Maailmankaupunki A 15 valmistautui juhlaan. Kaiken päivää se oli
kylpenyt syysauringossa kuin kuhiseva, sadoista kennoista kyhätty
muurahaiskeko. Monikerroksisista rakennuksista, jotka olivat kadun
tapaisilla toistensa kanssa yhteydessä ja varustetut yhteisillä
parvekkeilla ja kattopuutarhoilla, näytti ympäröivä tasanko aavalta,
viheriältä merenulapalta, jota rajoitti mustien metsien muodostama
rantaviiva. Siinä keskellä oli nuori maailmankaupunki kuin saari,
rakennettuna häikäisevästä kalkkikivestä, punaisesta porlyyristä ja
keltaisesta basaltista.
Kuten kaikki maapallon yhdistyneitten manner- ja saarivaltakuntain
aikaiset kaupungit A 15 oli tuskin sataa vuotta vanha. Se oli
tasamuotoinen ja tarkoituksenmukainen kuin eläin monine yhteenkuuluvine
elimineen.
Tänä iltahetkenä jymisivät alemmat katukerrokset niillä kiitävistä
vaunuista ja pienemmistä jalankulkuneuvoista, joita hyvin etäisen
menneen ajan muistoksi nimitettiin autinoiksi. Ne oli kiinnitetty
nilkkoihin ja itsetoimivasti vetivät omistajaansa huimaa vauhtia kohti
päämäärää.
Viisi ylempää katujaksoa pysyi alati hiljaisina ja äänettöminä. Täällä
työskentelivät kaiunhävittämislaitteet huolehtien siitä, että kaikki
melu heti syntymisensä hetkenä vaikeni. Täällä nimittäin alkoivat jo
ihmisten asunnot, jotka kohosivat ylimmältä kadulta vielä kymmenen
kerrosta ylöspäin.
Asukkaat kiirehtivät autinoillaan pitkin loivia pintoja, jotka
portaitten asemasta yhdistivät tusinan päällekkäisiä katujaksoja
ja saivat kelpo pääsyn alempien kerrosten tehtaisiin, varasto- ja
työhuoneisiin.
Jotkut kerääntyivät suurten läpinäkyväin lasitaulujen eteen, jotka
olivat jättiläismäisten langattomain lennätinasemain kanssa yhteydessä
ja keskeytymättä toivat näkyviin muun maailman tärkeimmät tiedot
nopeasti häviävin rivein. Mutta kuitenkin saattoi huomata yleisen
pyrkimyksen saada tänään päivän työt päätökseen.
Vähitellen täyttyivät laveat kattopuutarhat ihmisistä ja äänistä.
Iltataivaalla häilyi rusohohde ja ilmassa tuntui vieno viileys. Syvälle
länteen kasaantunut pilvivuori syttyi hitaasti hehkuvan purppuraiseksi.
Hienojaksoiset antennit välkkyivät kaikilla katoilla ottaessaan vastaan
asukkaiden toivomuksia ja niitä eteenpäin viedessään. Pari suurta
auringonverkkoa, jotka koko päivän olivat metallilankoihinsa vanginneet
valoa, alkoivat loistaa himmeällä hohteella.
Alhaalta ylös tunkeutui yhtäjaksoisena ja nukuttavana, mutta sangen
hiljaisena kiitävien vaunujen vyöryntä, jotka herkeämättä yöt päivät
ajoivat kaupungin halki, sähkövirran syöttäminä, voimaa synnyttäen ja
siirtäen, ollen yhteydessä monien toinen toistaan täydentävien koneiden
kanssa. Sillä kauan sitten olivat ihmiset jo oppineet jättämään kaiken
vastenmielisen, likaisen ja vaarallisen työn, kuten ainakin arvottoman
ja tarkoituksettoman, ja säilyttämään sen tuntoa vailla oleville puu-,
metalli-, lasi- ja happopalvelijoilleen. Siten ei ollut olemassa enää
mitään työn orjia, vaan ainoastaan hallitsijoita ja herroja.
Vain yksi ainoa riippuvaisuus oli vielä sitonut ihmiskunnan muuten jo
voitettuun luontoon: ravinto. Vaikkakin satakertaisesti hienostettuna,
hoidon kautta muutettuna, luonteeltaankin aivan tuntemattomaksi
muokattuna — ruumis kuitenkin tarvitsi sitä mitä eläimet ja kasvit niin
runsain määrin omasivat. Ja vaikka kaikkialta koneet olivat tulleet
käsien tilalle, täytyi osan asukkaita vielä vaivautua alhaisissa
toimissa ja pysytellä tympeän kokemuksen piirissä hankkiakseen muille
ruumiin tarpeita.
Mutta nyt oli tämä viimeinenkin paha voitettu kuulumattoman keksinnön
kautta.
Ja nyt varustautui nuori maailmankaupunki A 15 yhdessä kolmensadan
muun yhdistyneen maapallon suurkaupungin kanssa juhlimaan tätä uusinta
valtaavaa saavutusta.
* * * * *
Mutta miljoonakaupungissa oli eräs, jota ilon suuri hurmaus ei lainkaan
koskenut. Kuten joka ilta hän tapansa mukaan istui nytkin näinä
juhlahetkinä työhuoneessaan, joka oli valaistuna vain senverran mitä
hän tarvitsi tutkimustensa lopettamiseen.
Harvalukuiset lamput olivat kirkkaansiniset, "selvän ajatuksen valolla"
verhotut, ja lankesi niiden piiriin muutamia kemiallisia laitteita,
jättisuuri telemikroskoopi, pöytä avattuine kirjoineen sekä vielä
toinenkin pienempi pöytä, jolla oli ajatustenkirjoittajakone.
