Ken metsässä hiipii niin hiljalleen,
kun lehti jo polulle putoo?
Haan lehdossa haikea huokaus käy,
kuu kultia hiuksihin kutoo.
Syyskeiju nyt lehdillä leikkiä lyö
ja sitoo seppeleitään,
kuin sairas punerrus poskellaan
taas sipsaa hän sinisiä teitään.
Hän pyiden pillejä kuuntelee,
kun kilisevät kellot karjain,
hän käy yli lehtien lenteleväin,
yli pienten puolukanmarjain.
Hän saattavi salihin siintävään,
kuun kartanon katinkultaan,
hän vie ohi louhien luolahan,
joka tuikkivi aarnitultaan.
Siellä seitsenlasi-arkussa uinailee
Suvi sorea, valkea vainaa,
syystähdet silmissä kimmeltää,
syyskeiju ne kiinni painaa.
Kuin prinsessaa hän koristaa,
kesän viimeisen seppelen kitkee,
kesän muistojen kuihtuvan kruunun tuo,
kesän onnen oikkuja itkee.
Ja keijunen nousevi maasta ja käy,
niin on rinnassa outo nyt kaipuu,
kun joutsenten soleat siivet soi,
suven seuduille väikkyen vaipuu.
Syyskeijunen soiluu nyt soitellen,
läpi uinuvan metsän harhaa,
kuu kiertää kuin viileä viikatemies
syystähtien kelmeetä tarhaa.