Leila pureskeli orkideanhedelmän muotoista, alkonilla täytettyä
makeista....
"Marian on hirveän kultiveerattu", sanoi hän mieluisan työnsä lomassa
hieman pahastuneena. "Hän haluaisi varmaankin tehdä meistä ja itsestään
koneita!"
Lilith huokasi ymmärtäväisenä. Dalila kohotti päätään ja höristi
korviaan, sillä etuhuoneen kirjavalasisilta lattialiuskoilta hän kuuli
käsittämätöntä töminää ja kolistelua. Sitten tuuppasi hän Leilaa
kiihkeästi: "Onko se hän?"
Tämä nyökkäsi ja selitti sitten kuiskaten:
"Melu johtuu siitä, että hän kävelee aseet jaloissaan, näin..." ja
hän yritti valaista ystävilleen tätä merkillistä asiaa muutamilla
epäröivillä liikkeillä.
Ovikehyksen himmeään kehään ilmestyi nyt viimeinkin vanhan
maja-asukasnaisen kuva, ja nuoren miehen, jonka puvun helmaan nainen,
ilmeisesti peläten, näytti tarrautuneen.
"Kuka on hänen seurassaan?" kysyi Sonja.
"Aivan niin, hän on Alfred 6720. Olen pyytänyt hänet, sillä tottahan
me tarvitsemme myös tulkin. Joku sanoi, että hän olisi Henrik 19530:n
oppilas."
"Siis ei meikäläisiä?" huomautti Sonja kylmäkiskoisesti.
Kuva ovi-ilmoittajassa hävisi, sillä Aine oli avannut riippuovet
erään näkymättömän nappulan avulla. Alfred ja vanha nainen astuivat
huoneeseen.
Nuori mies kumarsi syvään leposohvassa oleville ylhäisille
porvarisneideille, mutta vaimo hämmästyi niin rajattomasti, että silmät
ja suu revähtivät selälleen.
Neiditkin mykistyivät uteliaisuudesta ja tuijottivat tutkivin katsein
tuota ihmeellistä olentoa.
Vanhus suuntasi ruman päänsä kumaraisilla harteilla oikealle ja
vasemmalle, lattiaan, jonka sileällä pinnalla käveleminen tuntui
hänestä vallan mahdottomalta, ja jälleen kattoon, tanssiviin
parfymiliekkeihin, joita risteili ylös alas helmiketjujen välissä
suloisten lintujen tavoin.
Näky voitti tosiaankin kaiken sen, mitä hän tähän saakka oli A 15:ssä
havainnut ihmeellistä.
Hän huudahti epäselvän "Ah!" ja viittasi ylös karvaisella sormella.
Samalla tunsi hän nenässään voimakkaan keinotekoisen ruusuntuoksun.
Irvistellen heitti hän päätään joka puolelle, niin että tytöt
pelästyneinä huusivat, ja sitten hän aivasti ainakin puolentusinan
kertaa perättäin.
"Hän on tottunut vain luonnolliseen ilmaan", katsoi Alfred
velvollisuudekseen huomauttaa, ja sillä hän tekikin lopun sohvalla
loikovien neitosten huolestumisesta, mikä ei ollut niinkään vähäinen.
Lilithkin, joka oli pitänyt aivastusta jonakin barbaarisena
taisteluhuutona, uskalsi nyt taasen tulla näkyviin patjojen seasta.
Maja-asukas huomasi nyt pienen elukan. Hän yritti houkutella sitä
kummallisilla äännähdyksillä. Mutta kun eläin tyytyi vain vilkaisemaan
uneliaasti, sanoi nainen kuin hieman halveksien: "Kyl tyhmä elu se", —
— huomautus, jota Alfred ei rohjennut kääntää läheskään sellaisena kuin
mitä se sisälsi.
Nuoret naiset nauroivat. Heitä alkoi huvittaa suuresti. Tämähän oli
näet vallan erikoista, jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin kaikki
kulttuurihauskuudet — — — ja nehän he kyllä jo tunsivat! Ainoastaan
Aine istui hiljaa ja tarkasteli liikkumattomin kasvoin ihmeellistä
naista.
Kädenliikkeiden avulla pyysivät he nyt vanhaa naista näyttämään
heille toista mustista suojuslaitteista, joita hän piti jaloissaan.
Maja-asukas täytti mielihyvin heidän toivomuksensa ja ojensi raskaan,
metallipäällysteisen esineen heidän tarkasteltavakseen.
Tytöt koettivat leikillään vetää sitä jalkaansa ja astua sen avulla,
mutta se osoittautuikin niin suureksi, että liukui heti pois ja putosi
lattialle kovasti kolahtaen.