Täällä ylhäällä oli sangen hiljaista. Näkymättömän, avoimen ikkunan
kautta tunkeutui sisään viileä, virkistävä ehtooilma, ja vain
verkkainen, hiljainen hiilihappopumppujen suhina, jotka alati toivat
tähän kuten jokaiseen muuhunkin suurkaupungin huoneeseen puhdasta
ilmaa, muistutti yhteenkuuluvaisuudesta naapureihin ja muihin
kaupunkilaisiin.
Vanha mies oli tähän asti istunut kumartuneena lasuurinsinisessä
valopiirissä ja tarkastanut tiukasti riviin ahdettuja kristallisia
tislausastioita, jotka olivat täytetyt erilaisilla aineksilla ja
liitetyt kaariliekkiin. Nyt mies nousi ja ojensi laihoja, eteenpäin
työntyviä hartioitaan.
Hänen kasvoillaan oli neuvottoman surun ilme. Hän siveli hiljaa ja
epäröivästi otsaansa, huudahtaen sitten puoliääneen:
"Alfred!"
Hän odotti hetkisen, mutta kukaan ei vastannut.
"Aivan niin, hänhän on juhlassa... Numero 50000 puhuu!" hän sitten
selvittävällä äänellä lausui itselleen. Jälleen hän nousi ja tuijotti
koeputkiin, jotka säihkyivät sinisessä valossa kuin rivi kuolleita,
lasimaisia silmiä. Hän pudisti kiusaantuneena päätään.
Häntä painoi se, ettei hänen oppilaansa Alfred ollut täällä ja ettei
hänellä ollut ketään, jolle olisi voinut puhua heidän yhteisestä
työstään. Sillä hänestä tuntui ahdistavalta saattaessaan lyhyeksikään
ajaksi unohtaa omien merkillisten tutkimustensa kulun.
Hän tunsi olevansa neuvoton.
Noiden lasien sisällä piili epäilemättä vaara. Ehkäpä vaara vain
hänelle itselleen, mutta ehkäpä myös vakava vaara kaupungille —
kaikille maailman kaupungeille.
Hänen velvollisuutensa oli, velvollisuutensa kaupungin porvarina, mennä
aamulla Yleisen Viraston päällikön, Numero 50000:n luo, ja selittää
hänelle kaikki, mitä oli saanut aikaan.
Mutta Numero 50000 piti todennäköisesti tällä hetkellä jo
kokoontuneelle porvaristolle puhetta, jossa uuden keinotekoisen
ravinnon etuja tarkoin eriteltiin ja ylistettiin:
... Että enää ei tarvittu luottaa mihinkään maailman satoihin...
että kenenkään ei tarvinnut enää vaivautua alentavaan ja rasittavaan
maanviljelykseen.... että koskaan ei enää tulisi olemaan elintarpeiden,
vaatteiden tai minkään tarvikkeen puutetta, koska ne aineosat, joita
aikaisemmin näitä varten koottiin ja yhdisteltiin, vastedes voitaisiin
ottaa yksinkertaisesti ilmasta ja käyttää niitä mielinmäärin... että
voitaisiin parantaa säätä, eikä ainoastaan toimittaa kaikkialla sateita
erottamalla runsaasti vetyä ilmasta, vaan myöskin rajoittaa tai
kokonaan estääkin sateen ja lumen tulo niin, että puhuja jo nyt saattoi
taata kauan kestävää, lämpöistä ja aurinkoista suvisäätä huolimatta
myöhäisestä vuodenajasta... ja lopuksi, että talonpojat vapautettaisiin
ja jaettaisiin kaupunkeihin, päästen he siten tarvitsemastaan
sivistyksestä osallisiksi... lyhyesti, että nyt vihdoin oli koittava
ihmissuvun kultainen aika, iloinen, vaivaton elämä oli jokaisella
edessään, eikä kukaan saattaisi aavistaakaan enää mitään aikaisempien
vuosisatojen hädästä, riidoista ja yhteiskunnallisista vääryyksistä....
Tähän tapaan, varmasti erittäin hioituin, valituin lausemuodoin puhui
nyt kai Numero 50000. Ja tälle miehelle tuli hänen, Henrik 19530:n,
tehdä selväksi, että kaikki nämä kauniit ja jalot onnentoiveet
olivat hänen mielipiteensä mukaan vain epätodellisia ja mielettömiä
aivokuvitelmia, joiden jonakin päivänä järkähtämättömästi oli
muututtava vastakohdakseen!
Totta kyllä, että keinotekoista leipää, hedelmiä, sokeria, rasvaa,
maustimia ja satoja muita tarvikkeita voitiin valmistaa ilman
alkuaineista, ennenkaikkea vedystä.... Niin kylläkin, mutta eikö sitten
kukaan ollut huomannut sitä vaaraa, mikä syntyisi, kun alkuainesäiliö
tyhjentyisi! Tai kun luonnollisessa kiertokulussa, elämän vaihtumisessa
kuolemaan ja kuoleman jälleen elämään, tapahtuisi häiriö, jota ei enää
voitaisi korjata!
Mitä sitten?
Hänen kokeensa muuttuivat yhä selvemmin ainoaksi varoituksen huudoksi.
Hänen täytyi.... hänen täytyi totuuden nimessä mennä huomenna numero
50000:n luo!...
Tummalasinen kuutio, joka oli kiinnitetty pöytään, sai äkkiä
malakiitinviheriäisen valohohteen. Se oli merkki, että joku oli tulossa
vierailulle.
Onnellisena, päästessään edes hetkiseksi vaivaavista ajatuksistaan,
Henrik painoi nopeasti kuution sivussa olevaa nuppia. Silmänräpäyksessä
näyttäytyi kuution ylälaatassa kirjain ja luku.
"G 25854", oppinut luki.
Sitten hän mietti hetkisen.
"Gustajo Salaisesta Virastosta.... Merkillistä!" hän murahti itsekseen.
