Noin pari viikkoa myöhemmin kulki Alfred yksikseen miettiväisenä
ylintä katua, kohti nyttemmin täysin valmistuneita uutisrakennuksia.
Jätettyään taakseen pääliikenneverkon oli hän hiljentänyt autinonsa
nopeata vauhtia ja silmäili nyt kartta kädessään ympärilleen pysyäkseen
oikeassa suunnassa.
Tähän asti hän ei ollut koskaan käynyt tässä neliössä, sillä se oli
ollut suljettuna kaupungin asukkailta valmistumisestaan asti. Syynä sen
rakentamiseen oli ollut se, että A 15:n tuli suunnitelmien mukaisesti
olla niin suuren, että huomattavamman väenlisäyksen sattuessa
voitaisiin hyvin tulla toimeen. Nyt ei kaupungin asukasluku sen
perustamisesta lähtien, siis noin sadassa vuodessa, ollut kuitenkaan
ollenkaan kasvanut, päinvastoin hiljakseen vähentynyt. Tästä oli
seurauksena, että kokonainen katukerrosneliö jäi asuttamatta, osittain
rakentamattakin. Tämän johdosta kansalaiset olivatkin saaneet pitkälti
ivan ja moitteen aihetta Yleistä Virastoa kohtaan.
Vihdoinkin oli tämäkin neliö — — kuten Yleinen Virasto julkisesti
kuuluttikin — — saanut kauvan kaipaamansa tehtävän. Sinne
sijoitettaisiin asumaan kaikki piirikuntaan kuuluvat maalaiset,
joitten entinen työ nyt oli kerta kaikkiaan käynyt tarpeettomaksi
uuden, keinotekoisen ravinnon keksimisen kautta. Että heidän voimansa
kuitenkin tulisivat käytetyiksi ihmiskunnan sivistyksen ja kehityksen
hyväksi, oli Suuri Senaatti, joka vuosittain kokoontui neuvotteluihin
ja johon kuului vain 300 Yleinen Viraston johtavaa miestä, päättänyt
asuttaa maalaiset kaupunkiin. Mutta kun nyt kaikki maailmankaupungit
oli rakennettu samojen piirustusten mukaisesti ja jaettu asuttavalle
maapallolle niitten tulosten perusteella, joihin oli tultu geoloogien
50-vuotisten tutkimusten perusteella, oli jokaisen kaupungin otettava
asukkaikseen suunnilleen yhtä suuri talonpoikaisjoukko.
Mainittu kuulutus oli julkaistu viime päivinä ja oli se siten jo saanut
lainvoiman. Kaikkien talonpoikain, tai niinkuin kaupunkilaiset heitä
nimittivät, maja-asukkaiden, tuli siis nyt muuttaa noihin heitä varten
valmiina oleviin taloihin, tai paremminkin sanoen heidät vietäisiin
niihin enemmän tai vähemmän pakollisesti.
Ken ei saapunut asianomaisen kaupungin alueelle 14 päivän kuluessa, hän
joutui kertakaikkiaan sivistyksen ulkopuolelle suljetuksi eikä häntä
enää koskaan, tultaisi vastaanottamaan. Eipä siis ollut ihme, ettei
julkisten ilmoitustaulujen tiedonannoissa kerrottukaan juuri muusta
kuin maalaisten iloisesta kaupunkiinmuuttohommasta.
Alfred halusi nyt, osaksi uteliaisuudesta, osaksi Henrikin
määräyksestä, joka oli hankkinut hänelle virallisen lupatodistuksenkin,
omin silmin nähdä tuota kaikkialla puheenaiheena olevaa maja-asukkaiden
iloa.