Sitten tuli vuoro esiliinan ja päähineen, jonka Sonja oli luullut
vain merkilliseksi pyörökypäriksi. Talonpoikaisnainen neuvoi käheällä
kurkkuäänellään, ja hänen koko ruskeat kurttuisat kasvonsa olivat
tällöin pelkkää irvistystä. Nuoret porvarisneidot nauraa hihittivät,
s.o. päästivät ohuista kurkuistaan pienen viserryksen. Huvi oli
yhteinen, vaikkei toinen puoli voinutkaan ymmärtää toista, ja tulkilla
oli todellakin täysi työ saadakseen tässä hälinässä sananvuoroa.
Ikuisesti nukkuva elukkakin havahtui, haukotteli ja murahti hiukkasen.
Alfred ihmetteli itsekseen suojattinsa suurta myöntyväisyyttä ja
ystävällisyyttä. Nuohan panivat hänet kääntymään vasempaan ja oikeaan,
kumartelemaan, näyttämään hampaansa ja kätensä, nyppivät häntä aivan
hillittömästi korvista ja hiuksista, koettelivat hänen pukuaan — —
kohtelivat häntä aivan samalla tavoin kuin pientä silkkileijonaa,
joka oli ainoastaan heikko leikkikalu heidän hyvällä niinkuin
pahallakin tuulella ollessaan. Alfred ei voinut uskoa maja-asukasta
niin tyhmäksi, suorastaan idiootiksi, ettei hän tätä leikkiä älyäisi.
Päinvastoin oli Alfred monista naisen lauseista havainnut, että
tämä kykeni ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, vaikkakin
tietysti määrätyissä rajoissa. Naisen mieltymys juuri tuollaiseen
käyttäytymiseen täytyi siis olla luontaista, mieltymys, jollainen
sivistyneen väestön kesken yleisesti oli aivan ani harvinaista.
Kesken melua aukenivat äkkiä riippuovet ja Marian 27974 astui sisään.
Luotuaan silmäyksen huoneeseen näytti hän aikovan lähteä samaa tietä
tätä meluavaa naurukohtausta pakoon. Mutta sitten hän kumminkin lukitsi
ovet ja tuli suoraan Ainen luo — — jättämättä silti toisiakaan huomiota
vaille — — ja kumarsi hänelle harkitun taidokkaasti. Tervehdittyään
jäi hän keskelle huonetta... jäykkänä... sanattomana... ja niin
liikkumattomin kasvoin kuin olisi hänellä ollut posliininaamio.
Taitehikkaasti silitetyn, orvokinvärisen liinan rikkaat tupsut
riippuivat juhlallisina hänen kapeilla harteillaan. Kädet pitkine
tavattoman liikkuvine sormineen lepäsivät sinipunervan, kultakirjaillun
puvun laskoksissa.
Vaikkei hän sanonut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään, oli hän mitä
elävin vastalause muitten remuavaan rauhattomuuteen, ja tosiaankin,
tytöt vaikenivat ykskaks ja vetäytyivät paikoilleen sohvaan.
Mutta maja-asukas ei sensijaan piitannut lainkaan hänen ylhäisen
hienosta asennostaan. Hän astui lähemmäksi, silmäili alhaalta ylös
kasvoihin saakka miestä ja sanoi puolittain huvitettuna, puolittain
hämmästyneenä:
"Häh..."
Marian taas otti esiin näköputkensa, ja liikkein, jotka näyttivät
siltä kuin kaikki hänen jäsenensä riippuisivat irrallisina jonkin
näkymättömän käden ohjaamassa metallilangassa, pyörähti hän vanhuksen
ympäri ja tutkisteli tätä joka puolelta kuin harvinaista ihme-eläintä.
Leila naurahti ääneen... Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti,
maksoipa se vaikka elämän. Mutta hän sai ainoastaan paheksuvan
silmäyksen Aineita — — toiset eivät rohjenneet edes liikahtaa. Niin
suuri oli näet pelko siitä, että Marian, joka oli vaikutusvaltainen
henkilö niin käyttäytymisasioissa kuin muissakin sivistyskysymyksissä,
tulisi arvostelemaan heitä epämuodinmukaisiksi.
Viimein lopetti Marian katselemisensa.
Hän nosti vaaleat, värittömät silmänsä ja tasaisella, painottomalla
tavallaan virkkoi:
"Ovatko arvoisat yksilöt päässeet selville siitä kuinka suun erotus
todella on tuon alkuihmisen ja meidän korkealle kehittyneen rotumme
välillä?"
