"Haluatko tehdä kanssani parin kolmen päivän matkan arachniolla?" kysyi
Henrik noin kuukausi myöhemmin oppilaaltaan, kun tämä vuosia kestäneen
tavan mukaan aamulla oli saapunut laboratorioon.
Alfred katsahti häneen hämmästyen.
"Ihanko todella?"
"Aivan todella... miksikä laskisin leikkiä?"
"Tietysti... mutta..."
"Niin, saat kyllä nähdä, mihin..."
Vaieten kiinnitti Alfred jälleen autinon jalkoihinsa. Tuollainen kutsu
oli kerrassaan harvinainen ja hänelle se lupasi niinkuin ainakin matka
johonkin vieraaseen tähteen.
"Todennäköisesti tapaamme me Danielin. Jos haluat viedä jotain hänelle,
niin pidä myös kiirettä!"
Alfred alkoi aavistaa, tai ainakin luuli aavistavansa matkan määrän,
mutta hän oli vaiti, sillä kokemuksesta hän tiesi, että enempi
kyseleminen teki hänen opettajansa kärsimättömäksi, jopa hermostutti
hänet.
Viimeisiä lyhyitä sanoja lausuessaan vanhus jo työskenteli sulkeakseen
riippuovia ja varmistaakseen tarkasti virtojen katkaisun. Hänen
laboratoriossaan oli monia esineitä, joita hän ei tahtonut jättää
vieraitten silmien ulottuville. Nyt oli vielä asetettava paikoilleen
hälyytyslaitteet, ja sitten voikin Henrik rauhassa jättää työhuoneensa.
Hississä antoi Henrik oppilaalleen pienen mustalasisen, sileän lippaan,
eräitä työkojeita ja bromoglyfin. Viimemainittu oli eräänlainen
valokuvauskone, joka ottaessaan kuvan jostakin henkilöstä osoitti
samalla asianomaisen sokeri, munanvalkuais- ja lihakokoomuksen aivan
tarkoissa mittasuhteissa.
Se oli Henrikin oma keksintö, ja vaikka Alfred olikin monella tavalla
ottanut osaa sen valmistamiseen, piti oppinut sitä tiukasti salassa.
Nuoren miehen ei ollut vielä koskaan onnistunut saada selville,
miksi hänen opettajansa menetteli niin epäkäytännöllisesti, s.o. oli
ylipäänsä niin epäluuloinen ja mahdottoman luoksepääsemätön...
Se seikka, että bromoglyfi otettiin mukaan, pani Alfredin taas
epäilemään äskeisiä arvelultaan matkan tarkoituksesta. Mutta
toistaiseksi täytyi hänen joka tapauksessa olla kärsivällinen ja ilman
enempiä selityksiä...
Ylemmän kiertoradan avulla, jolla, kuten kuormasta, radallakin,
vaunut liitivät kiskoja myöten, heidän onnistui nopeasti päästä
juoksijakoneelle.
Muutamassa minuutissa nousivat he koneveneeseen eräässä pienessä
hississä. Tikkaita myöten nouseminen olisi näet ollut liian epämukavaa
monien laukkujen ja muiden kummallisten kantamuksien tähden, jotka
täytyi ottaa mukaan.
Vuorollaan oleva virkailija aukaisi ristikkoportin. Hiukan heilahtaen
lähti arachnio laukkaamaan eteen, päin. Henrik istui taaskin
ohjaajanpaikalla.
Alfredin oli pakko olla aivan hiljaa, ja tuskinpa hänen heikko äänensä
olisi voinut kantautuakaan opettajan kuuluville. Niinmuodoin oli
hänellä aikaa nukkumiseen tai ohikiitävien maisemien katselemiseen.
Luonnollisesti valitsi hän maisemat. Kukapa tiesi, milloin hän taas
saisi tilaisuuden päästä kaupungista luontoon. Kun nyt oli varmaa,
että pian ilmaantuisi paljon sellaista, mitä hän vielä ei ollut
ennen nähnyt, laittoi hän huolellisesti kirjoittajakoneensa kuntoon,
voidakseen merkitä kaiken nopeasti muistiin.
Sillävälin ravasi juoksijakone tasaista vauhtia eteenpäin.
Oltiin jo pitkällä lokakuussa, myöhäiskesän lempeänkalvas valo siinsi
yhä vielä kaiken yllä. Kaupungissa oli ollut satamatta jo toista
kuukautta ja kuumuutta olivat vielä lisänneet yhtämittaa erottuvat
vesihöyryt, niin että taloihin oli täytynyt johtaa happea erikoisten
kylmyyslaitteiden avulla. Täällä ulkonakin näytti kuivuus vallinneen jo
pitkän ajan.
Arachnio, joka pitkine, laajalle alalle ulottuvine koipineen ei ollut
sidottu mihinkään säännölliseen rataan, juoksi nyt suoraan vaan
ylitse kuivettuneiden niittyjen. Palaneesta ruohikosta syvällä tämän
veneen alla nousi keveitä pölypilviä häipyen ylös kirkkaaseen ilmaan.
Monenlaiset pensastot, joissa lehdet vielä riippuivat, ojentuivat
elottomina kuivasta maasta. Mutta niiden lehdet olivat sinipunervia tai
kuparin, ruskeita, niin että Alfred arveli ensin niiden olevan täydessä
kukoistuksessaan. Vasta myöhemmin hän muisti, että se olikin pensaitten
syysväritystä, sellaisena kuin sen tunsi kirjoista ja kuvista.
Silloin tällöin otti hän aurol-pastillin. Puhdas ilma, joka oli
kaasuttomampi kuin kaupungin keinotekoisesti parannettu ilma, oli
hänelle outoa, joten hän tunsi raukeutta ja lievää huimausta. Mutta
hän päätti lujasti voittaa kaiken, mikä olisi esteenä huomioiden
tekemiselle.
Nyt oli Henrik pannut arachnioon kaksinkertaisen nopeuden, 150 km.
tunnissa. Se seurasi nyt erästä ilmeisesti kauvan sitten käytännössä
ollutta tietä, joka näytti vievän nopeasti metsää kohti. Veneen
hiljainen keinunta oli jo miltei kokonaan lakannut, ja voimakkaan
vauhdin huomasi Alfred nyt vain kovasta ilmanvedosta, joka tuntui
ihossa ja puvun laskoksissa.
Äkkiä piirsi hänen edellään olevalla pöydällä kirjoittajapuhelimen
neula seuraavan rivin:
"Lakki päähän, silmät suojeltava!"
Alfred seurasi heti Henrikin käskyä. Pyörökypäri suojasi tosin vain
vähän arkaa päätä, mutta hän peitti myös posket ja asetti silmille
kaksinkertaiset suurennuslinssit.
Pian löivät jo ensimäiset oksat venettä vastaan. Vaikka arachnio
liikkuikin monien puiden yläpuolella, olisi kuitenkin ollut vaarallista
tällä metsätiellä ilman suojuskypäriä.