Sitäpaitsi toivoi nuori mies tällä tutkimuksella voivansa suuresti
kartuttaa laiminlyötyjä luonnontieteellisiä opintojaan ja hän olikin
senvuoksi päättänyt tehdä sangen tarkkoja havaintoja. Kuten kaikilla
suurkaupunkilaisilla oli, hänelläkin alkuopetuksesta asti ollut niin
paljon opittavanaan yleisiä teknillisiä tehtäviä, että se oli vienyt
kaiken hänen aikansa. Lisäksi oli hänen, kuten muittenkin ikäistensä,
ollut yleispiirtein perehdyttävä myös maailmanhistoriaan, filosofiaan,
kirjallisuuteen ja tietysti omaan erikoistieteeseensä, niin ettei
hän ollut päässyt vapaaseen luontoon kuin muutaman kerran eläessään
eikä vielä milloinkaan nähnyt näitä hyvin hajallaan oleskelevia
maja-asukkaita. Tällä tavoin eläneenä, niinkuin yleensä kaikki sen ajan
sivistyneet, oli hän jäänyt pieneksi ja lapsimaisen hennoksi, joten ei
hänelle enempää kuin muillekaan juolahtanut mieleenkään, että noissa
hänelle tuntemattomissa talonpoikaiskylissä asuisi ihan suuria ihmisiä.
Sitävastoin oli hänen aivorakenteensa, jonka lävitse vuosittain
laskettiin — virallisen määräyksen mukaan — sinisäteitä, erittäin hyvin
kehittynyt.
Hänen hiuksensa, sille iälle vielä merkillisen vahvakasvuiset —
kaljupäisyys nim. oli aivan yleinen jo kaksikymmenvuotiailla —
eivät kuitenkaan peittäneet näkymästä mahtavasti kohoavaa, melkein
nelikulmaiseksi muodostunutta pääkalloa tavattoman korkeine
otsakaarineen, jonka, alapuolella toisistaan etäällä olevat kirkkaat
ja suuret silmät tähystivät terävästi. Muu osa kasvoja olikin
pientä, posket heikosti kehittyneet, huulet sisäänpainuneet ja
parrattomat. Aikalaistensa joukossa olikin Alfred erittäin korkealle
arvioidun aivokokoomuksensa puolesta silmiinpistävän puhdas yksilö
— tulos vähintäin kaksikymmenkertaisesta maapallon sivistyssukujen
jalostuttamisesta.
Lapsimaisen kapealla kädellään, jonka läpinäkyvän ihon alta hohti
jokaisen suonen sininen ääriviiva, hän kohotti lyhytnäköisille
silmilleen eräänlaisen kaukoputken. Aivan oikein, tuolla alhaalla
lojui myttyjä ja monenlaisia huonekaluja kadulla. Kelmeä auringonvalo
loi niihin kirjavia väriläikkiä. Tänne siis näyttivät talonpojat
todellakin muuttavan. Väristen uteliaisuutta otti nuori oppinut
korkeimman nopeuden, minkä hänen autinonsa salli. Hurjan, suhisevan
kiitämisensä aikana hän näki hengessään kaikki ne omituiset esineet
ja kojeet, jotka hän oli nähnyt ennen "Meidän Esi-isämme" nimisessä
A 15:n suuressa museossa. Ei epäilemistä, hän saisi tutustua noihin
aseisiin, tarvekaluihin ja pukuihin, tällä kertaa näiden sivistyksestä
osattomiksi jääneiden parissa.
Sepä olisikin suuri elämys! Elämys, jota ei tällä kertaa, kuten
muulloin, tarvinnut luoda kunnioitetun opettajan kertomusten
perusteella, vaan joka nyt oli elävä todellisuus...
Jonkun matkaa ajettuaan Alfred jarrutti, ettei pelästyttäisi vieraita
liian hurjalla vauhdillaan.
Olihan näet mahdollista, että he säikähtäisivät ja pakenisivat hänen
tieltään.
Hän olikin laskenut tarkkaan, sillä autino pysähtyi muutaman askeleen
päähän eräästä kyyristyneestä, ilmeisestikin inhimillisestä olennosta.
