun, joka levisi pienestä
heinäladosta, kuuli kanojen iloisen kaakatuksen ja riemuitsi puittensa
rehevästä rikkaudesta...
* * * * *
Mutta vaikka hänen tulevaisuusnäkynsä olikin hetkeksi haihtunut, ei se
ollut kokonaan kadoksissa.
Huolimatta ruumiillisesta väsymyksestään nukkui Daniel sinä yönä
raskasta, kauheata unta.
Hän uneksi vuoriston luhistuvan. Raivoisalla voimaila ja ukkosmaisella
jyrinällä syöksyivät kalliot heidän talonsa yli ja särkivät sen
palasiksi kuin jääkappaleen. Hän heräsi ähkymiseensä. Hänen kasvonsa
paloivat kuin kuumeessa, päätä poltti ja se tuntui painavan joustavia
höyhenpatjoja kuin outo, mahdottoman suuri möhkäle.
Hän kuunteli ja huomasi Jolanin kuitenkin nukkuvan. Tämä hengitti
rauhallisesti hänen vierellään kuin pieni lämmin eläin eikä
liikahtanut, kun hän siveli valkeita, viileitä käsivarsia.
Mutta sekään ei rauhoittanut häntä.
Uudenkuunyön raskaassa tummuudessa, joka paksun, mustan liinan lailla
näytti riippuvan puisten ikkunankehyksien takana, sai hänen pelkonsa
ihan kuin ruumiillisia muotoja...
Ja huolimatta kaikesta järjen väliintulosta, kasvoivat nuo muodot
jättiläismäisiksi. Ennen näkymättömät kauhunkuvat ajoivat toinen
toistaan takaa. Pimeys väijyi kirjavina varjoina vaaroineen, joita
ylpeys ja tyhmyys olivat mananneet esiin yli koko maailman. Ja hän
juoksi niitä vastaan, mutta ei voinut niitä voittaa. Häneltä puuttuivat
tieteen loitsusanat ja mahtivoimat... hän tiesi sen hyvin...
Mutta hänen oli yritettävä vapautua omalla tavallaan näistä
kummituksista... Se oli hänen viimeinen, kirkas päätöksensä, kun hän
vihdoin harmaan aamuvalon sarastaessa, ensimäisen linnunviserryksen
kuuluessa, nukahti.
Ja tämä päätös hänellä oli mielessään, kun hän heräsi uuden päivän
iloiseen touhuun.
Koko keskipäivän ja suloiset, lämpimät iltapäivätunnit hyöri hän
päämäärättömänä pienen asumuksensa ympärillä.
Talo oli täynnä naistennaurua ja nuorekasta toimeliaisuutta. Jolan
ja ruskeapalmikkoinen, syvä-ääninen Afra työskentelivät kaikkialla
kätevästi ja iloisen tuulen vallassa.
Daniel oli pujahtanut pois, uppiniskaisena kuin yksi puolivilleistä
vuoristopukeista. Hän ei tahtonut eikä voinut kestää kaikkea tätä!
Epämääräinen toivo ajoi hänet kulkemaan tuntereita kohti.
Yksikseen kulki hän yli lyhyitten niittyjen, joissa kypsät heinäkasvit
pudottelivat jokaisella tuulenhenkäyksellä pölyisiä siemeniään hänen
raskaille jalkineilleen. Pensaikoissa levisivät myöhäisten katkeroiden
loistavankirkkaat tähdiköt, ja kultaiset kevätesikot jo alkoivat
puhjeta kukkiin.
Hienona ja viileänä puhalsihe ilma vastaan harjanteilta, huipuilta,
jotka selvinä kaksine terävine sakaroineen, kuin loistavaa hiottua
kiveä, näkyivät kaukana taivaanrannalla.
Hän olisi mielellään, niinkuin kuka hyvänsä vertaisistaan, tyytynyt
tähän hiljaiseen, suloiseen elämään, mikä ympäröi häntä. Mutta hänen
aivoissaan ourusi synkkä tuska, se pimitti hänen silmänsä kuin usva ja
teki hänet tunnottomaksi tuulen unelmoisille sävelille.
Hän nousi ja nousi...
Mutta sydän ei keventynyt, pää ei viilentynyt. Taakka tuntui joka
askeleella vaan tulevan painavammaksi.
Hän seisoi nyt eräällä kallionkielekkeellä ja tunsi allaan jo sen
harmaan alkukivikallion, joka kohosi korkealle ilmaan. Tuolla alhaalla
oli Ladiz, mitättömän pienenä, muutamien hedelmäpuiden keskellä,
piilossa maailmalta ja kuitenkin niin luontoon kuuluvana kuin olisi se
osa siitä. Kun hän ajatteli A 15:ttä... kukaan ei olisi voinut sanoa,
että se kuului luontoon.