Muuan oksa pisti Alfredin mielestä esiin liian röyhkeästi. Sen
katkaisi hän silmänräpäyksessä atomeja rajähdyttävällä radioputkella.
Kummalliselta tuntui hänestä tuntea nyt sormissaan kappale todellista
luontoa. Hän ei voinut muistaa nähneensä kirjoissa milloinkaan
osia luonnosta näin tarkasti. Hän kosketti sileätä puunkuorta ja
pitkulaisia, kuparinvärisiä lehtiä, ja hänestä tuntui melkein siltä
kuin hän olisi haavoittanut jotakin outoa elävää olentoa.
Varovasti pisti hän oksan erääseen vesipulloon, ettei se heti kuolisi
janoon, ja asetti sen lopuksi erään nurkan lokeroon, voidakseen
myöhemmin tutkia sitä tarkemmin.
Hetken kuluttua yritti hän siepata eräällä lasilla pientä, harmaata
perhosta, joka säikähtäen lensi puunlehdeltä venettä kohti. Mutta
ennenkuin hänen tottumattomat sormensa pääsivät tarttumaan siihen,
liitikin se pois, ja kaukoputkellaan näki hän sen lentävän maata kohti
kuin olisi se ollut putoava, surkastunut kukkanen.
Mutta outo väsymys valtasi hänet yhä enemmän. Tajunta hänen aivoissaan
kävi yhä epäselvemmäksi. Hän koetti kyllä alituiseen pitää väsyneitä
silmiään auki ja tarkkailla nopeasti ohiviliseviä esineitä, mutta hän
näki nyt ainoastaan vaaleansinisen ilman, jossa häilähti tummia oksia
ja punaisia puunlehtiä.
Vihdoin hän ei tiennyt enää mitään, vaan nukkui veneen pehmeillä
patjoilla, kypärin kaareutuessa pään yli kuin kilpisuojus. Puut kävivät
jo harvemmiksi ja paksummiksi, kunnes lopuksi kuivuuden polttamassa
rämeikössä seisoi vain jokunen vaivaiskoivu ja tumma, kiemurteleva
suopetäjä.
Mutta jälleen sukelsi arachnio pyökkimetsikön kuparinhohteiseen
hämäryyteen. Teitä ei ollut enää näkyvissä, mutta vuosia sitten
oli myrsky raivannut valtavien runkojen keskeen leveän väylän,
joka vei pitkälle etelään päin. Arachnio kiipeili taitavasti yli
kaatuneitten puunrunkojen, kuihtuneiden saniaisten ja miehenkorkuisten
ohdakepensasten, jotka olivat valkeanaan villaista siemenhahtuvaa.
Tietenkään ei sen matka käynyt enää yhtä vauhdikkaasti, mutta kuin
jättiläishämähäkki liikkui se eteenpäin tunnustellen suuntaa monilla
eri puolille ulottuvilla koivillaan.
Mutta Alfred ei tiennyt mitään tästä kaikesta eikä tuntenut veneen
ajoittaisia keinahtelemisia, jotka kylläkin kestivät vain lyhyen
hetken kerrallaan. Heikko hermoinen kaupunkilainen kun oli, nukkui
hän sekavaa, uuvuttavaa unta, niinkuin kaikki jo sukupolvia sitten
luonnon parista erkaantuneet, väsyen pienestä tuulenhenkäyksestä tai
pilkistävästä päivänsäteestä...
Henrik, joka istui ohjaajanpaikallaan, ei tuntenut lainkaan tällaista
heikkoutta. Hän ei näet kuulunutkaan tuohon ylihienostuneeseen
aivorotuun, hänen ruumiinsa oli vielä joustava ja vastustuskykyinen, ja
raikas ilma vain virkisti häntä kuin suloinen kylpy.
Tien jota arachnio seurasi, hän tunsi aivan tarkalleen. Olihan hän
niin usein nuorukaisena ja myöhemmin miehuudessaankin vetäytynyt tänne
vuoristometsien unelmoivaan yksinäisyyteen! Silloin ei vielä ollut
mitään arachniota — tiet alkoivat jo vähitellen rappeutua, koska vain
suuret liikereitit pidettiin kunnossa tavarankuljetusta varten.
Ihmiskunta oli jättänyt taakseen vaellusvuotensa kuin lapsi, joka
väsyneenä on heittänyt pois leikkikalunsa. Ja mihin oli tultu? Yhä
enemmän omaisuutta, ylellisyyttä ja mukavuutta, yhä enemmän keksintöjä
kasautui kaupunkeihin. Yhä hienommiksi tulivat lasten vartalot, yhä
sopimattomammiksi kestämään rasituksia. Jättimäinen pää painoi kapeita
harteita, lonkat olivat lihaksettomat. Kuinka tavattoman paljon
mukavampaa olikaan matkata kaupungista toiseen turvallista ilmakyytiä
sensijaan että olisi täytynyt itse olla liikkeessä.
Ja sitten vähitellen katosi ihmiseltä tämäkin viehätys!
Kaikki kaupungit oli rakennettu saman mallin mukaan, ja niissä asui
kansainvälinen rotusekotus, joka oli levinnyt yli maailman. Jos
matkusti maailmankaupungista A 15 maailmankaupunkiin K 29, ei mitään
uutta ollut nähtävissä. Miksi siis poiketa vanhoista, rakkaiksi
käyneistä tavoista, kotona kun kuitenkin oli parasta!
Luonto...
Luonto oli kuin joku jättiläissuuri, mutta tyhmä härkä, jota
mieluimmin pidettiin mahdollisimman kaukana kaikista sivistyksen
aikaansaannoksista, sillä niitähän luonto juuri vastusti. Joskus
varhemmin olivat esi-isät tehneet ryöstöretkiä mailla ja merillä
ja sitten koettaneet niitä sivistää. Mutta ne olivat jääneet
muokkaamattomiksi, vahingollisiksi ja vihamielisiksi. Ken niiden kanssa
puuhaili, oli ihmiskunnan päämäärälle hyödytön narri.
Niinpä jätettiinkin luonnon tutkiminen tyhmille, viisaat eivät siitä
yhtään välittäneet. Olihan parempaa...
Sivistys...
Kuinka olikaan vanhan Henrikin, silloin kun hän vielä oli nuori
Henrik, ollut vaikeata saada lupa tutkimustyöhönsä. Mutta kun siihen
aikaan vielä viljeltiin maata, kasvatettiin hedelmiä ja kalastettiin,
myönnyttiin hänen pyyntöönsä vihdoin. Ehtona oli, että hänen tuli olla
apuna maja-asukkaiden sivistyksen kartuttamisessa. Mutta maja-asukkaat
väsyivät hänen opetukseensa, ja hän sensijaan heittäytyi tutkimaan
luonnonvoimia, niinkuin voimakas uimari heittäytyy vahvaan virtaan...
Seitsenkymmenvuotias kohotti valkoista päätään. Hän väänsi vipusinta
päästäen vauhdin taas suuremmaksi, sillä metsä jäi jo taakse ja eteen
avautui loiva, paikoittain kallioinen santa. Oltiin tulossa vuorille,
jotka yhä lähempänä kohosivat tasangon takaa sinisestä udusta.