Museotutkimustensa nojalla Alfred päättelikin heti, että sen täytyi,
puvusta nähden, olla nainen. Hän päätti jo samassa puhutella naista
vanhalla saksankielellä, jota hän oli Danielin kera huvikseen
harrastellut.
"Sallitteko minun auttaa?" kysyi hän hitaasti ja seivästi,
helpottaakseen toisen ymmärtämistä.
Nainen kohotti vanhat, ryppyiset ja pähkinänruskeat kasvonsa.
Nähdessään ne täytyi Alfredin ajatella merkillisiä, jo kauvan sitten
sukupuuttoon kuolleita olentoja, joita menneellä vuosituhannella oli
nimitetty "apinoiksi" ja joista vähäisten ja vaillinaisten asiakirjojen
perusteella ei voitu varmasti tietää, olivatko ne ehkä kuitenkin olleet
jotain ihmislajia.
Varsin mielellään olisi Alfred tutkimusinnoissaan tarkastanut lähempää
tätä harvinaista olentoa, mutta hän ei uskaltanut koskettaa sitä.
Vihdoin sanoi nainen epäluuloisesti:
"Mit tahot sä?"
Alfred ymmärsi naisen kysyvän hänen tiedustelunsa syytä ja koetti
jälleen tehdä tarjouksensa käsitettäväksi, samalla matkien niin hyvin
kuin taisi tämän puhetapaa.
"Tarvitsetko jotakin?" kysyi hän uudestaan, kun nainen edelleen
tuijotti häneen mykkänä.
Nainen nosti silmilleen uumalleen sidotun, tuntemattomasta kankaasta
tehdyn kirjavan rievun ja nyyhkytti:
"Mä ei tult saa. Ei voi keittää!" Ja hän teki käsillään liikkeen,
ikäänkuin tahtoisi heiluttaa jotain pataa.
Alfred nyökkäsi, muttei tiennyt, miten hänen pitäisi auttaa. Hän koetti
lohduttaa:
"Te saatte kyllä mitä tarvitsette. Toimisto lähettää tänne miehiä,
jotka näyttävät teille kaiken."
"Häh?" kysyi nainen, joka oli ymmärtänyt hänet vain puoliksi. "Mä ei
hyvä kuulla. Meijä luo... Tääl ei yht mitä oo!"
Hän osotti taloja ja katuja ympärillään. Osa hänen epäluulojaan
näytti jo hälvenneen. Sillä vaikka hänen edessään seisova ihminen
oli varsin kummallinen, ei hän tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin
ne, jotka neljä päivää sitten olivat tunkeutuneet heidän pienelle
paikkakunnalleen kaukana vuoriston ja rämeisen metsän keskellä ja
käskeneet heidän heti ottaa mukaansa tärkeimmät tavaransa ja nousta
ajoneuvoihin — ja niissä he sitten olivat lentäneet tänne pilvien
halki. Kyllähän he ensin olivat kieltäytyneet lähtemästä, mutta niiden
tuntemattomien miesten uhkaukset, ponteva puhetapa sekä leimoilla
ja sineteillä varustetut määräykset saivat heidät kuitenkin lopuksi
luopumaan vastarinnasta. Niin he olivat nyt täällä tietämättä mihin
ryhtyä, sitäkin enemmän kun miesväen oli täytynyt mennä Yleiseen
Virastoon ilmoittautumaan.
Kun nainen puolittain vihaisena, puolittain apua etsien katseli
Alfredia pienillä, lähekkäin olevilla, syväänpainuneilla silmillään,
päästi erääseen vieressä olevaan koriin suljettu kukko kärsimättömänä
olotilaansa äänekkään kieunnan. Nuori mies kumartihe myttykasaa kohti
koettaen kurkistella huutavaa eläintä. Kaupungissahan ei ollut mitään
kotieläimiä; lihaa oli valmistettu keinotekoisesti jo niin kauvan,
että monet asukkaat eivät kesyä silkkileijonaa lukuunottamatta olleet
koskaan nähneet elävää kotieläintä.
