Öin Kyöpelinvuoren varjossa
on kimma, on kiima ja kauhu,
sysihaudoilta, rannoilta rämeiden
lohikäärmeinä samoo sauhu.
Padan paukutus vuorelta vuorelle käy,
ja kaikuvi metsänlukko,
lumolientänsä yrteillä sekoittaa
kymyselkäinen Kyöpelin ukko.
Käy Kyöpelin tyttäret taikomaan,
sumusilmät hiilinä kiiluu,
sysimiesten luokse ne hiipivät öin,
lumojuomaa ne heittävät miiluun.
Sysimiehet sen huuruista hullaantui,
ne etsivät riitaa ja surmaa,
naisnoidat ne ihmisen hahmon saa
ja ne nuorina neitseinä hurmaa.
Tulen ääressä tanssiin ne tarrautui,
hekumoiden ne viipyi ja viihtyi,
sydänyön punaliekkien hohteessa
vain kiimainen karkelo kiihtyi.
Avorinnat hunnuista heijastui,
soi naksutus lantioluussa,
yösiipat ja huuhkajat huutelivat,
sudet ulvahti korpien suussa.
Sysimiehet ne riehui ja tappeli yön,
ne puita ja kantoja pirstas,
kera Kyöpelin piikojen jatkui vaan
himo hillitön, yön ilo irstas.
Patarumpua Kyöpeli pämpättää,
hän nauraa ja polvia hakkaa,
kuin halkeisi vuori ja repeisi maa,
kun karkelo kiimainen lakkaa.
Sysimiehet ne herää nyt huumeestaan,
jymy käy salomailla ja soissa,
sumun sekaan hunnut ne hälvenevät,
jo on Kyöpelin piikaset poissa.
On singottu sammal, on myllerty maa,
missä äsken he hyppivät häitä,
ja tielle, mi Kyöpelinvuorelle vie,
on syljetty sammakonpäitä.
On sammunut miilu ja musta on yö,
sysimiehet ne raukeina makaa,
kuin hirviö hiljaa nousee nyt
kuu Kyöpelinvuoren takaa.