Oli puolipäivä. Pilvetön taivas loisti silkinhienona. Vain jokin pensas
pisti siellä täällä esiin. Jossain kallion vierellä solisi jo joku
lähde.
Täällä ei maa ollut enää niin kuiva. Keltaista, kuihtunutta
ruohoa kirjavoittivat monin paikoin pienet kukat, jotka ylhäältä
juoksijakoneesta näyttivät maahan sirotelluilta monivärisiltä helmiltä.
Arachnio oli saapunut hävitetylle alueelle, jollainen ympäröi jokaista
maailmankaupunkia kuin myrkyllinen usvakehä.
Typestä köyhä ilmakin tuli nyt voimakkaammaksi, sillä tänne ei enää
yltänyt ilmaa imevä johtokoneisto, joka puolestaan syötti saamansa
ilman retortteihin ja kattiloihin edelleenkehitettäväksi.
Jopa pensaatkin olivat täällä muuttuneet. Syksyisten keltalehtien
välissä viherjää, vain puoleksi lakastunutta kevätvesakkoa. Muutamilla
oksilla loistivat valkeat ja punervat kukinnot.
Henrik pysäytti arachnion. Hänellä oli vielä paljon aikaa ehtiäkseen
Vihreäjärvelle iltapäiväauringon ajaksi, jolloin Daniel olisi siellä
häntä vastassa. Hänelle oli tärkeätä tutkia lähemmin kaupungin
ympärysvyöhykettä.
Hiukan kilahtaen aukenivat tikkaat alaspäin tarttuen sitten lujasti
ruohokkoon. Vanhus kapusi ketterästi alas. Hänelle oli mieluista, että
hänen oppilaansa nukkui. Tällä olisi kuitenkin paljon kyselemistä
näistä tutkimuksista, varsinkin kun opettaja itse piti tärkeänä, että
oppilaskin niitä harrasteli.
Oppinut tahtoi... ja hänen täytyi itse ensin saada täysi varmuus;
sitte oli aika ajatella muitakin... noiden hullujen ja epäuskoisten
pelastamista...
Henrik kulki loivaa mäenrinnettä eri puoliin ja otti erilaisia
näytteitä. Lähteestä juoksevasta purosta veti hän esiin paljaita,
vihertyneitä kiviä. Mukaansa ottamat säiliöt täytti hän lahonneilla
ruohoilla, kullankeltaisilla sienillä, kukkivilla oksilla, nuorilla
lehtiumpuilla. Lopuksi pani hän lasipulloon kappaleen raskasta, mustaa
multaa, josta versoi lyhyttä ruohoa ja lakastuneita kukkia.
Vietyään senjälkeen säiliöt taas lippaisiin, pani hän bromoglyfin
käyntiin, kohdistaen sen puunoksiin ja lehdistöön, jopa sammaltuneisiin
kiviinkin. Kone kävi hiljaa nakuttaen, vanhan oppineen ohjatessa
tarkasti sen suuntaa.
Nyt hän oli valmis. Hän istuutui hetkiseksi harmaalle,
auringonpaahtamalle pölkylle, miettiäkseen kaikessa rauhassa, oliko
hän kenties jotain unohtanut. Myöhästynyt varpunen lensi hänen
seuralaisekseen, laskeutuen maahan hänen eteensä, ymmärtämättä
edes pelätä tuota outoa jättiläistä, joka kenties voisi olla sille
vihamielinenkin.
Mutta Henrik tuskin huomasi lintua. Tämä kaikki ei ollut hänelle
vierasta, niinkuin Alfredille, joka olisi varmaan antanut paljon
saadakseen omakseen tuollaisen ihmeellisen kauniin olennon. Vanhalle
miehelle oli keinuva, kullanruskea siipipari vain atomi, osa sitä
suurta, ääretöntä ja käsittämätöntä, jota ihmiset tyhmyydessään
halveksuen nimittivät luonnoksi ja jonka he jyrkästi erottivat siitä,
mitä he pitivät "korkeampana kulttuurielämänä."
Ja kuitenkin — oi noita pölkkypäitä — eivätkö ne molemmat olleet yhtä?
Erosivatko ne mitenkään toisistaan? Ei, toisessa vain lapsellinen
ylellisyys, toisessa välttämätön runsaus! Samalla tavoin eli kumpikin,
samalla tavoin myös kuoli! —
Suloinen hiljaisuus vanhuksen ympärillä sai hänet miltei
murheelliseksi. Mutta jäytävä ylenkatse, joka hänessä oli jo kauvan
sitten kehittynyt, kovetti jälleen orastaneen säälintunteen.
Synkkä käsittämisenhalu kasvoi hänessä kuin mahtava puu.
Miksikä pitäisi hänen estää onnettomuuden tuloa? Miksikä juuri
hänen pitäisi julistaa tuota tyhmyyttä ja ylpeää häpeämättömyyttä
vastaan? Eikö tuon kauheuden pitäisi tulla juuri siksi, että vanha,
oikulliseksi ja kummalliseksi kehittynyt ihmiskunta puhdistuisi
kaikesta kelvottomasta? Eikö juuri sentähden miljoonien pitäisi saada
kauhea loppu? Eikö maailman pitäisi tuhoutua ja tulla autioksi kenties
vuosituhansiksi?
Eikö ollut hänen oikeutensa, niin, vieläpä velvollisuutensa toimia
niin, ettei tuholta estyttäisi?
Hän oli usein näitä ajatellut. Hän tiesi, ettei hän mistään
turhamaisuudesta ollut noussut vastustamaan muita. Viime kuukausina
hän oli koettanut selittää asian kaikissa mahdollisissa paikoissa,
hän oli vielä kerran puhunut siitä Gustajon ja muiden Salaisen
Viraston jäsenten kanssa, hän oli monelle oppineelle virkaveljelleen
selvästi näyttänyt vaaran. Mutta kaikkialla hän oli kohdannut aivan
samaa uskomattomuutta, samaa omahyväisyyttä ja ahdasmielistä, typerää
vastustusta!... He eivät voineet sietää ajatusta, että heidän olisi
palattava takaisin luonnonmukaiseen elämään, voidakseen pitkittää
elonaikaansa!
Toisinaan hän jo ajatteli, että hänhän voisi kuitenkin pelastaa
joitakin kasveja... kun tuo pian lähestyvä loppumelske tulisi...
Jos nyt ylipäänsä mikään pelastus sittenkään olisi mahdollinen...
Jos sitä ei olisi, silloin käytäisiin kaikki yhdessä samaan
kadotukseen! Hävittäisiin ilmasumuun, jonka syntymiseen itse —
typeryyden ja turhamaisuuden takia — oltiin syypäät...
Vanhus nousi ja silmäsi raukeasti ympärilleen. Täällä oli hänen
maailmansa. Tätä hän rakasti.