Talonpoikaisnainen armahti nälkäistä höyhenistä kumppaniaan, vapautti
sen peitteistä ja tarjosi sille kädestään viljansiemeniä, jotka
Alfred suureksi riemukseen huomasi tuntevansa! Kukko nosti siipiään,
tirkisteli punaisilla silmillään ja alkoi nokkia.
Kaupunkilainen katsoi tarkkaavaisena ja nainen selitti:
"Siin meijä kukkelikuu" ja Alfred toisti "kukkelikuu" osoittaen
oppivaisena eläintä.
Sitte naurahtivat molemmat, ja se vei heidät yhdellä kerralla
kokonaisen maailman toisiaan lähemmäksi. Pitkälle kehittynyt
kulttuuri-ihminen tunsi olevansa jo miltei tuttavallinen tuota
historiantakaista olentoa kohtaan, josta hän ei ensi näkemällä
todellakaan tiennyt, oliko se ihminen kuten hänkin vai kuuluiko se jo
hävinneitten eläinten luokkaan.
Hän halusi nyt saada tietää enemmän tuosta naisesta, hänen
ihmeellisestä elämästään, kun äkkiä vastapäiselle katukivilaatalle,
jota aurinko vielä valaisi, ilmestyi helakanpunaisia, ovenkorkuisia
kirjaimia:
_Torilla I esitys kello kaksi. Kaikkien uusien asukkaitten saavuttava_.
Talonpoikaisnainen seurasi hänen katseensa suuntaa ja päästi
kauhunhuudahduksen havaitessaan maasta kohonneet kirjaimet. Mutta
Alfred tarttui uljaasti pienillä lumivalkeilla käsillään naisen
tavattoman suuriin, koviin ja ruskeisiin kämmeniin ja puheli hänelle
rauhoittavasti. Vaikkei hänen onnistunutkaan saada toista täysin
ymmärtämään, tunsi nainen kuitenkin pian sellaista luottamusta häneen,
että päätti, sittekun tuo huolestuttava kirjoitus jo oli kadonnut,
lähteä hänen kerallaan torille I. Alfred ilmoitti hänelle, että hän
siellä näkisi miehensäkin. Kun nainen vielä oli käskenyt pienen pojan,
joka istui kyyryssä ihmeellisten, kirjavain patjojen päällä — Alfred
piti niitä tiilikivinä — pitää hyvää huolta huonekaluista, lähti hän
Alfredin matkaan.
Yhdessä kulkemisella oli kuitenkin vaikeutensa. Tosin autinon alhaisin
vauhti vastasi jotakuinkin toisen kävelyä, mutta tämän leveä puku
uhkasi väkisinkin yhtämittaa takertua koneen monimutkaisiin osiin.
Kaupunkilainen taas ei voinut kävellä, sillä hänen taitonsa riitti vain
ohjaamaan autinoa, ottamaan huoneessa pieniä epävakaisia askeleita ja
hätätilassa nousemaan arachnioon. Ilman konettaan ei hän mitenkään
olisi kyennyt pääsemään torille I asti, vielä vähemmän tuollaisissa
raskaissa ja kömpelöissä tamineissa, jotka naisella oli, ja joissa ei
olisi luullut voitavan ottaa askeltakaan. Ne näyttivät lisäksi olevan
jostain mustatusta eläimennahasta ommellut — museossa kuitenkin hän
oli nähnyt aivan samanlaisia; ja muistona menneitten vuosisatojen
raakuudesta olivat ne herättäneet hänessä aina salaperäistä kauhua.
Kun Alfred silmäili seuralaistaan ja teki vertailuja, täytyi hänen
myöntää kaupunkilaiselämän huomattava paremmuus. Kuinka mukavia
olivatkaan keinotekoisista, loistavista ja hienovärisistä kankaista
tehdyt ruumiinverhot, jotka ulottuivat jalkoihin saakka, antaen niille
vain ohjaamiseen tarvittavan liikuntovapauden.