Se oli kuin vihollinen... ryöväri, joka varasti luontoa, ja oli sen
kanssa hillittömässä taistelussa.
Eikö luonnon pitänyt silloin kostaa sille?!
Eikö luonnon pitänyt hyljätä se kokonaan?!...
Hänestä näytti kuin alkaisi hän saada valoa ajatuksiinsa, alkaisi
käsittää jotakin... ainakin sen suuren lain tarkoitusta, joka ohjaa
asiain keskinäistä järjestystä.
Pieni Ladiz ei tehnyt luonnolle mitään. Se eli siitä, hiljaisena ja
vaatimattomana, mutta ei imenyt kuiviin sen voimia, ei koettanut
vahingoittaa eikä hävittää sitä. Senvuoksi nämä yksinkertaiset
ihmiset, jotka tuolla alhaalla elivät ja kuolivat, muodostivat ketjun,
sukupolvien ketjun, joka säilyi niin kauvan kuin ihminen itse oli
olemassa.
Ja kaikki tämä, mikä ympärillä eli alkaen kukkatertuissa vilisevistä
hyönteisistä aina sinisellä taivaanrannalla häämöttäviin
jäätikköhuippuihin, se kaikki oli yhtä ihmisen kanssa, hänen pienen
työnsä kanssa.
Hän seisoi levähdyspaikallaan, ojentautui ja loi silmänsä suoraan ylös
siniseen avaruuteen. Ihmeellinen valo oli langennut hänen ylleen.
Ellei se, mikä nyt häntä ympäröi, katoaisi, eläisi hänkin edelleen...
hän, pieni solu suuressa ruumiissa, atoomi maailman jättiläissuuressa
rakenteessa...
Kuinka pientä olikaan hänen tuskansa... kuinka tarkoituksetonta tämä
rajallinen elämä!
Eikö hän eläisi ikuisesti niityntuoksussa... pilvien kiidännässä...
lempeässä iltaruskossa, joka päivä päivän jälkeen punasi vainiot? Eikö
hän eläisi pikku talonsa jokaisessa kivessä... puutarhansa omenapuissa,
koiransa haukunnassa ja kanojensa siipien lyönnissä?
Eikö hän todellisuudessa olisi vain kotiinpalaava, joka tappavasta
kuumeenlaaksosta jälleen saapuu korkeuksien raikkaaseen ilmaan?...
Hän siveli otsaansa ja silmiään, jotka muutamassa hetkessä olivat
oppineet näkemään elämän tuonpuoleisia näkyjä.
Nyt ei hän tuntenut enää mitään pelkoa.
Kerran vielä loi hän silmäyksen ympärilleen ikäänkuin kiinnittääkseen
sieluunsa koko laajan laakson mahtavine seinineen.
Sitten hän kääntyi ja astui alaspäin, iloisena, voimakkaan, lämpimän
elämänriemun täyttämänä.
Ja kun hän näki kaukana alhaalla pikku talonsa ja Jolanin sen
ovella kädet silmien reunoilla tähyämässä häneen päin, levitti hän
käsivartensa ja huudahti... niin ihastuneena kuin hän pari päivää
sitten oli huudahtanut arachnion saapuessa.
Lyhyin juoksuaskelin kiirehti hän sitten yli niityn taipuvan heinikon.
Pihalla tultuaan joutui hän suoraan suuren melun keskeen.
Kanakopin edessä, joka oli puitten sivussa alemman portin edustalla,
seisoivat molemmat naiset ja yrittivät huudellen ja liinoja heilutellen
ajaa siipikarjaa koppiinsa iltalepoon.
Mutta selittämättömästä syystä eivät kanat totelleet Afran houkutteluja
sen paremmin kuin uhkauksiakaan, vaikka hän syyti pieneen parveen
kaikki osaamansa vuoristomanauksetkin.
Tuskin oli Jolan huomannutkaan Danielin tulon, kun hän jo huusi tätä
auttamaan. Miltei itkien selitti hän:
"En todellakaan tiedä, mikä elukoille on tullut! Nehän ovat olleet aina
niin tottelevaisia... ja minä olen niin mielelläni hoitanut niitä! Ja
ollut niin onnellinen. Mutta nyt yht'äkkiä... Hinko juoksi irti kuin
halla... ja nyt alkavat vuorostaan kanat!"
"Miten Hinko? Eikö se ole kojussaan?"
"Siellä se oli koko ajan... Mutta kun äsken tulimme ovesta — Afra
tahtoi näyttää, miten pyykki kuivataan tuulessa — niin mitä näemmekään!