Kuinka toisin hän olisikaan rakastanut ihmisiä, jos heillä olisi ollut
hitunenkaan sitä syvää sopusointua, jota tämä hiljainen luonto oli
tulvillaan!
Niinpä niin... sellaisia olivat ihmiset... Äsken herännyt tuska alkoi
taas uudestaan kiertää häntä!
Synti ja kuolema — kuolema ja synti, ne muodostivat katkeamattoman
ketjun, joka näytti juotetun kiinni ikuisuudesta ikuisuuteen.
Kuinka voisivat hänen kuolevat kätensä saada sitä poikki, kuinka voisi
hän kirvoittaa kahleet...
Hän oli jo tullut tikkaiden luo, kun hän kuuli Alfredin äänen
yläpuoleltaan.
Nopeasti hän kiipesi ylös ja istuutui vastapäätä Alfredia. Alfred
kuului niihin, jotka hän niin mielellään olisi pelastanut. Tosin
hänenkin ruumiinsa oli heikko ja hieno, ja järkensä ylihienostunut.
Mutta kenties löytyisi Alfredille noitten unohtuneitten alppivuorten
juurella, jonne vanhus viime viikkoina oli päättänyt paeta, joku vahva
nainen, joka rakastaisi häntä ja lahjoittaisi hänelle lapsia, joilla
sitten äidinperintöjen avulla olisi sitkeyttä elää edelleen.
Mutta tuo kaikki oli kuitenkin vielä kaukana!
Tahi... ehkei siihen sentään kestäisikään enää kovin kauvan?...
Alfred oli ottanut esille ruokavarat ja asettanut ne pöydälle valmiiksi
opettajaansa ja itseään varten.
Ensimäisen kerran huomasi Henrik nyt tosiaankin nuorukaisen huolenpidon
häntä kohtaan. Pehmeämmällä äänellä kuin tavallisesti hän sanoi:
"Sinähän hemmottelet minua kuin isääsi!"
"Isääni en ole tuntenut... sitäpaitsi... tehän tiedätte... vanhempiensa
kanssa ei useimmin ole helppo tulla toimeen. Mutta minä kunnioitan
teidän korkeita tietojanne... ja sitte, yksilönä olette te minua niin
paljon parempi..."
Henrik hymähti itsekseen.
Siinä oli hänen hieno rotukehityksensä! Tietojen ja korkea-arvoisemman
yksilön kunnioittamista! Mutta kiintymys? Ei, kiintymystä ei ollut...
Vaieten aterioivat he loppuun. Sitten meni Henrik taas
ohjaajanistuimelle ja alkoi toimittaa arachniota käyntiin, Alfredin
tällöin silmätessä kummastuneen näköisenä opettajaansa.
Merkillistä, mitenkä noin äärimmäisen viisaassa ihmisessä joskus äkkiä
tapasi tunteellisuutta! Sen täytyi kai johtua hänen iästään. Tai oliko
se ehkä vain ymmärrettävissä siten, ettei Alfred itse uuden sukupolven
jäsenenä ollut lainkaan niin altis tunteenpurkauksille?
Mutta muuan mustanloistava naakka, joka hetken aikaa seurasi
juoksijakonetta kirkuen kimakanlaisesti, sai hänet piankin unhottamaan
nämä ajatukset.
Kuinka ihanaa olikaan kiitää pitkin laaksoa, jota rinteet reunustivat!
Siellä täällä oli liuskakivinen tasankopaikka keskellä lyhyttä
ruohostoa. Rinteiltä huojui alas harmaantuvaista köynnöstä, jonka
juurilla käärmemäisesti kiemurtelivat vanhojen havupuiden juurakot.
Siellä täällä hohtivat marjat kuin korallit loistaen syvyyden yllä,
ja kiemurapensaikkojen röykkiöt kohosivat kuin rubiininväriset
kukkaispilvet kohti aurinkoa. Se ei ollut maailmankaupunki A 15:n
aurinko, ei se yksitoikkoinen, kylmänkeltainen aurinko, joka valaisi
kulttuurintutkijain työpäiviä heitä kuitenkaan ilahduttamatta. Tämä
aurinko oli täynnä voimaa ja lämpöä ja tuoksui ääretöntä, monimuotoista
elämää.
Yhtäkkiä häneltä pääsi kirkas ihastushuuto. Hän tunsi nyt sellaista,
mitä ei ollut vielä ennen tuntenut. Hänen viileät aivonsa valtasi suuri
riemu kaipuun onnellisesta täyttymisestä.
Ympärillä olevat rinteet väistyivät nyt vähitellen vaaleanhohtoisten
vuorten tieltä, jotka olivat yhä lähempänä. Edessä aukeni kuin peili
hiottua malakiittia.... yhtenä valomerenä kimalsi sileä lakeus...
Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vuoristojärveä!
Niin äänekkäästi hän huudahti, että Henrik kääntyi istuimellaan häneen
päin hymyillen ystävällisesti...
Alfred istui kuin huumautuneena. Ensi kertaa havaitsi hän todellista,
ylitsevuotavaa elämäntunnetta itsessään. Päähineen otti hän irti,
sillä hän ei halunnut pitää sitä enää estämässä tätä väri- ja
tuoksukylläisyyttä pääsemästä kokonaan hänen ulottuvilleen. Kuin lahjan
saanut lapsi liitti hän kätensä yhteen ja kosteisiin silmiin tuli
kaunis, unelmoiva katse, kunnes ne ihan kyyneltyivät.
Tällainen oli siis luonto...
Ja tätä halveksittiin. Tätä koetettiin vielä korvata, parantaa, niin,
vieläpä säälittävin ilvein valehdella se vallan kuolleeksi!
Kylläpä olivat heikkoja ihmiset... he eivät sietäneet sitä... niin,
siinä oli totuus!
Ja senvuoksi he muodostivat sivistyksen, rakensivat leikkiasuntonsa
elääkseen lyhyen elämänsä jokapäiväisessä ahtaudessa — ja sen he
nimittivät maailmaksi. Mutta tämä toinen maailma, suuri, valtava,
eli siitä huolimatta voimallista elämänjuoksuaan, erehtymättömänä,
ikuisesti nuorena... kuolemattomana...
Mutta kaupunkien sivistyskehdoissa oli ihmisvilinää — kuin joukko
elämäänväsyneitä syysperhosia...
Arachnion jalat sipaisivat nyt pensasmaisia ruokokasveja, jotka
heiluivat humisten pienessä tuulessa. Korsia vasten solisivat
hiljakseen aallot. Mustalepät työntyivät rannalla esiin leveähaaraisina.
Polvenkorkuisessa kukkaruohikossa oli pieni aukio ja siinä seisoi mies
huudellen nuorin, voimakkain äänin...
Hän oli Daniel.
Muutamassa silmänräpäyksessä olivat tikkaat alhaalla ja niitä
myöten molemmat matkaajat astuivat rehevälle järviniitylle. Varsin
hyväntahtoisena Daniel auttoi, ikäänkuin se todellakin olisi ollut
tarpeen, tarttuen vanhusta kainaloon. Tämä salli hymyten sen tapahtua.