Daniel parka! Kentiespä hän nyt katui pakoaan, joka pakoitti hänet
viettämään vaaroja, hankaluuksia ja karaistusta täynnä olevaa elämää,
raakojen, eläintentapaisten ihmisten keskuudessa! Mutta Daniel ja Jolan
eivät sentään kuuluneetkaan jaloon aivorotuun, kuten hän, heillähän
oli ruumiskin vahvempi, joten ehkei muutos heistä tuntunutkaan niin
raskaalta.
Tosin se olisi ollut verrattain helppoa Henrikillekin, hän kun oli
käyttänyt monta nuoruusvuottaan luonnontieteellisiin tutkimuksiin.
Mutta hän piti puolestaan parempana nauttia kaupungin tarjoamista
mukavuuksista.
Vihdoin saapuivat he suurten ponnistusten jälkeen torille I.
Kuulutettu esitys ei ollut vielä alkanut, mutta suurin osa asukkaista
oli jo torille kokoontunut. Maailmankaupunki muistutti tällä hetkellä
kätköstään paljastettua muurahaiskekoa, jonka uhattua asemaa kuhisevan
asujamiston enemmistö oli kerääntynyt suojelemaan. Mutta nämä
muurahaiset olivat kirjavia ja monet heistä välkkyivät kuin kristalli.
Nämä loistavapukuiset ja helpommin liikkuvaiset olivat naisia ja
tyttöjä. Vaikka he olivatkin jonkun verran kookkaampia kuin heidän
puolisonsa tai miesystävänsä, näyttivät he — hienojen vartalojensa ja
harvinaisten pukujensa takia — liehuvilta perhosilta. Kangas, joka oli
kuin sulaa lasia ja välkkyili kaikissa sateenkaaren väreissä, taipui
heidän hyvin ohuiden jäsentensä mukaan ikäänkuin se olisi toinen,
kimalteleva ihonahka, ja levisi ainoastaan takaraivon kohdalla eroten
tähdenmuotoiseksi, monisärmäiseksi kuvioksi, jokaisella kuitenkin oman
erikoisen kuvion muodostaen. Hiukset, jotka olivat paljon runsaammat
kuin miehillä, riippuivat lyhyinä kiharoina molemmilla ohimoilla
pyöreän, päänmukaisen ja säihkyvän kypärin alta, joka samalla tuki
tähtikoristeen ylempää osaa. Ne naiset, jotka tahtoivat näyttää
erikoisen hienoilta, eivät pitäneet hiuksiaan lainkaan näkyvissä,
vaan olivat peittäneet ne kypärin alle, joka tällöin jatkui aina
niskahahtuviin saakka...
Kimaltavassa joukossa oli lakkaamatonta liikettä ja hälinää. Äänet
yhtyivät laajaksi surinaksi kuin olisi torin yllä sirissyt kokonainen
sirkkaparvi.
Siellä täällä oli joukko nuoria miehiä, joiden suurissa, kaljuissa
ohimoissa taivaan sinervä valo heijasteli. Melkein kaikilla oli
käsissään kaukoputki, voidakseen kurkistella naisväkeä, joka parveili
hitaasti ympäriinsä suurena ihmismerenä.
Vilkasta ajatustenvaihtoa oli kaikkialla.
"Katsoppas", sanoi muuan nuori mies, "täällä voit kerrankin huomata
järjettömäksi haaveilusi vanhanaikaisesta toveruudesta, mihin muka
päästäisiin naisten kasvatuksella. Katso vain tuota uskaliasta,
julkeata tapaa, miten välinpitämättömästi he meihin suhtautuvat!
Sanoppa itse mitä muuta he ovat kuin parhaassa tapauksessa hyvien
toverien tapaisia."
"Siitä et saa minua lainkaan vakuutetuksi, Edmond", vastasi toinen.
