Suopuro niityn läpi luikertaa,
kuin ennen tietään etsii järven helmaan,
ei vanhan jauhonharmaan myllyn rattaat käy,
se mylly loihtii kummaan kuvitelmaan.
Ja on kuin vanha myllynhaltija
öin vaalis neitten unta, seudun viljaa,
kuu-illoin luukustaan hän kujaan kurkistaa,
yön yksinkulkijaa hän kutsuu hiljaa.
"Oon myllymiesten, lasten ystävä,
myös naimakepposten ja rakastavain,
sua metsäruusus, myllärimpes rakastaa,
kuun kujaan käy, kun kiiltää aitanavain!"
Yökulkija nyt aittaan koputtaa,
nyt käy hän neidon kera puronrantaa,
kuin paratiisi siintää seutu silmissään,
hän myllynruuhen yli rakkaan kantaa.
Hän vihreet padot päästää valloilleen,
ja kumahtaen vapaat vaahdot vyörii,
natisee seinät, myllynsilta jymisee,
ja vesirattaan ali puro pyörii.
Hän päätään nyökyttäen kuiskuttaa:
"miks sull' ei kumppania kuutamossa,
kas aika rientää niinkuin puro mereen päin,
ja veren kosket tyyntyy suvannossa."
Ja on kuin vanha mylly heräisi,
kuin vuosisadan nukkunut se oisi,
nyt puro paisuu, poreitansa pulputtaa
kuin myllylle se laulain tarinoisi.
Ja on kuin kiitäis ohi veden väet
ja soisi metsäpeikkoin leppähuilut,
kun sinipiikaiset yökevätkisaan käy,
kun kaiutarten huudot täyttää kuilut.
Ja on kuin kuukin yltyis nauramaan,
kun nurjat sydämet se onneen johtaa,
käy nuoret käsi käissä helkavuorelle,
ja katseet ihanuuden ihmeet kohtaa.
Ja on kuin nuoret sielut siivet sais,
yön hämyhelmaan askeleensa hukkuu,
kun vanhat, mykät talot, aitat häämöittää,
miss' armaan autuaina neidot nukkuu.
Ja tonttu tuuttiin jauhot juoksuttaa,
hän tarttuu taas kuin ajan rattaan kaariin,
ja on kuin vanha, hyvä aika palais taas,
kun auliit kädet kaatoi köyhän laariin.
Hän katsoo kauvan salaa luukustaan,
saa silmäterään hohdon hellän hartaan,
kuu myllypuron kupliin kylvää hopeitaan,
luo kidekimmellyksen pitkään partaan.