Alfredkaan ei voinut pidättää iloaan, kun hän vihdoin seisoi tällä
ihmeellisellä maalla, vallan huumaantuneena ja hämillään ensimäisistä
suurenmoisista elämyksistään.
Henrik veti nuoren "villin" vähän lähemmäksi itseään ja silmäili häntä
tarkkaavasti. Kuinka hän olikaan ruskettunut ja saanut lihaksia,
kuinka kirkkaat olivatkaan hänen silmänsä, kuinka tumma suunsa,
tervettä verta tykkien! Hänellä ei enää ollut yllään hienovärisiä
kaupunkilaisvaatteita. Sääriä peittivät pehmeästä eläimennahasta
tehdyt suojukset, rinnan, hartiat ja käsivarret taas kova villanuttu.
Jaloissa riippuivat samanlaiset raskaat, mustat esineet kuin vanhan
talonpoikaisnaisenkin jaloissa, jotka häntä ensin niin olivat
kammottaneet. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi kadehtivansa
ystäväänsä sanomattomasti...
Danielin eloisuus ilmeni sillä välin sadoin kysymyksin, huudahduksin ja
tiedusteluin, joista tuskin ehti saada selvää, vielä vähemmän vastata
niihin.
Kun hän oli aikansa riehunut, viittasi Henrik hänet vaikenemaan ja
istuutumaan heidän kerallaan auringonpolttamalle aukeamalle. Hän
totteli heti ja veti kummallisten vaatteittensa taskusta viljaleipää
ja kypsiä omenoita, tarjoten niitä ystävilleen. Pureksien odotti hän
sitte, mitä vanhus haluaisi.
"Te olette siis onnellisia? vaikka eihän minun itse asiassa tarvitsisi
sitä kysyäkään"; alkoi oppinut vihdoin, katsellen toista yhä
tutkivasti. Mutta ennenkuin Daniel ehti vastata, jatkoi hän:
"Kuinka teidät on täällä otettu vastaan?"
Nuori mies hymyili veitikkamaisesti, niin että koko hammasrivi
paljastui:
"Oh, alussa se oli vaikeaa, sillä he eivät tahtoneet lainkaan ottaa
meitä luokseen! Meidän piti muka palata takasin sinne, mistä olimme
tulleetkin... he eivät meitä tarvinneet! Eivätkä he halunneet antaa
meille mitään syötävää. Mutta viimein me teimme sopimuksen. Ne 200
verokolikkoa, jotka heille tarjosin... Tiedättekö, nämä ihmiset ovat
köyhiä, kaupunkilaisiin verraten hirveän köyhiä... ja niin suurta
summaa eivät he todennäköisesti olleet ikinä nähneet! Oikeastaan ei
kulta ole heille minkäänarvoista, sillä hehän eivät osta mitään.
Ihmettelen sitä itsekin... mutta omistaa he kyllä haluavat!... Niin,
nyt minulla on, mitä tarvitsemme: pieni talo, lampaita, lehmiä, vuohia,
kanoja ja koira. Ja peltoja ja pari niittyä. Ja useita hedelmäpuita...
ja nyt olen minä onnellinen, oi mestari, niin onnellinen!"
Alfred katsoi ystäväänsä epäillen! "Etkö sinä pelkää niin monen eläimen
keskellä?"
"Enpä vainkaan, sillä ne ovat hyvin iloisia ja luotettavia, ja niiden
kanssa voi jopa puhua! Kaikkea me juttelemme niiden kanssa. Ja ne
ymmärtävät joka sanan."
Se oli jo jotain, jota Alfred ei parhaalla tahdollaankaan voinut
ymmärtää, mutta hän vaikeni, sillä hän ei tahtonut loukata innostunutta
nuorukaista.
"Mutta sivistys?" kysyi Henrik naurahtaen.
"Niin, sivistys..." Miettien kynsi Daniel korvallistaan, niin että
Alfred tahtomattaan väistyi vähän syrjään. Hän näet oli nähnyt vanhan
maja-asukasnaisen tehneen aivan samallaisen liikkeen.
"Niin... sivistys... Olen rakentanut katollemme antennin ja lisäksi
puhekoneen... A 15:ssä piti minun näet rakentaa montakin sellaista...
Muutenhan en olisi saanut teidän ilmoitustannekaan. Kone toimii
mainiosti... Niin, siinä sitte on koko meidän sivistyksemme!"
"Uskot, että siinä on kaikki, mitä sivistyksestä tarvitset", nyökkäsi
vanhus ajatuksissaan; "niin annoit tietämättäsi parhaan vastauksen,
mitä voi löytyä."
"Me emme todellakaan tarvitse enempää!" huomautti Daniel innokkaasti ja
hieman hämillään — hän ei näet tiennyt, mitä Henrikin vastaus oikein
tarkoitti. "Ja — tiedättekö, ei siihen ole aikaakaan... Ei aikaa edes
ajatella sivistystä! Sitä... minun täytyy se sanoa... sitä juuri on
täällä niin ylettömän paljon!"
Hän ei huomannut Alfredin hämmästynyttä katsetta, vaan näki ainoastaan
vanhuksen ystävälliset silmät, ja jatkoi taas iloisena:
"Jolanin käy niinkuin minunkin... me unohdamme sivistyksen...
unohdamme sen hyvin yksinkertaisesti kuin kirjan, joka A 15:n asukkaan
täytyy lukea, koska pidettäisiin sopimattomana olla tuntematta
sitä... Ja neljännesvuoden kuluttua siitä kuitenkaan ei muisteta
mitään... Muuten, mitä kirjoihin tulee... Tunnen, että monta niistä
nyt minulta puuttuu... En kaipaa noita uudempia, en, vaan hyvin
vanhoja kirjailijoita. Niissä on muutamia, jotka kelpaisivat nyt
meille... Erään, josta aikoinani olen lukenut tätä kirotun vaikeata,
monimutkaista vanhaa saksaa... sen nimi on Adalbertin Oppirakenne...
tahtoisin mieleltäni nyt saada!"
"Sen tunnen kyllä", sanoi Henrik. "Minun nuoruudessani kuului sen
lukeminen vain 'tyhmille'. Kenties voin sen vielä löytää!"
Hän katsahti unelmoiden vihreähohteiselle, aalto-, tyynelle järvelle,
joka lepäsi syvällä vuorien ikuisessa syleilyssä. Laaksoista nousi
vaaleansinistä utua vastapäisen kiviseinämön alastomia, kylmiä
kallioita kohti. Tuulessa kuului vain ruohikon säännöllinen humina...
Sitten tuon tietymättömiin kadonneen runoilijan päivistä asti ei ollut
mitään toisin ollut... yli tuhannen vuoden aikakausi ei ollut jättänyt
minkäänlaisia jälkiä...
Niin mietteissään oli taas vanhus, ettei hän lainkaan huomannut, kuinka
molemmat nuorukaiset olivat ääneti ja tarkastelivat häntä...