"Sinä kannatat kyllä uutta kasvatusoppia, jonka mukaan naisen tulee
olla vain kaunis, hyödytön kukkanen... Mutta sallihan minun kysyä: mitä
sinä luulet tuollaisesta alati hymyilevästä, hupsusta olennosta saavasi
irti?"
"Sehän se juuri minua miellyttää... hänen avuttomuutensa on
ihastuttavaa... minun on häntä suojeltava... hellittävä ja
hemmoteltava. Koetappas kerran, käykö se laatuun ystävättäreen nähden!
Hän yksinkertaisesti nauraa sinulle! Henkisiä suhteita... no niin...
niitähän minulla on jokaiseen ystävään... esimerkiksi sinuun!"
"Ei, en voi myöntää sinun olevan oikeassa", pysyi toinen kannassaan.
Edmondilta pääsi ihaileva huudahdus ja hän nosti kaukoputken silmilleen.
"Katsoppas tuonne, tuota solakkaa... verrattoman hienoa... joka on
erään ystävättärensä seurassa... Hänessä on juuri sitä, mitä minä pidän
naisessa viehättävimpänä... pää alastaipunut... ujo katse... hän on
todellakin saanut uudenajan kasvatuksen..."
"Sievä pikku nukke... myönnettäköön!"
"Voit uskoa minua, että jos A 15:ssä olisi pelkästään tuollaisia
naisia, ei niin paljon valitettu syntyväisyyden väheneminen olisi
puoltakaan siitä, mitä se on! Kaksituhatta vuotta sitten ei vanhoilla
herroilla — he kun eivät antaneet tyttäriensä opiskella ja kulkea
hunnuttomina — ollut varmaankaan mitään hätäilemistä vävypoikien
saannissa, kuten meidän isillämme."
"Ei... ei... hyvä naistoveri on paras ystävä ja vaimoksi sopivin...
huomaa, miessuku on jo siksi kehittynyttä, ettei mies halaja naista
vain pelkästä mieltymyksestä hienoihin lantioihin tai valkeisiin
käsiin. Ainakin minä kaipaan enemmän! Ja liian uudenaikaista
kasvatusta, kasvatusta viattomaan tyhmyyteen, pidän suorastaan kansan
onnettomuutena."
Parvi nopeasti kiitäviä kansalaisia huuhtasi aallon tavoin juttelijat
pois. Alfred, joka oli jäänyt heidän lähelleen seisomaan osaksi
senvuoksi, ettei tiennyt muutakaan sen sopivampaa paikkaa, osaksi
siksi, että puheenaihe kiinnitti hänen mieltään, ei ollut tästä
ollenkaan hyvillään, sillä juuri samat asiat askarruttivat hänenkin
ajatuksiaan, vaikkei hän tähän asti ollut saanutkaan ratkaistuksi,
kumman naistyypin puolelle hän kallistuisi...
Ohikiitävien kummastelevien katseiden johdosta muisti hän
vihdoin vanhan maja-asukasnaisensa. Ällistyneenä kaikesta tästä
ennennäkemättömästä tuijotti tämä laajentunein silmin asteettain
järjestettyjä, valkeasta silokivestä tehtyjä istuimia ja niiden
runsasta mosaiikkikoristeellisuutta.
Mutta ennenkuin Alfred ehti viedä hänet millekään paikalle, erkani
heitä ympäröivästä joukosta kaksi tyttöä, samat, joihin äskeiset nuoret
miehet olivat huomionsa kohdistaneet, ja nämä lähestyivät nyt vanhusta.
Toinen heistä oli vilkas, vapaan ja tarmokkaan näköinen, hänen
seuralaisensa taas huomattavasti hitaampi ja ujompi.
"Todellakin, Aine", sanoi edellinen koskettaen ystävättärensä
käsivartta. "Nyt emme saa lyödä laimin tilaisuutta. Pyytäkäämme
hänet mukaamme. Näytämme hänet Sonjalle ja Dalilalle... ja tietenkin
Lilithillekin. Siitäpä vasta tulee jännittävää."