"Häntä olisin viimeiseksi luokseni toivonut... mutta tulkoon kuitenkin!"
Ja painaen toisen kerran nappulaa, mikä saattoi lasikuution jälleen
himmeäksi ja loistottomaksi, hän asettui odottaen pöydän ääreen ja
lehteili kirjojaan.
Muutamia silmänräpäyksiä kestäneen hiljaisuuden jälkeen avautuivat
takanapäin hämärässä suuret riippuovet. Autino vieri siloista lattiaa
pitkin ja pysähtyi lähelle valopiiriä. Pieni, kömpelö mies lähti siitä
ja astui avuttomin liikkein pöydän ääreen.
Pari kertaa hän pyyhkäisi kiivaasti hengittäen leveää, valkoista
partaansa, joka naamion tapaan peitti melkein koko kasvot ja puolet
rintaa. Sitten hän raa'alla kurkkuäänellä lausui:
"Salainen Virasto lähettää minut luoksenne, teidän
korkea-arvoisuutenne. Minun täytyy pyytää teiltä eräitä tietoja."
"Minä ajattelin..."
"Anteeksi.... me tiedämme teidän salaisista tutkimuksistanne!" kävi
Gustajo vanhan miehen kimppuun kuin kirveellä. "Olen valtuutettu
ottamaan vastaan jokaisen selityksen.........Salaisella Virastolla
on, kuten tiedätte, oikeus ja velvollisuus huolehtia kaikista
sivistysvastaisista liikkeistä."
Henrik katseli vastustajaansa hiukan hämmästyneenä. Hän olisi voinut
tehdä monenlaisia kysymyksiä mitä tietoja Salainen Virasto yleensä
tahtoi hänen töistään. Mutta hän oli täysin vakuutettu, ettei hän tältä
virkamieheltä, joka oli tunnettu kaupungissa lurjukseksi, saisi mitään
tietää. Tietoisena hyvistä tarkoitusperistään hän kuitenkin vastasi
sangen rauhallisena:
"Minun työni eivät ole sivistysvihamielisiä. Muuten aion joka
tapauksessa mennä huomenna numero 50000:n luo!"
"Me" — vieras löi mahtavasti rintaansa — "me toivomme, että te ette
mene numero 50000:n luo!"
"Jos näen hyväksi, menen siitä huolimatta!"
Gustajo huiskautti kättään. "Sepä saadaan nähdä!... Ennen kaikkea,
miksi teette näitä tutkimuksia?"
Oppinut harkitsi.
Pitäisikö hänen tälle miehelle, jolla tosin oli tieteilijän julkinen
arvo, mutta joka oli ollut jo useita vuosia vain Salaisen Viraston
asiantuntija ja neuvonantaja, pitäisikö hänen tälle miehelle kaikkein
ensiksi ilmoittaa huolensa.
Oliko se viisasta?
Mutta saattoiko hän muutakaan tehdä? Salaisella Virastolla oli valta
yksinkertaisesti sulkea hänen laboratorionsa ja antaa toisten suorittaa
loppuun hänen arvokkaat tutkimuksensa. Tai ehkei loppuunsuorittaa niitä
lainkaan!
Ja jospa hänen tähänastiset olettamuksensa osoittautuisivat kuitenkin
oikeiksi, jospa todella ihmisiä uhkasivat heidän omat keksintönsä?
Jospa olisi hänen sopimattomalla ajalla tapahtuneen vaikenemisensa
syytä, ettei kaikkea voitaisi kyllin ajoissa estää, torjua tuhoa...
jos... jos...
Hänet valtasi äkkiä kuin kuumeuni kokonainen sarja kauhunkuvia. Ja hän
oli mahdollisista seuraamuksista niin tyrmistynyt, että salaaminen
näytti hänestä kaikkein pahimmalta.
Gustajo oli rykäissyt pari kertaa sangen kärsimättömästi ja samalla
tarkastellut laboratorion laitteita epäluuloisesti, kun tutkija
hilliten itsensä alkoi puhua:
"Koska Salainen Virasto minulle käsittämättömällä tavalla näyttää
päässeen selville töistäni..."
"... vieläpä sangen tarkasti...."
"... teen kai parhaiten, kun selitän jotain, toivoen kuitenkin
säästyväni väärinkäsityksistä, että muka tavoittelen sivistykselle
vihamielisiä päämääriä."
"Hm... saamme nähdä sitten!" ja Gustajon kasvoille levisi tyhmänrohkea
hymy.
"Aina keinotekoisen lihan keksimisestä saakka — noin kaksikymmentä
vuotta sitten — aloitin minä ilmatyppitutkimukseni. Te näette",
tässä hän osoitti kristalliputkia, jotka kimmelsivät tasaisesti
vaaleansinisinä, "koesuunnitelmani pienoiskoossa. Uuden
ravitsemiskeinon keksimisen jälkeen katsoin olevan syytä harjoittaa
tutkimuksia entistä kiihkeämmin. Kuinka ja mitä tietä, se on Salaiselle
Virastolle yhdentekevää tällä hetkellä... Joka tapauksessa luulen —
vaikka minusta onkin ikävää puhua virkaveljiäni vastaan, että ilman
rajaton hajoittaminen ja käyttäminen ravinnoksi ynnä muihin tarpeisiin
ehdottomasti johtaa määrätyn ajan kuluttua katastrofiin."
"Niinkö?"
"Ja senvuoksi täytyy minun huomenna mennä Numero 50000:n luo
varoittaakseni", lopetti Henrik rauhoittuneena, tultuaan aatteestaan
vakuutetuksi.
Gustajo 25854 veti jälleen kiivaasti ilmaa sieraimiinsa.
"Salainen Virasto tahtoo saada tietää, kuka teille maksaa palkan siitä,
että levitätte näitä vääriä ja sivistysvihollisia mielipiteitänne."
