Ma korvessa synnyin, sen hengen sydän peri,
en onnea ma tuntenut, vain vihaa huutaa veri,
olen raju kuin on myrsky ja raaka kuin on maa,
en ihanassa lehdossa ma lepoani saa.
Siell' on kaunis sinipiika kuin on taivainen taru,
ma oon kuin vuoren tuli, kuin louhi ruma, karu,
mua kavahtavat keijut, kun ne lähteellä nään,
kun ne alastoman armaina leyhyy leikeissään.
Ma irvistän ja ilkamoin, kun katson sinipiikaa,
tää sääli ja tää rakkaus, ne on jo mulle liikaa,
ma peloitan, ma pakoitan, en rauhaa saada voi,
kun juoksin kesken kisoihin, pois keijut karkeloi.
Nään hirmun hänen kasvoillaan, kun rynkää raju peikko,
mut jos hän jäis, jos rakastais, kuin lehti oisin heikko,
ma uupuisin kuin unehen ja voima vuotais pois,
kun heräisin, vain katkerammat kiron kimmat ois.
Muut meidät teki pahoiksi, siks heimo meill' on paha,
mut keijukaisten sydän on niin pehmeä kuin vaha,
ne elpyy illan kasteesta, ne huokuu hunajaa,
ja niidenhän on kuu ja taivas, ihanuuden maa.
Jos veisin hänet vuoreeni, ei aarteista hän huolis,
hän ikäväänsä itkisi, hän elävänä kuolis,
hän kuihtuisi, hän kaipaisi ain lemmen lähteen luo,
mun rakkauteni tuli on, mi veret tyhjiin juo.
Ei, tät' en kestä! Vuoresta mun täytyy tuskaan syöstä,
mun nälkä on kuun keijua, sain tarpeeksi jo yöstä.
Nyt salaa hiivin lähteelle, ja kun ei kukaan nää,
hän sylitysten surman saa tai surman synnyttää.