Vielä vuosi sitten olivat he miltei joka päivä työskennelleet yhdessä
ja keskustelleet sadoista heille mielenkiintoisista asioista. Nyt
olivat he taas vierekkäin, melkein rinta rinnan, mutta enää ei mikään
side liittänyt heitä toisiinsa.
Alfred ei tiennyt, luontoko juuri oli niin muuttanut hänen ystävänsä.
Hän voi tuskin käsittää hänen intoaan, reippauttaan ja voimakasta
terveyttään. Hänestä tuntui siltä kuin olisi Daniel kasvanutkin vain
maja-asukkaitten parissa eikä A 15:ssä.
Daniel ymmärsi vielä vähemmän kylmää aivoihmistä, joka katseli hänen
ystävänsä silmillä. Kuinka elivätkään nämä kaupunkilaiset? Ilman
aurinkoa, ilmaa ja kauneutta, suljettuina keinotekoisesti lämpenevien
kivimuuriensa harmauteen. Eikö Alfred ollut sennäköinen kuin
polveutuisi hän jostain ukkomaisten olioitten suvusta? —
Henrik heräsi ajatuksistaan. Hän siveli otsaansa, ikäänkuin
pyyhkiäkseen pois jotain siihen juuri tarttunutta, kuin jotain kylmää
äänettömyyden henkäystä...
"Sinun täytyy auttaa meitä", sanoi hän ystävällisesti Danielille, "minä
tarvitsen kaikellaista aineistoa kokeitani varten. Ensiksikin täytyy
minun saada joitakin tietoja."
Nuori mies nyökkäsi ja loi odottavan katseensa.
"Oletko aina oleskellut omassa kylässäsi vai oletko ehkä myös
tutustunut ympäristöön?"
Kysytty nyökkäsi myöntäen.
"Kuinka kaukana olet käynyt?"
"Oh, kaukana! Ensimäisinä päivinä, kun meillä ei vielä ollut omaa
majaa, vaelsimme aika lailla ympäriinsä, Jolan ja minä! Kyselin jo
silloin heiltä, mitä ovat nuo pensaat, jotka alkavat uudelleen kukkia.
Ja edelleen tasangolle päin... siellä on varmaan ollut suuria kuloja,
koska maa on niin tyystin kuivunut! Talonpojat eivät tosin tienneet
mitään niistä. Ja sitten... ei kovinkaan kaukana täältä on suoperäinen
metsä, joka vilisee sieniä, suurempia kuin olen täällä nähnyt...
keltaisia, punaisia, sinipunaisia... todellinen sienien aarniometsä.
Ja sitten... kysyin, onko täällä aikaisemmin ollut näin lämmintä ja
sain tietää, että tällä korkeudella oli tavallisesti jo lokakuussa
pakkasta... mutta tänä vuonnahan voimme päivisin vielä kylpeä
järvessä... kaikki on täydessä kukassaan ja vehreydessään... Jolan jo
iloitsee siitä... mutta enpä tiedä vielä kuitenkaan..."
"Jopa riittää", keskeytti Henrik, joka oli jännittyneenä
tarkkaavaisesti kuunnellut tätä kylläkin epäjohdonmukaista kuvausta.
"Huomaan jo, että olet tarkannut kaikkea sitä, mitä tahdoin sinulta
kysyä." Hän teki vanhanaikaiseen tapaansa muutamia muistiinpanoja
pieneen kirjaan puhekone oli jätetty ylös arachnioon.
Alfred oli kuunnellut tarkkaan, mutta hämmästyneenä. Hän ei saanut
itselleen selväksi, miksi opettaja piti näitä niin samantekeviltä
näyttäviä seikkoja millään tavalla tärkeinä. Myös hän tiesi, että
Henrik tähän asti oli tehnyt osan tutkimuksistaan hiljaisuudessa ja
piti niitä tarkoin salassa. Todennäköisesti näitten kahden tosiasian
välillä oli jokin "silta," jota myöten ei osannut kulkea kukaan muu
kuin Henrik itse.
Sillä välin Daniel tunsi uteliaisuutensa suuresti kasvaneen ja hän
virkkoi nyt:
"Oh, mestari, näenpä, että te tunnette hyvin näitä ilmiöitä. Siispä
pyydän, että tekisitte puolestanne minulle selkoa! Kaikenkaikkiaan,
minulla on nyt talo ja useita elukoita ja minä olen riippuvainen
kasvullisuudesta ja ilmastosta... Olen nyt ajatellut, eikö minun
pitäisi käyttää suotuisia ilmoja hyväkseni kylvääkseni. Vai luuletteko
te, että muutamien viikkojen päästä kaikki on jo peittynyt lumeen?"
Vanha oppinut kiinnitti katseensa nuorukaiseen.
Hän mietti, olisiko jo aika puhua vapaasti pelostaan. Ajateltuaan
hetken tuli hän myönteiseen päätökseen.
Synkkä viha, joka äskettäin vielä oli riehunut hänessä, äkillinen ja
selittämätön halu antaa maailmansa lopullisesti hävitä, tuhoutua,
ne olivat hänelle varoituksena. Yli ajatustensa suuren sumun
ja aavistelujen tahtoi hän sittenkin pitää kiinni parhaastaan,
inhimillisimmästä itsestään. Hän ei voinut paaduttaa itseään niitäkään
kohtaan, jotka kaikesta huolimatta olivat samaa sukukuntaa kuin hänkin.
Kun hän nyt puhui, luotti hän siihen, että nuo toiset olisivat valmiit
auttamaan ja suojelemaan häntä.
"Kysymykseesi on minun vastattava melko laajasti, rakas Daniel. On myös
mahdollista, ettet ymmärrä, mitä nyt sinulle sanon. Mutta vaikka se
näyttäisikin sinusta hieman kummalliselta, älä kuitenkaan pidä minua
minään haaveksijana."
Molemmat nuoret katsahtivat häneen hämmästyneinä, mutta hän jatkoi:
"Ota huomioon, että juuri keinotekoisen ravinnon keksiminen ratkaisee
maanviljelyskysymyksesi. Se on aikaansaanut todennäköisesti suuren
onnettomuuden. Ei kestä enää pitkiä aikoja, kun olemme kuluttaneet
syöden, juoden ja muihin tarpeisiimme käyttäen suuren ilmamäärän.
Se seikka tulee hävittämään maapallon ainevaihdon kiertokulun. Jos
nyt olisi kyseessä vain yksi kaupunki, ei häviö kenties voisi tulla
kysymykseen. Mutta kun niitä on niin paljon, tulevat seuraukset —
ainakin minun arveluni mukaan — jo pian näkyville. Juuri senvuoksi olen
tehnyt matkan tänne ja — huomannutkin jo paljon näitä seurauksia. En
ole vielä täysin selvillä siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta joka
tapauksessa täytyy minun antaa sinulle se neuvo, että annat nyt olla
peltosi koskematta. On todennäköistä, että näihin seurauksiin, joihin
jo viittasin, kuuluu myös se, että koko maan viljavainiot eivät tule
antamaan hedelmää määrättyyn aikaan — kenties pitkäänkään aikaan.