Suuri kirja Henrikin kädessä vapisi; hän oli tähän asti leikitellyt
sormillaan sen lehdistöllä. Kansi paukahti kiinni raskaasti.
"Minä en ole palkattu eivätkä mielipiteeni ole sivistysvihollisia!"
vastasi hän lujasti. "Salaiselle Virastolle on annettu vääriä tietoja!"
"Salainen Virasto tietää, että joukko alhaisia, mitä hämärimpiä
aineksia koettaa saada vaikutusvaltaa kansalaisiin. On myös jo
liikkeellä huhuja uuden ravinnon vahingollisuudesta. Tässä vihdoin
näemme..."
"Mitä kertovat huhut?" Henrik oli pannut Gustajon vastauksesta vain
tähän kohtaan huomiota, kenties juuri tässä huomaten todistuksen omille
epäluuloilleen.
"Voitte tiedustella sitä Haaveksijain Talosta, minne juuri tänään on
viety eräitä tuosta joukosta!" murahti virkamies ilkeästi. "Ja ehkäpä
teille pian tuleekin tilaisuutta siihen."
Vanha oppinut nousi hitaasti. Haaveksijain Taloon... siis
sinnekö tahdottiin hänet teljetä, hupsujen joukkoon, tehdä hänet
vaarattomaksi, koko hänen työnsä ja vaivannäkönsä, huolensa ihmiskunnan
tulevaisuudesta, tyhjäksi...
Hänestä tuntui kuin kiertyisi näkymätön silmukka hänen kaulalleen.
Tuntui mahdottomalta käsittää tätä kaikkea. Vain sen hän aavisti, että
hänen rehellisiä vaikutteitaan vastassa oli nyt voima, joka voisi
kukistaa hänet.
"Mutta... minulla on todistuksia... kieltämättömiä todistuksia... enhän
ole mikään hourupää, jota vaivaavat turhat mielikuvitukset! Olen tehnyt
paljon kokeita... voin vetää esille tuloksia..."
Hän hengästyi. Gustajon viittaus siihen, että häneltä, iäkkäältä,
hyvin tunnetulta tiedemieheltä voitaisiin riistää vapaus ja että hänet
voitaisiin sulkea joksikin ajaksi, kenties ainaiseksi, Haaveksijain
Taloon, oli kohdannut hänet kuin, sähköisku.
Hetki löi hänet aivan avuttomaksi. Silmänräpäyksen murto-osan valtasi
hänet synkkä viha tuota raakaa, ivallista miestä kohtaan, joka seisoi
hänen edessään tunnottomana kuin virastonsa ruumiillistuma.
Miksi piti tuollaisen elää?... Kaariliekki pöydällä... vain yksi
isku... Ehkäpä... Ei, ehkei hän sittenkään eikä kukaan muukaan, joka
oli urkkinut häntä, ollut vakooja, ehkä vain...
Gustajo katsoi häneen salavihkaa, ikäänkuin aavistaen hänen sieluunsa
nousseen kammon.
"Oletteko tutkimuksinenne oikeassa vaiko väärässä", lausui hän sitten
pontevasti, voimastaan tietoisena, "siitä ei Salaisessa Virastossa ole
ollenkaan kysymys. Paljon tärkeämpää on, että Salainen Virasto juuri
ajoi viimeisessä Valtiosenaatin istunnossa läpi esityksen keinotekoisen
ravinnon käytäntöönottamisesta, huolimatta eri tahoilta tulleesta
vastustuksesta... Sillä maan sato oli viime vuosina käynyt niin vähiin,
ettei kaupunkeja pian enää voitaisi ravita. Siispä täytyy Salaisen
Viraston tehdä vaarattomaksi jokainen, joka esiintyy sitä vastaan.
Sen käsittänette. Kyseessä on kertakaikkiaan maapallon kolmensadan
maailmankaupungin elämä."
Tämä äkillinen vastaus häivytti Henrikin vihan.
"Mutta juuri sen takiahan minäkin taistelen!" huudahti hän
epätoivoissaan. "Miten käy, jos minä voitan jutun? Jos todellakin on
vaara uhkaamassa... ilmasuohon vajoaminen tai jotain sentapaista?"
Hän tuijotti kalpeana ja kiihtyneenä virkamieheen, jonka kasvoille
tahtomattaan levisi synkkä, aavistuksin painava tuska, samalla kun iva
ja tunnottomuus kokonaan katosivat.
Kumpikin vaikeni... vaikeni kovan tosiasian edessä, joka pakotti heidät
samalla tapaa sekä toimimaan että mykistymään.
Viimein Henrik sanoi hiljaisella ja alistuneella äänellä:
"Te siis luulette, että jos minä menen Numero 50000:n luo tai jollakin
muulla tavalla esitän julki vakaumukseni, julistaa Salainen Virasto
minut haaveilijaksi... ja toimittaa minut... sinne..."
Virkamiehen kasvoille ilmestyi jälleen itseluottamus.
Hän istuutui tuolille leveästi, oikoen huolellisesti laskoksista
heleänpunaista, yksikkönumeronsa ja säätymerkkiensä koristamaa pukuaan.
"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi hän sitten ylhäisellä sävyllä, "seikka
on seuraavaa: Meillä, Salaisella Virastolla, ei ole teitä kohtaan
mitään vihollisuuksia, mutta meidän täytyy menetellä siten. Kaupunkien
asujamisto sairastaa jo muutenkin yhä suuremmassa määrässä hermo-
y.m. häiriöitä. Kunnianarvoisa sivistyksemme on tehnyt meidät kaikki
herkiksi ja aroiksi... Me emme voi sitä enää vaatia kärsimään nälkää!