Äkkiä alkaa Hinko nuuskia... tehdä nenällään näin... ja näin... ja me
nauramaan! Se oli hirveän hauskaa! Aina näin... ja näin... ja sitten
alkaa se vinkua, aivan hiljaa... niin kummallisesti... sen silmät
suurenevat... se läähättää... yhtäkkiä se syöksähtää Afraa kohti ja
tempasee häntä vaatteista... aivan suunniltaan... mieleeni johtuu, että
se on ehkä nielaissut jotakin... mutta kuin ruoskanlyömänä lähtee se
juoksemaan... yhä kauemmas... me huutamaan... mutta se ei kuule meitä!
Niin se meni eikä tullut enää. Afra arvelee, että se on sairastunut...
ja ettei sitä tarvitse pidättää..."
Daniel vei käden otsalleen. Kirkas rauha, jonka hän oli saanut mukaansa
tuolta ylhäältä, alkoi järkkyä. Mutta kuitenkin ei, mieletöntä! Koira
oli varmaankin sairas, sen täytyi olla sairas! Onhan eläimilläkin
kärsimyksensä... luonnollisestikin!
"Ja mikä kanoja sitte vaivaa?" hän koetti selventää karkeaksi käynyttä
ääntään.
"Minä luulen, että ne haluavat tehdä samoin! Tuolla .. näethän. Kuinka
olemmekaan koettaneet saada niitä sisään... katso vaan... miten ne..."
Hän tarttui kovasti Afran käsivarteen.
Afra oli tähän asti yrittänyt omin nyrkin saattaa pientä parvea
järjestykseen. Nyt seisoi hän hetken kasvot punaisina, hereten enempää
huutamasta ja heiluttelemasta, antaen käsiensä pudota. Hartiat vain
kohoilivat kiivaasti.
Silloin alkoi yksi kanoista hurjasti lyödä siivillään. Se koetti
kaakattaa, nosti päätään ja aukoi nokkaansa. Maassa rapisi, kun se
pyristeli lentoon tottumattomia siipiään päästäkseen kohoamaan.
Äkkiä näytti eläin kadottavan tasapainonsa. Kuin iskusta painui
pää alas, siivet levenivät jäykkinä. Samassa se jo makasi maassa,
sulat pörhistyneinä, tuskaisin katsein... liikkumattomana... kuin
rubiininvärinen lasipala...
Pari kertaa kaapivat kynnet vielä kivistä maata. Sitten taipui kaula.
Eläin värähti vielä kerran, pari.
Sitten se ei enää noussut.
Nyt joutuivat toiset kanat sekasorron valtaan. Räikein kauhunhuudoin,
kuin olisi kiviä lyöty toisiaan vasten, läpsäyttelivät ne siipiään,
juoksentelivat, liitivät, vaipuivat taas alas, kohosivat uudestaan...
lentoon...
Ne lensivät yli kaivon, yli hedelmäpuitten, sinne tänne, nyt notkoon...
sieltä edelleen kohti vuoria ... Kuin raskaat kivipalaset putosivat
ne niitylle, juoksivat edelleen... joukossa kaakattaen, ja katosivat
taas... ruskeankirjavana parvena, joka kiiti kivien ja vihreitten
vakojen keskellä.
Tämä oli tapahtunut niin äkkiä, ettei kukaan heistä kolmesta ehtinyt
tehdä mitään sen estämiseksi.
Yhä vielä seisoi Afra paikallaan esiliinan helma kädessään, ja Jolan
nojasi mieheensä... avuttomana, suurin, tuskantäyttämin silmin...
Daniel oli kalpea, ja aavistus, joka tunki päälle synkkänä kuin yö,
hiipi hänen sydämeensä ilmoittaen, että vaara oli lähestymässä.
Kuitenkin hän ensimäisenä pääsi entiselleen. Hän astui kanan luo
ja nosti sen siivistä ylös. Se oli pieni ja nuori, hento ruumis
oli vielä lämmin ja taipuisa. Siinä ei näkynyt mitään ulkonaista
vammaa, vasta kun hän aukaisi kurkun veitsensä kärjellä, tuli mustaa,
tönkkääntyneennäköistä verta esiin.
Hän käsitti nyt, että sen oli täytynyt tukehtua.
Mutta millä tavoin... miksi?
Kysyvä katse sattui Afraan. Tämä nosti vakuuttaen kätensä ja nyyhkytti:
"Ei milloin näin nähny! Aina terve se ollu... varma! Ei mitä se syöny,
mist paha tulis!"
"Ja toiset? Lentävätkö ne useinkin näin pois? Ja tulevatko ne takaisin?"