Neidit pudistivat päätään. Ei, sitä he eivät todellakaan olleet
ajatelleet... oli vaan ollut niin hauskaa huvitella vanhuksen
kustannuksella.
Odottavat katseet kohdistuivat Marianiin ja hän jatkoi:
"Saan ehkä pyytää yhtä arvoisista yksilöistä vaivautumaan luokseni?"
Hän katsoi ympärilleen kunnes pysähtyi Aineen, joka istui hiljaa kuin
paikalleen asetettu nukke ja kuunteli.
"Aine... saanko luvan...?"
Kuuliaisesti Aine nousi. Kevyt punastus ilmestyi hänen ohimoilleen
ja poskilleen hienon harson lailla. Hän loi silmänsä alas ja asettui
vanhuksen viereen. Marian nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan
huomannut, että Alfred, jonka hän kyllä tunsi jo entuudestaan, katseli
tyttöä herkeämättä.
"Nyt voitte nähdä... kas tässä... itse aate... itse henkevyys...
huolellisesti vaalitun sivistyksen esikuva... tuossa taas...
kömpelyys, rumuus, niitä eläimiä muistuttavat muodot, joiden kanssa
tällaiset olennot ovat inhoittavassa kosketuksessa. Tässä... rodun
alhainen menneisyys täysin voitettuna, lisäksi nykyisen kasvatuksen
ja vaistoelämän jalostamana, ruumiin suloinen heikkous korkeimman
kulttuurimme loistokukkana... Tuossa... raakaa alkuelämää, kaikki vain
ruumista, vain kurjimpia, alhaisimpia vaistoja, pahantapaisuutta,
lyhyesti sanoen kaksi tuhatta vuotta sitten ollut ihmiseläin — —
— alhainen menneisyys. Ja nyt pyytää Senaatti, että me ottaisimme
tuollaiset joukkoomme..."
Ja hän teki inhoa osoittavan liikkeen.
Alfred ei voinut enää pidättäytyä.
"Niinhyvin kuin voinkin ymmärtää arvoisan yksilön henkevän lausunnon,
täytyy minun kuitenkin asettua eräissä suhteissa toiselle kannalle,"
aloitti hän. "Mitä pahantapaisuuteen tulee... Uskon, että kaikki nämä
porvarisneidot ovat tulleet vakuutetuiksi siitä, että maja-asukkaamme
on mitä hyväkuntoisin. Ja muusta puhuminen täällä ei mielestäni ole
soveliasta.
"Mutta uskon kuitenkin, että kun me asumme näiden ihmisten kanssa,
saamme lisää elämänvoimaa... ja muutakin... Mitä lopultakaan auttaa
ylistetty korkea sivistyksemme, jos me juuri sen takia joudumme
perikatoon?"
Hän aikoi jatkaa, mutta keskeyttikin. Hän näki, että tytöt, jotka vielä
äsken olivat pitäneet vanhusta erittäin mieluisena leikkikaluna, nyt
kääntyivät paheksuen hänestä poispäin. Ainekin otti jo askeleen patjoja
kohti.
Alfred loi katseen Aineen ja samaten Marianiin joka tämän katseen
huomaten tuntui omituisen näköiseltä halveksivine ilmeineen.
Sitten veti Alfred maja-asukkaan mukanaan.
Marian katsoi heidän jälkeensä voittajan ylpein, päättäväisin ilmein.
Nyt kääntyi hän nuorten naisten puoleen, jotka hieman tuskaisina ja
hämmästyneinä olivat kuunnelleet Alfredin muutamia sanoja, kenenkään
heistä uskaltamatta todistaa niitä oikeiksi.
"Neljän viikon päästä järjestän juhlan elävien keinotekoisten kukkien
kunniaksi, joitten keksinnön nyt olen lopullisesti onnistunut
tekemään", sanoi Marian erikoisen rakastettavasti. "Siellä näen teidät
jälleen samoin kuin hänetkin, joka tänään asettui minua vastustamaan...
Ehkäpä saan sitten siellä kysyä lopullisesti teidän mielipidettänne!"
Tämän tavallisuudesta poikkeavan mielenilmauksen johdosta uskalsivat
tytöt taputtaa käsiään ja julkisesti tuoda ilmi ilonsa ihan
äänekkäästikin. Ja vasten tapojaan ei Marian keskeyttänyt heidän
riemastustaan. Siihen ei hän nyt kiinnittänyt huomiota... sillä hän
näki, että Aine yhä vielä katseli salasilmäyksin... ovia kohti...