Niinmuodoin säästä siemenjyväsi! Jos sitävastoin siirrät viljelyksesi
ja rakennat majasi vähintäin 1500 metrin korkeuteen... sanokaamme 1500
—2000 metrin... silloin on varmaa, että vältyt mahdollisesti tulevasta
onnettomuudesta suurimmaksi osaksi tai kenties kokonaankin."
"Mutta eihän niin korkealle voida mitään pystyttää! Siellä on liian
kylmää ja kallioista."
"Siitä huolimatta tulevat viljat ja hedelmät siellä kasvamaan... aikaa
myöten — ei vielä. Minä voin todistaa varmasti, että odotettavissa on
suurempi ilmastomuutos. Sen johdosta maa rappeutuu paljon suuremmassa
määrässä kuin tähän asti. Sinne rakennettu talo voi olla meidän
pakopaikkanamme!"
Daniel oli niin hämmästynyt näistä rauhallisesti ja vakavasti
lausutuista sanoista, ettei hän ensin saanut sanaa suustaan. Pyörein
silmin tuijotti hän Henrikiä, sitten toveriaan, jonka kapeat hartiat
liikahtivat hervottomasti kauhusta väristen. Vihdoin pääsi hänen
kurkustaan muutamia käheitä sanoja:
"Kuinka... kauvan... olette jo sen tiennyt?"
Vanha mies miltei hymyili.
"Ah... Lapsi, olin sanomaisillani... Jo lähes kaksikymmentä vuotta olen
sen aavistanut ja koettanut saada toteennäytetyksi!"
Daniel ei kuullut muuta kuin tämän: "jo lähes kaksikymmentä vuotta..."
Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä joku salakavala vihollinen yllättänyt
hänet. Luonnostaan intohimoisena ja kiihkeänä näki hän nyt Henrikin
kuvaaman vaaran silmiensä edessä kasvavan suunnattoman suureksi. Hän
joutui pois suunniltaan ja huusi:
"Ja te ette ole puhunut mitään... ette sanonut sanaakaan tästä... Ei
tietystikään, silloinhan olisi koko maailma pelastettu! Kuinka te
olette voinutkaan olla tällaista puhumatta jättäen lukemattoman määrän
ihmisiä tuhon alaiseksi... Sehän on kamalaa!"
"Daniel!" Alfred aikoi nousta.
"Anna hänen olla... täytyyhän hänen saada purkaa temperamenttiaan!"
"Mutta eihän hänen sen takia tarvitse epäillä teitä... hänen pitää
hillitä itsensä!"
"Miksei hän sitten ole mitään puhunut?" huudahti Daniel raivoisena,
nostaen nyrkkiin puristuneet kätensä taivasta kohti... "On rikollista
vaieta sellaisesta, tietäkää! Vaikka se olisi vain hiukankin
mahdollista. Jos se olisi totta... ei, siinä ei ole epäilemistäkään...
on selvää, että koko maailma käy loppuaan kohti! Ei vuorilla kasva
niin paljoa, että edes yksi kaupunki saisi ravintonsa... Sen minä
tiedän paremmin! Mistä voisimmekaan elää? Sen vähän, mitä siellä tulisi
olemaan, syövät eläimet!... Me kuolemme, kaikki me kuolemme nälkään,
palellumme kuoliaiksi... ja minä... ja Jolan... meidän onnemme...
meidän... onnemme..."
Hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa kosteaan ruohoon. Ymmällä
katsoi häntä Alfred ja kohautti olkapäitään. Olkoonpa, että se koskisi
hänen elämäänsä vaikka kymmenkertaisena, että hänen ja kaikkien
olemassaolon ehdot sortuisivat, ei hän silti milloinkaan ottaisi asiaa
tuolla tavoin, noin riehuen!
"Se oli teidän viimeisin kokeenne, tarkoitan sitä, jonka parissa aina
yksinänne olette puuhaillut... eikö totta?" sanoi hän Henrikille
puoliääneen. Hän ihmetteli hiukan itsekin sanojensa rauhallista
asiallisuutta. Mutta hänhän oli lopultakin tieteenharrastaja, ja
sitäpaitsi eihän Henrik missään tapauksessa ollut vielä kaikkea
menettänyt, vaikka tällä hetkellä maailman täydelleen muuttuminen ehkä
näyttikin olevan tulossa.
"En ole sinulle asiasta mitään puhunut, koska tahdon ensin itse saada
varman mielipiteen siitä. Mutta nyt on jo vähitellen aika sinunkin
ruveta mukaan!"
Alfred nyökkäsi rauhallisesti ja loi taas silmäyksen ystäväänsä.
Tämä nyyhkytti edelleenkin ruohoa vasten.
Alfredin täytyi hetkeksi sulkea silmänsä. Oli kuin musta sumu
olisi peittänyt hänet, tehnyt hänet turvattomaksi... tukehduttanut
hitaasti... kavalasti...
Hiljaisuus hänen ympärillään oli alkanut kohista.
Sirkkojen vieno sirinä tuntui kasvaneen valtavaksi soitoksi, aaltojen
kevyt loiskunta vihreällä järvellä paisuneen ukkosenjyminäksi...
Kun hänen silmäluomensa taas avautuivat, näkyivät vanhuksen uurteiset
tuskanväsyttämät kasvot vasten leveätä iltaruskoa, joka taempana
koristeli tummanharmaita runkoja punaiseen silkkiin. Tanssiva
hyönteispilvi leijasi ruohikon yllä kirmaten taas jonnekin ylös...
sinisiin korkeuksiin...
Sirkan laulu yhä kuului.
Satumaisen kauniilta, satumaisen epätodelliselta näytti hänestä
koko tämä maailma. Olen kai juuri heräämäisilläni, ajatteli hän,
laboratoriossa ovat kokeilulaitteet vielä suljetut... kaariliekki
hehkuu valkeata valoa...
Kunnes hän muisti, että hereillähän hän oli että kaikki hänen
ympärillään eli, loisti ja tuoksui ja taempana seisoi suuri peloittava
— kaukainen, väkivaltainen kuolema...
Daniel ei enää nyyhkinyt.
Häpeissään, tuskaisin ja vihaisin katsein oli hän noussut maasta ja
istuutunut toisten luo.
Henrik alotti katkenneen puhelun:
"Sinä kysyit, Daniel, miksi minä en ole kellekään puhunut tästä.
Rauhoituhan! Minä olen kuitenkin puhunut ajatuksistani enemmän kuin
saatat aavistaakaan."
"Ja sitten...?"
"Minua ei uskota!"
"Mutta miksi ette ole tuonut julkisuuteen asiaa kaikessa laajuudessaan?
Teillähän on tietysti todistuksia... Teillä on korkea arvo...
teitä olisi täytynyt kuunnella... jos olisitte siitä puhunut...
kirjoittanut... miksikä ette?"
"Minut on kielletty siitä."