Ja te tiedätte... syntyvien luvun... kenties keinotekoinen ravinto
— — me pidämme sitä aivan varmana — — voi ainakin saattaa jatkuvan
vähentymisen taas tasapainoon. Sentähden ei käy laatuun tuollainen
julistelu: keinotekoinen ravinto vie perikatoon... me tukehdumme...
tai palamme... tai mitä muuta tuo teidän vakaumuksenne lieneekään!
Ajatelkaa, mikä sekasorto siitä syntyy... ei, varjelkoon! Antakaa
kansalaistemme ensin hiukan tointua... voimmehan ehkä sitten ajatella
muutosta. Malttakaamme, etteivät he säikähdä! Haaveksijain Talon
huoneet ovat jo kyllin täynnä... ymmärrätte... Sitäpaitsi toivomme
paljon uudesta asukassekotuksesta maja-asukkaitten kanssa, joille
haluamme antaa kaupunkilaisten kansalaisoikeudet."
"Ymmärrän", vastasi oppinut hetken kuluttua, Gustajon silmäiltyä
häntä odottavasti. "Ymmärrän teitä erinomaisesti! Mutta kysyn teiltä
omantuntonne nimessä kahta seikkaa: ensiksikin, uskotteko te, että
aikaa myöten, kenties... sanokaamme vuoden tai kahden kuluttua...
otetaan taas käytäntöön luonnollinen ravinto, ainakin osaksi... ja että
se sitten enää on mahdollista?... Ja toiseksi: mitä tapahtuu, jos ilman
hajoaminen, jota siinä tapauksessa odotan, käy toteen jo puolen vuoden
ajalla tai ehkä ennemminkin?"
Gustajo mietti hetken. Hänen ylpeytensä astemittari laski jälleen.
Tämä vanha Henrik oli epämiellyttävän turhantarkka; hän kyseli
periaatteellisia asioita, jotka asettivat toisen pulaan. Mutta nyt
ei sopinut osoittaa neuvottomuutta. Hyvin arvokkaasti hän sen vuoksi
vastasi:
"Ensimäiseen kysymykseen on minun mahdotonta antaa tietoa...
virkasalaisuus... kuten ymmärtänette... toista taas pidän sinänsä
mahdottomana. Me olemme kysyneet kolmensadan maailmankaupungin
tiedekuntien mielipidettä arveluistanne. Ja kuten sanottu on olemassa
erilaisia käsityksiä... mutta tämä... luulen teidän todellakin näkevän
asian liian synkässä valossa!"
Henrik kohautti hartioitaan.
Hän huomasi nyt, ettei hän näin ollen eikä ylimalkaankaan pääsisi
sen pitemmälle. Oltiin niin turvallisesti hyvässä uskossa, tieteeltä
saatiin niin mukavaa tukea. Häntä, yksinäistä, vastassa oli suunnaton
joukko.
Mitä hänen siis oli tehtävä?
"En voi luvata, että luopuisin tutkimuksistani..." lausui hän hitaasti.
Toinen hymyili.
"Sitä me emme tahdokaan. Te ette vaan saa niistä puhua, ymmärrättehän!"
"En voi luvata edes sitäkään. Ainoastaan niin kauan kuin minulla ei
ole täysin selviä todistuksia, tarkoitan sellaisia, joita jok'ikinen
lapsikin ymmärtää, tulen olemaan vaiti. Jo oman mielenkiintonikin
takia. Mutta sitten..."
"No me voimme kyllä odottaa sen ajan. Olen vakuutettu siitä, ettette
niitä tule saamaankaan."
Gustajo nousi ja kiinnitti huolellisesti autinon jalkoihinsa. Sitten
hyvästeli hän sangen ystävällisesti. Sinervässä valossa teki hän
kuitenkin punakoine poskineen ja pöhöttyneine otsineen synkän ja
salakavalan vaikutuksen.
Hän näytti haluavan sanoa vielä jotain, viitata vielä kerran
Haaveksijain Taloon, mutta kun hän syrjäsilmäyksellä havaitsi oppineen
miettivän katseen, hän vaikeni.
Uhkaus oli vaikuttanut jo tarpeeksi.
Salaisen Viraston väkivaltapolitiikka oli saavuttanut jälleen voiton...
vieläpä tällä kerralla oikeutuksen varjolla. Tuo vanha sekapää tulisi
kyllä vaikenemaan!
Mutta... kirottua, jospa tuo oppinut sittenkin voittaisi jutun?!
Epäilyn tuntein viittasi Gustajo 25854 hyvästiksi oppineelle, joka oli
niin täysin ajatuksiinsa vaipunut, ettei edes huomannut viittausta.
Samassa jo vieri autino eteenpäin, ja pari sekuntia myöhemmin
sulkeutuivat riippuovet äänettömillä saranoillaan. — —
Raskaasti huoahtaen oppinut astui taas kristalliputkiensa ääreen.
Liikkumatta, värähtämättä paloivat yhä kaarilamput. Lasiputkia
myöten nousi hetkittäin himmeätä höyryä, ja läpikuultavasta seinästä
erottautui verkkaan ja juhlallisesti hopeakimmelteisiä ilmakuplia.
Siellä sisällä oli kätkettynä tulossa olevan salaisuus...
Kauan seisoi hän siinä, miettien äskeistä kohtausta. Äkkiä hän
teki nopean päätöksen ja katkaisi kaariliekin virran. Muutaman
sydämenlyönnin pituisen ajan vielä hehkuivat hiilipuikot kuin punaiset
kipunat äkkiä sokaistuneiden silmien edessä, ja vihdoin vaipui korkea
huone hienonsiniseen hämärään.
Henrik jätti huoneen uneksuntaansa, sulki oven ja ajoi hississä
kattopuutarhaansa illastamaan.
Ylhäällä oli lämmin, ja vieno tuuli kantoi sinne auringonpolttamalta
tasangolta tukehduttavaa usvaa.