Toinen tyttö ei osannut vielä vastata tähän myöntävästi. Hänen erittäin
hienopiirteisillä kasvoillaan, jotka olivat kuin ruusunpunaisesta
marmorista veistetyt, häilähti lievä vastenmielisyyden ilme. Hän
pudisti torjuen päätään, jolloin pyöreän kypäripäähineen moniväriset
poimut värähtelivät kuin sädehtivä kruunu.
Alfred silmäsi häntä tarkkaan.
Tytön kukkeiden kasvojen vieno arkuus lumosi hänet oudosti kuin jokin
suloinen melodia.
Hän kumarsi neidolle ja tervehti toista, joka ilmeisesti oli saanut
vanhan muodin mukaisen kasvatuksen, tuttavallisella päännyökkäyksellä,
mihin neito naurahtaen vastasi, ottaen samassa puheenvuoron:
"Nimeni on Leila 47563! Sanokaapa nyt, kunnioitettava herra, kävisikö
päinsä, että saisimme mukaamme tuon vedenpaisumuksenaikaisen
pelätyksen?" ja hän osoitti sormellaan vanhaa naista.
"En tiedä... ehkäpä hyvinkin. Voinhan kysyä häneltä, tahtooko hän tulla
kanssanne", tuumi Alfred huvitettuna.
"Ei, ei siten..." oikaisi Leila. "Teidän täytyy luonnollisesti tulla
mukaan. Emmehän edes ymmärrä hänen puhettaan! Olethan sinäkin samaa
mieltä, Aine?" sanoi hän ystävättärensä puoleen kääntyen, joka seisoi
siinä silmät alas luotuina.
Tämä kohotti suuret vaaleanviheriät silmänsä, joita reunusti kapea
tummuus, kuin apua etsien:
"Jos niin tahdot..." hän kuiskasi hiljaa.
"Tietenkin! Siitäpä tulee hauskaa! Tämä kaunis tyttö...", jatkoi hän
Alfredille, "on Aine 50000, kaupunginesimiehemme tytär. Saanko siis
luvan? Tahtonette olla siis ystävällinen ja ilmoittaa meille oman
henkilöllisyytenne!"
"Olen Alfred 6720... ja minulle tuottaa erikoisen kunnian..."
"Siis päätetty! Te kai lähdette nyt tuon hirviönne kanssa kiertoradalle
ja sillä te pääsettekin suoraan luoksemme. Ainen talossa tarvitsee
teidän vain kysyä... Siis näkemiin!"
Ja naurahtaen hän kääntyi ympäri ja veti ystävättärensä muassaan
hitaasti liikehtivään ihmismereen.
Alfred käännähti vanhuksen puoleen ja pannen kaiken kielitaitonsa
liikkeelle koetti saada hänet ymmärtämään kutsun. Nainen tuntuikin
käsittäneen siitä jotain eikä hän ainakaan vastustellut, kun Alfred
hänen kerallaan poistui torilta ja suuntasi matkan lähimpään
pysähdyspaikkaan.
Leila oli jäänyt pienen matkan päähän katsomaan, pitäisikö Alfred
sanansa. Nyt kääntyi hänkin Ainen kanssa lähtemään, juuri kun
ensimäinen puhuja nousi korkealle kohoavalle jalustalle, jonka takana
oli suuri valotaulu jäljentämässä suurin kirjaimin puhujan jokaisen
sanan.
Kun neitoset olivat saapuneet Ainen huoneistoon, tapasivat he siellä
jo kutsumansa ystävättäret... Lilithin, Dalilan ja Sonjan, kolme
40000-yksilöluokan tytärtä. Nämä olivat painautuneet oviverhon
viereiseen patjanurkkaukseen ja lavertelivat kuin hyvin viritetyt
autofonit. Heidän kulkuneuvonsa olivat erikoisen niitä varten tehdyn
pylvään varassa, ja siihen kiinnittivät Leila ja Ainekin omansa. Sitten
hiipivät he hieman kömpelösti välkehtivillä sukilla verhotuin jaloin
muutaman askeleen päässä olevaan mahdottoman suureen leposohvaan,
jossa voitiin yhtä hyvin maata, istua ja olla noja-asennossa, ja jonka
keskellä oli kallisarvoinen, runsaasti varustettu herkkupöytä.