"Mutta jos se todellakin on enemmän kuin heikko olettamus... ellen minä
ole hourupäinen... ja kuvittele jotain kauheata... niin, jos te uskotte
siihen, mitä juuri olette sanonut... kuinka voidaan teidät saada
kieltäytymään puhumasta?"
"Siksi, että minulla ei ole valitsemisen varaa: joko vaikenen tai
joudun Haaveksijain Taloon, narrina muiden narrien joukkooni. Ja jos
tuhonhetki tulee, olen siellä avuttomana... lyödäkseni pääni seinään..."
"Sitä he sentään eivät tekisi, vaikka olisivat uhanneetkin..."
"Tekisivät varmasti. Ja tiedänpä, että heidän täytyykin tehdä se,
elleivät he tahdo jo nyt jättää maailmankaupunkeja nälkään kuolemaan.
Kauheinta on juuri se, että koko sivistyksemme kehitys on vienyt
meidät umpikujaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin joko palata takaisin
elämään, joka meille jo tuottaa suuria vaikeuksia, tai sitten kulkea
loppua kohti..."
"Mutta teidän täytyy kuitenkin puhua. Jotain pitää tapahtua! Vielä
hyvissä ajoin... ennenkuin kaikki on myöhäistä. Ihmisille täytyy
selittää, että heidän on pian jätettävä kaupungit ja muutettava
vuoristoon. Sinne ylhäälle muokattakoon pellot, istutettakoon puut,
kasvatettakoon karjaa, paljon enemmän kuin tähän asti... vaikka muuten
lieneekin kaikkien ihmisten mahdotonta tulla siellä toimeen... Mutta
siitä teidän täytyy puhua!"
"Niin, ehkä..."
"Teidän täytyy!"
"Daniel, minäkin olen vain ihminen, lisäksi vanha ja väsynyt... Jos
se jo on, niinkuin pelkään, myöhäistä, on se minullekin myöhäistä!
Mahdottoman pitkälle en minä voi johtaa toivotonta taistelua koko
maailmaa vastaan... Ja tulee hetki, jolloin minun tahtomattanikin on
lopullisesti vaiettava..."
"Entä Alfred?"
"Alfred voi tehdä, mitä hänelle jää. Annan hänelle kaiken, aineistoni
ja kokemukseni, tähänastisen työni tulokset... Hän jatkakoon!"
"Sen sinä teet, Alfred... pian... tänään jo... huomenna...!"
Nuori oppinut katsoi toveriinsa alakuloisesti. "Jos niin on, niin
mielelläni. Mutta älä unohda, että minulle on varmaan mahdotonta se,
mitä ei myöskään Henrik ole saanut aikaan, vaikka hänellä on suuri
arvovalta ja korkea yksilönumero... Parempi olisi ajoissa muuttaa
jonnekin, missä voimme olla turvassa... Et tiedä, Daniel, mitä
merkitsee taistella tieteen valtoja vastaan!"
Mutta Daniel ei peräytynyt.
"Se tulee tekemään sinut kuuluisaksi... ja rikkaaksi... ja kenpä
tietää, ehkä rakastat jotain neitosta... Ajattele, yksilönumerosi on
alhainen, yhdellä lyönnillä voit päästä valtaan ja kunniaan!"
Nuori mies kohotti äkkiä kasvonsa, ja ne olivat heikosti punastuneet.
Hän ajatteli Ainea... kaunista, ujoa Ainea...
Täytyi olla sangen ylhäinen, korkeata yksilönumeroa, voidakseen saada
hänet omakseen. Hänen suloinen hienoutensa vaati luonnollisesti kodin
täynnä loistoa ja ylellisyyttä.
Jospa hän siten...
"Hyvä, minä voin yrittää!" sanoi hän päättäväisesti. "Ensiksi on minun
tietenkin perehdyttävä tehtävään... minähän en vielä tunne aineistoa
ollenkaan. Olet lopultakin, Daniel, oikeassa siinä, että ihmiskuntaa
kokonaisuudessaan on tässä ajateltava! Ja jos tekin, mestari, toivotte,
että minä..."
"Tietysti toivon sitä... Olisinko minä kuin eläin, joka tuhoaa
ympäristöään... järjettömästi... käsittämättä, että se itsekin siten on
menossa häviöönsä?!"
"Alfred!" Daniel syleili ystäväänsä niin voimallisesti, että tämä ihan
päästi huudon. "Huomaanpa, että sinä olet yhäti sellainen, jona aina
olen sinua pitänyt! Sinun täytyy onnistua! Ajattele, että maailma
näkee sinut vielä pelastajanansa, ajattele, mitä se merkitsee!" Hän
otti häntä hartioista ja tempasi jonkinlaiseen piiritanssiin, kunnes
kumpikin hengästyneenä, huohottaen vaipui ruohikolle.
Kun he olivat taas tointuneet, olikin Henrik poissa.
Hän asteli jo kaukana järven rannalla pajupensaitten ja mustaleppien
keskellä, joita sitkeät köynnöskasvit kiersivät syleilyynsä.
Danielin pohjaton innostus, joka niin nopeasti oli häivyttänyt hänen
oman, äsken vielä yhtä pohjattoman epätoivonsa, tuntui hänestä nyt
sietämättömämmältä kuin kylmä itsekkyys hänen oppilaassaan, joka ei
tuntenut erikoisempaa vastuunalaisuutta kanssaihmisiään kohtaan.
Oli kai parempi, että hän jätti nuorukaiset yksikseen omiin hulluihin
kuvitelmiinsa!
Niihin hän puolestaan oli jo aivan liian vanha...
Hetken hän vielä asteli ja istuutui sitten leveälle, iltaruskon
valaisemalle kivelle. Tyynenharmaana lepäsi nyt tuolla alhaalla järvi
kaloineen ja vihreine, pinnassa huojuvine levärihmoineen. Ympärillä
oli äänettömyys, vain lukemattomat hyttyset hiljaa surisivat ja väliin
joella loiskahteli.
Mutta järven toisella puolella seisoivat vuoret kaukaisina, alastomina,
peittyen jo hienoon purppuraan.
Vanha mies loi katseensa sinne. Hän tunsi kaipaavansa mykän, ajattoman
ikuisuuden suureen rauhaan, jonne ei enää ylety lyhyen elinajan
mitättömyys, vyöryvien ihmisjoukkojen järjetön lankeemus ja nousu...
Läheiseltä kallionkielekkeeltä putosi kivi heikosti helähtäen jotakin
kovaa vasten.
Henrik hymyili.
Hän oli sittenkin unohtanut jotain... ei tuolla ylhäälläkään, suuressa,
liikkumattomassa ja äänettömässä ollut ikuista rauhaa... sekin
särkyi... ja kasvoi uudestaan korkeuksia kohti...
Ero oli vain siinä, että sen olemassaolon mitta oli kuitenkin hiukan
suurempi kuin meidän, muurahaisten lailla viliseväin olentojen...
Ei ollut ikuista elämää... oli vain ajattomuuteen siirtyvä suuri ja
katoamaton kiertokulku...
Henrik nousi ja kääntyi palatakseen takaisin kumppaniensa luo.