Kaukana sinimustalla taivaanrannalla näkyi vielä joku kirkkaampi juova
häipyvine punerruksineen. Mutta maailmankaupungin yllä välkkyivät
tähdet kalpeina ja levottomina, ikäänkuin käsittämättömän myrskyn
värähdyttäminä.
Kaikkialla katoilla loistivat vaaleat aurinkoverkot aineetonta,
ajatonta valoaan. Nauru ja juttelu kuolettivat hiljaisuuden.
Syvyydestä kuului huutoja, ja kun Henrik kumartui kaiteiden yli,
havaitsi hän kaukana alhaalla liikkuvia valokuulia, ja muisti, että
porvaristonuorukaiset yhä vielä viettivät juhlaa sivistyksen viimeisen
voiton kunniaksi lampuin ja iloisin kulkuein.
Salainen suru valtasi hänet uudelleen koko painollaan. Hätäisesti
istuutui hän pöytään nauttiakseen munavalkuaispaistia, hedelmiä ja
paahdettua leipää.
Mutta pitkäksi aikaa ei hän jäänyt yksin.
Hetken kuluttua työnnettiin hissin ovi auki ja hänen oppilaansa Alfred
6720:n seurassa astuivat pöydän ääreen tämän ystävät Daniel 8726 ja
Jolan 10492.
Näiden kolmen nuoren mukana tulvahti tänne ylös reippautta ja
eloisuutta, joka tempasi oppineenkin irti ajatuksistaan. Äänekkäin oli
Daniel, vilkas, tummatukkainen nuorukainen, muistuttaen ystävätärtään
Jolania ulkonäöltään kuin kaksoisveli. Hänet tunnettiin yleisesti
kaiken virastomaisuuden kiihkeänä vastustajana.
Hänelle ei oltu annettu lupaa, ankarien rotuperiaatteiden takia, mennä
avioliittoon Jolanin kanssa, juuri sentähden, että hän niin paljon
muistutti tätä. Siitä oli hän myrtynyt kapinalliseksi tavallaan kaikkia
vallassaolevia sivistyksenedustajia kohtaan.
Nytkin oli hän suorastaan hurjalla tuulella.
"Oletteko vallan unohtanut meidät?" huudahti hän oppineelle
hengästyneenä.
Tämä vain hymyili tulistuneelle nuorelle miehelle.
"Ei, poikaseni, en ole mitään unohtanut. Jos suvaitsette, voitte heti
käydä aterialle."
"Ah... suokaa anteeksi... en huomannutkaan..."
"Daniel ei ylipäänsä huomaa sellaisia seikkoja ollenkaan", pisti Alfred
väliin.
"En todellakaan! Olen jo tarpeeksi suutuksissani siitä, mitä Numero
50000 äsken puhui... Mahdotonta! Ammattivalehtelija hän on... Muuten,
me olemme jo tehneet päätöksemme, Jolan ja minä... me muutamme kokonaan
maja-asukkaiden luokse, ei ainoastaan koetteeksi, kuten tähän asti
olemme aikoneet. Jos te Siis tahdotte auttaa meidät täältä pois,
niinkuin olette luvannut, ei teidän tarvitse tehdä sitä enää senjälkeen
toista kertaa."
"Kuiskaillaan nim., ettei kaupunkia saa jättää ilman lupatodistusta",
lisäsi innokkaasti sievä, solakka Jolan.
Henrik katsoi hetken huvitettuna nuoriin uneksijoihin. Sitten viittasi
hän heidän pukuihinsa.
"Onko tuossa kaikki, mitä olette ajatelleet ottaa mukaanne matkalle?"
"On, kunhan olemme päässeet perille, saamme kyllä kaiken mitä
tarvitsemme. Muutaman tunnin matkan päässä Vihreäjärvestä on
vuoristokylä, olen kerran ollut siellä... luulen, että voimme varsin
hyvin jäädä sinne. Ostamme tietysti talon..."
"... ja lampaita... ja kanoja... kanoja täytyy meillä välttämättä
olla." Jolan taputti ihastuneena käsiään. "Minä en ole kylläkään vielä
milloinkaan kanaa nähnyt, mutta olen niin iloinen...!"
"Saat mitä vaan tahdot, sydänkäpyseni! Vieläpä siankin, jos mielesi
tekee!" sanoi Daniel hellästi, kääntyen sitten ylpeästi oppineen
puoleen, joka tällä välin oli häiritsemättä jatkanut aterioinkaan...
"Ajatelkaapa vain, jo vuoden päivät on tyttö harjoitellut kävelyä...
puhumatta minulle mitään... ja hän osaa nyt jo astella melkein yhtä
hyvin kuin minäkin. Eikö se osoita liikuttavaa rohkeutta?... Tämä
autinojen käyttö on yksinkertaisesti ilkivaltaa, suorastaan rikos
ihmisten terveyttä vastaan! Miksikä ihmisellä sitten ylimalkaan on pari
jalkoja? Menneillä vuosisadoilla onkin käyty jalan!"...
"Tai ajaen..." muistutti Alfred.
"Sinä... sinä sivistynyt narri" heitti Daniel hänelle takaisin.
"Hiljaa, lapset, olkaa varuillanne. Emmepä tiedä... Salaisella
Virastolla on parhaat korvat kaupungissa... Muuten, minä olen jo
valmis." Näin sanoen Henrik nousi pöydästä.
Sillä aikaa kun hänen oppilaansa, painamalla erästä lasinappulaa,
kiiruhti korjaamaan ruokapöydän pois lattian alle niin, että
vain hopeissahohtava aurinkoverkko jäi yksinään loistamaan tässä
rauhallisessa sopessa, asteli Henrik molempien muiden kanssa hissille.
Alfred seurasi heti jälestä kiireesti, vaikkakin kömpelösti — hänhän
ei ollut eläessään harjoitellut kävelemistä, vaan aina liikkunut vain
autinollaan.