Kirjavista levyistä heijastui vaalea ruusuvalo koko huoneeseen,
joka uusimman muodin mukaan oli helmillä koristeltu. Jalokivien
valmistamista oli jo kauvan pidetty halpa-arvoisena käsityönä
eivätkä niin, muodoin helmetkään kuuluneet enää valikoituihin
kalleuksiin. Mutta vaikkakaan A 15:n rouvat eivät olisi pitäneet niitä
enää kaulassaan senkään vertaa kuin heidän esiäitinsä tavallista
piikiviketjua, he kuitenkin halusta koristivat niillä asuin- ja
vastaanottohuoneensa.
Ainen yksityishuoneessa riippui pisaramuotoisten helmien ketjuja
seinillä, joita korallinpunainen silkki verhosi. Aaltomaisin laskoksin
soluivat ketjut aina ovelle ja takaisin, kohoten lopuksi kuin
riippuva loistoteltta yli leposijan ja huipistuen ylhäällä huoneen
ruusuvärisessä katossa.
Tervehdittyään vieraitaan Aine painoi erästä seinässä olevaa korallia.
Samassa helmiteltan sivuilla olevat pienet parfymiliekit suurenivat
ja ikäänkuin alkoivat karkeloida kiehtovassa piiritanssissa, täyttäen
huoneen lukemattomien satalehtiruusujen pehmeällä tuoksulla. Ja oli
kuin jostain kaukaa olisi kuulunut erinomaisen suloisia hiljaisia ja
uneksivia säveliä, jotka säestivät keijukaisten tanssiaskeleita...
Nuoret naiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet suurempaa huomiota
loistoon, tuoksuun ja säveliin, sillä omissa, asunnoissaan he olivat
kyllä niihin tottuneet.
Sitä vastoin odottivat he perin uteliaina vanhan maja-asukkaan
saapumista, josta Leila — Numero 50000:n tyttären läheisimpänä ystävänä
täytyi hänellä tietysti aina olla jotain erikoista — heti alkoikin
kertoa.
"Tuleeko hän?" kysyi Dalila jännittyneenä, vilkaisten kärsimättömänä
kelloonsa.
"Me emme varmastikaan ymmärrä häntä", valitti Sonja. "Äitini sanoo,
että he murisevat ja röhkivät kuin elukat". Ja hän nipisti pientä
silkkileijonaa, joka nukkui patjojen välissä, korvanreunasta, niin että
eläin suutahti ja rupesi sylkemään.
"Ah, kyllä tämä uudenaikainen kasvatus on ikävää", lausui vuorostaan
Lilith, "ajatteleppa, että minun täytyi tulla salaa sinun luoksesi!
Isä näet pitää aivan sopimattomana näiden maja-asukkaiden katsomista.
Hän sanoo, että he ovat puetut eläinnahkoihin ja elävät säädyttömästi
eläinten joukossa."
"Kyllä me tulemme ymmärtämään häntä", rauhoitti Leila tyttöjä. "Eikä
hänen näkemisensä ole sopimatonta sillä siinä tapauksessahan he eivät
saisi käydä kadullakaan. Muuten, tänne tulee myös Marian 27974!"
"Tuleeko?" kysyi Sonja kateellisin ilmein, koskettaen keveästi
tähtikoruaan, jonka hänen kaunistajaystävättärensä — palvelijattaria ei
ollut enää ollut sataan vuoteen — oli kiinnittänyt niin nerokkaasti,
että se levensi huomattavasti takaraivon ääriviivat.