Mittymaarja, keito keiju
hiipii juhannuksen yöllä,
suuret silmät unelmoi,
helmet helkkyy, soljet soi,
mesikukat välkkyy vyöllä.
Mittymaarjan silmät siintää,
Mittymaarjan haaveet hohtaa,
kallella on seppelpää,
eikä häntä kukaan nää,
kun hän illall' immet kohtaa.
Mitä tekee Mittymaarja?
Mittymaarja tekee taikaa. —
Immet ohralaihoon käy,
kun ei tiellä ketään näy,
utelee ne uutta aikaa.
Immet solmii taikalankaa,
immet sitoo korret yhteen;
kenen kukan jäytää jäät,
kell' on pärttylinä häät,
kuka leikkaa lemmen lyhteen?
Mittymaarja, keito keiju
hiipii hiljaa, kisaa kaihtaa,
kulkee suru silmissään,
kallistavi nurmeen pään,
avaa solmut, langat vaihtaa.
Kulki kerran peltopoika
yöllä yli suuren rimmen,
Mittymaarjan näki hän,
unohtaen elämän
hylkäsi hän oman immen.
Kulki kanssa Mittymaarjan,
öin hän keijun syliin nukkui,
huusi kerran unissaan
luokseen omaa armastaan,
aamulla hän rimpeen hukkui.
Mittymaarja, murheen impi
sitä aikaa aina muistaa,
hetken hymyy kulkeissaan,
itkee illoin surujaan,
laihosta kun lehtoon luistaa.
Yli niittykasteen hiipii,
tuskin jalka koskee viljaa,
nostaa sormen huulilleen,
katoo yöhön hiljakseen
niinkuin tuli jostain hiljaa.
Silloin kirkkaan kesän yöllä
rimmen luota itku kuullaan,
kuulas näky katoaa,
rusko päivää ennustaa,
käki soittaa lepopuullaan.