Hän tavoitti toiset juuri kun vanhus neuvotteli ystäviensä kera, millä
tavoin näiden matka olisi paras järjestää.
"Kiertorata on luonnollisesti liikkeessä koko yön", huomautti hän,
"mutta se on aina täynnä. Autinoille on matka taas liian pitkä.
Sitäpaitsi — — minulle on epämieluista, jos minut juuri nyt nähdään
kaupungilla."
"Mutta miksikä?"
"Minulla on omat syyni... Ei todellakaan. Mutta jollain muulla tavalla.
Uskaltaisitteko ajaa minun kanssani siirtorataa? Minulla on siihen
lupa, ja rata johtaa juuri sen tienoon ohitse. Mukava se kylläkään ei
ole, mutta nopea ja aivan rauhallinen."
Jolanin silmiin tuli loiste. "Ah, en ole milloinkaan ollut siellä
alhaalla... se on varmaan hyvin jännittävää, eikö totta, Daniel? Kyllä
me tulisimme mielellämme."
"Siispä lähtekäämme!"
Alfred oli jo ovella ja väänsi paria vipusinta. He laskeutuivat ääneti
alaspäin. Ahtaan hytin lasiseiniin sukelsi tämän tästä valkeita
valoja. Yhä uudestaan ja uudestaan kantautui heidän korviinsa kerros
kerrokselta ilonhuudahduksia, remua ja naurua. Se oli kuin outoa meren
tyrskyä. Kärsimättöminä odottivat he, että tämä äänettömästi suhiseva
laskeutuminen vihdoin pysähtyisi alimpaan katuun.
Hetken johtui Danielin mieleen, että tämä matkustus olisi heidän
viimeisensä pitkiksi ajoiksi, kenties ainaiseksi.
Mutta ajatus ei häntä kuitenkaan peloittanut. Hän saisi elää
Jolanin kera, minkään rotuperiaatteen heitä erottamatta, vapaana ja
onnellisena, itse viljellä maataan, hoitaa hedelmäpuita, teurastaa
silloin tällöin karitsan... Täällä sivistyksen, suuressa aarreaitassa
ei mikään ollut niin toivomisen arvoista kuin yksinkertainen, vaivan
takana oleva työ. Parasta oli unohtaa kaikki se, mitä hänen oli
täytynyt oppia tämän muurahaistyrmän jäsenenä... tulevat päivät uusine
tarpeineen antaisivat uudet opetukset!
Lasiruutuihin tuli äkkiä himmeänpunainen hehku. Hissi pysähtyi. Henrik
avasi oven.
Tummassa purppurassa heidän eteensä aukeni korkeaholvinen käytävä,
jonka yllä aurinkoverkot riippuivat kuin hopeiset, viileät kuut.
Käytävä oli täynnä kapeita, kiiltäviä valoja, jotka jyristen
vilahtelivat ohi kadoten etäisyyteen ja taas uudelleen ja uudelleen
sukelsivat näkyville.
Täällä alhaalla oli koneiden valtakunta. Se oli karkoitettu tänne
liekkejä värähtelevään hämäryyteen senjälkeen kun erään fyysikon oli
onnistunut todistaa, että juuri tällainen väritys parhaiten vaikutti
sähkö- ja voimavirtoihin.
Täytyi Henrikin lailla olla perehtynyt tämän alemman valtakunnan
lakeihin ja järjestelyihin voidakseen rankaisematta uskaltaa tänne
alas, missä kaasu- ja happovirrat pitivät liikkeessä metallisia vipu-
ja rataslaitteita ja missä lakkaamatta kaikui henkeäsalpaava ajeleminen
ja suorastaan helvetillinen kumu.
Oppinut ei kuitenkaan joutunut yhtään ymmälle. Sillä aikaa kun Jolan ja
Daniel lievän kauhun vallassa tarrautuivat toisiinsa kiinni, viittasi
hän Alfredin luokseen käskien hänen painaa kahta metallista kädensijaa,
jotka eräässä kohdassa pistivät maasta esiin.
Samassa pysähtyikin lähin esiinsyöksyvistä veneenmuotoisista vaunuista,
jotka käsittämättömällä tavalla liikkuivat eteenpäin ilman pyöriä,
tai paremminkin ikäänkuin juoksivat puolikuunmuotoisilla kiskoilla.
Nopealla hyppäyksellä pääsi Henrik ajoneuvoihin.
"Tänne! Pian!" hän huusi seuralaisilleen. Alfred, joka jo ennenkin
oli ollut täällä alhaalla ja siis tunsi hieman olosuhteita, melkein
heitti Danielin ja tytön vaunuihin ja hyppäsi itse jälestä kiireesti.
Jo samassa vaunut lähtivät vimmatusti eteenpäin. Ja kiire olikin, sillä
niiden takana jymisivät jo toiset, täpötäyteen kuormitetut vaunut.
Puolittain huumautuneina retkahtivat nuo kolme nuorta venevaunun
pohjalla oleville tavarapakoille, jokseenkin mukavasti kyllä, samalla
kun he tuulenuhosta tunsivat vauhdin nopeuden. Vanhus seisoi heidän
edessään valkoisten hiusten liehuessa otsalla. Hän tutki kartalta, mitä
pääristeyksiä heillä vielä oli matkallaan sivuutettava.
Rauhallisena hän vertaili kartan pisteitä toisiinsa. Kiusallinen
hermojännitys, joka oli vaivannut häntä Gustajon kohtaamisesta asti,
alkoi tauota tästä hurjasta menosta huolimatta. Hän havaitsi nyt,
että heidän oli ajettava vielä noin kymmenen minuuttia ja käytävä
vain muutamalla siirtoasemalla, joissa poikkeaminen voisi käydä
vaaralliseksikin. Vähitellen palasi rauhallisuus kokonaan takaisin.
Matkan johtajana ei hän saanutkaan vaipua ajatuksiinsa.
Äkillisellä vetäisyllä tempasi Henrik vipusemista. Vaunut kiitivät
vielä pienen matkaa katkaistun virran jälkiväreissä. Alfred, joka oli
odottanut juuri tätä hetkeä, auttoi Jolanin hyppäämään alas. Daniel
seurasi häntä tukien vanhustakin käsivarrellaan. Vipusin kohosi jälleen
entiseen asentoonsa ja vaunut vierivät taas pois humisevaa vauhtia
eteenpäin.
He ojensivat toisilleen kätensä päästäkseen vaaratta ja esteettömästi
edelleen. Ovia avautui ja sulkeutui, kylmää ja kuumaa ilmaa virtasi
heitä kohti. Kaikkialla kääntöpöytien ja vipulaitteiden ääressä seisoi
virkailijoita, joitten tarkkaavaiset kasvot näyttivät punertavilta kuin
naamiot.
Vihdoinkin pääsivät he ulos käytävähuoneista.
Kolme valkeata palloa valaisi erästä ristikkojen sulkemaa suurta
huonetta, jonka toinen sivu oli avoinna tasangolle päin. Keskellä tätä
huonetta seisoi kummallinen kapine — — ennen vedenpaisumusta eläneen
jättiläishämäkin luurankoa muistuttava arachnio, jolla heidän piti nyt
jatkaa matkaansa. Valonheittäjäsilmillään, jotka nyt olivat sammutetut,
tuntui se mulkoilevan eteensä. Alfred nousi varovaisesti korkeita
tikkaita myöten tuohon venemuotoiseen hirviöön, joka seisoi kahdeksan
ohuen, pitkän, monipolvisen jalan varassa.
Tämän juoksijakoneen kokassa leimahtivat nyt kääntölamput räikeään,
sokaisevaan valoon...
Jolan malttoi tuskin olla huudahtamatta ihastuksesta, kun hänen
sulhasensa johdatti hänet ylös huojuvia, kapeita portaita. Hän ei ollut
koskaan ollut ollut arachniossa, johon pääsyyn tarvittiin erikoinen
lupatodistus, minkä Salainen Virasto antoi vain vähintäin 15,000
veroyksikköä suorittaneille.
Avarassa veneessä oli peitteitä ja tyynyjä, ja Alfred näytti hilpeän
tytön riemuksi myös vetolaatikot, joissa oli ruokatarpeita, vettä ja
työkaluja, pienet lääkesäiliöt aurol-pastilleineen ja alkon-pulloineen,
kaksi pöytää, aseet ja lamput, sekä siirrettävän, lasisen sadekaton.
Tällä välin oli myös Henrik noussut sinne laskeutuen alemmas
ohjaajanistuimelle.
Hän kiersi vieressään kimmeltävän aurinkoverkon mukavaan asentoon
ja tarkasti vielä pikaisesti askelmittarin, kompassin ja
karttapiirustukset.
Alfred kiipesi takaisin alas, sillä hänellä oli vielä tänä yönä puuhaa
laboratoriassa eikä hän heikon terveytensäkään tähden halunnut ottaa
osaa tähän ainakin kymmentuntiseen matkaan.
Molemmat nuoret asettuivat mukavasti patjoille, täynnä odotusta ja
toiveita. Taakse jäänyt kaupunki kuvastui heidän mieleensä jo nyt kuin
jonain vieraana, mennessä muistona. Hiljaa painalti Jolan rakastettunsa
kättä omaansa.
Tikkaat taittuivat naksahtaen veneen pohjan alle kiinnittyen
paikoilleen rautahakoihin.
Ja asteettain, äänettömästi vaipui ristikkoportti maahan.
Rata oli vapaa.
Arachnio oikoili pitkiä koipiaan, yhä ylemmäs ja ylemmäs nousivat sen
teräksiset polvet.
Räikeänvalkeina loistivat jo valonheittäjäsilmien edessä pienet
lyhyet oljenkorret. Ylhäällä oli ilma harmaata ja kosteata, huokuen
vaimentuneina laineina maailmankaupungin muureja vastaan.
Näihin harsoihin katosi arachnio vieden mukanaan vaiti istuvan
vanhuksen ja kaksi salaisuuksiaan kuiskailevaa rakastavaista.
Mutta sillä aikaa kun he olivat vajonneina tulevaisuudenunelmiinsa,
palasi Henrikin mieleen jälleen hänen suuri työnsä ja raskas kohtalonsa.
Hän olisi mielellään jo jättänyt kaiken, sillä koko hänen
tutkijaintonsa oli nyt saanut kovan kolahduksen. Mutta jokin,
velvollisuudentunto, sisäinen pakko soti kuitenkin tätä ajatusta
vastaan.
Sillä vaikka hänet olikin tuomittu vaitioloon, ei hän inhimillisyyden
nimessä voinut eikä tahtonut ottaa edesvastuuta siitä, että löisi
jotain laimin tai ryhtyisi toimeen liian myöhään. Siihen ei häntä
mikään Salainen Virastokaan voisi pakottaa...
Yhä etäämmälle ja etäämmälle tasangon usviin ravasi juoksijakone.
Ruorissa olevasta vanhasta miehestä tuntui kuin synkkä, petollinen
hämärä verhoaisi kaiken tietoisuudenkin, niinkuin tähdet ja maan hänen
ympärillään.
Eikä hän edes tiennyt, oliko hyvä toivoa edelleenkin vain hämäryyttä...
Kerran kuuli hän katkelman takanaan olevien puhelusta.
"Olen niin onnellinen", sanoi Jolan. "Oi kuinka kaunis ja riemukas
onkaan tulevaisuutemme!"
Silloin hymyili valkohapsinen vanhus surullisesta epätoivoisesti.
Hän ajatteli omaa tulevaisuuttaan.