Takametsän honkanuotiolla
kolmen kesken veljet tarinoivat,
oli tyyni syyskuun ilta-yö,
loppunut jo hevospaimentyö,
kaukaa kelloruunan tiuvut soivat.
Nuotiota vanhin veli korjas,
toiset pitkään saittaan pisti kalat,
viidan varjoon liekki valon loi,
hiljaa hongat huojui, huminoi,
niinkuin metsä kätkis suuret salat.
"Kahtena jo yönä olen nähnyt
metsänneidon", virkkoi vanhin veli,
"vaikk' on morsian jo kuulutettu,
tämä riisti multa öitten unen,
salaviettiin veren viekoitteli.
"Hiipii hiljaa tulen luo ja katsoo,
katsoo, lumoo, silmät päässä palaa,
aarnituli tuikkaa takanaan,
kultakruunu kiiltää kulmillaan,
kun hän syrjäkarein katsoo salaa.
"On kuin menis minuun hornan henki,
tahdon nousta vaan en pystyyn pääse,
tahdon muistaa omaa armastain,
nään sen öisen viehkeen vieraan vain,
kunnes hiilos hiipuu, luoksein jää se.
"On kuin öisin musta metsänpeikko,
oudon immen ylkä, karvarinta.
Soi kuin korven yöstä hurjat häät,
puista vilkuu hiiden kansan päät,
liikkuu maa ja kohoo rämeen pinta.
"On kuin impi imis sielun tyhjiin,
sydänmehun, aivojeni solut,
korven synkkä henki haasteleis,
askeleeni turman teille veis,
verikukkiin puhkeis umpipolut.
"Tät' en kestä, tänä yönä tunnen,
tulee hän, kun häistä unta näen,
hellin äänin hän mun herättää,
viereen hiipii, koko yöksi jää,
silloin vallass' olen metsänväen.
"Armaat veljet, iäks sopikaamme,
usein erehdyimme turhaan kinaan;
tänä yönä lemmon maahan lyön,
valvon vaikka elon viime yön,
silmäni on sentään nukkuvinaan."
Niin hän virkkoi, korjas pölkkytulta,
vielä tervaspuita tuleen heitti,
veljet sammalille laski pään,
kohta nukkuivat he, peitteenään
harmaa usva, joka maata peitti.
Kuu jo kurkisteli pilven alta
niinkuin kierot kasvot valovyössä,
puolihämärässä metsä uinui,
puoleks valvein, puoleks unen mailla
vanhin veikko istui yksin yössä.
Kuka astuu hiljaa pensaan takaa,
liikahtiko oksa, öinen peto?
Kuului huokaus kuin metsän henki
hiljaa huojunut ois usvan yllä,
kuin ois suolta käynyt viiman veto.
Taipui puut kuin kahden käden tieltä,
aukeni kuin viidan vihryt ovi,
näkyi jalka valkea kuin kielo,
näkyi pää ja metsäntähtikruunu,
armaan aavistuksen arka povi.
Välkkyy kastehelmin kimmelkruunu,
vuokonsiintävänä silmä heijaa,
tuohenvalkeana hame hohtaa,
huntu hieno niinkuin siniauer,
joka kesätaivaan rantaa leijaa.
Kultahajahapsin nuotiolle
niinkuin unessa hän hiljaa harhaa,
hymy kevyt on kuin perhon lento,
katse kirkas niinkuin lähteen silmä
välkkyy väräjävää tähtitarhaa.
Kahden vaiheilla hän siinä seisoo,
katsoo metsämiestä tulen takaa
kuin hän vienon valonkade oisi
salaa kuiskatulle, kaivatulle,
takanansa kaartuu korpi vakaa.
Puoli-unestansa veli säikkyy,
raskaat silmäluomet puoleks avaa,
eikä usko silmä omaa untaan,
katsoo näkyä kuin kummitusta,
täyteen tajuun horroksestaan havaa:
"Kuka olet? Miksi tulet tänne?
Huntus tuskin peittää norjan ruumiin,
miksi tulet noin ja miksi kiehdot
kuulain katsein sielun sisimpäni,
lietsot veren karkeloihin kuumiin?
"Mikset vastaa, miks jo kaksi yötä
koitit viekoittaa mun turman tekoon,
mistä aatos... petos... epäluulo,
että uskoton on morsioni, —
jos ei loppu tule, tästä sekoon!"
Kuului kolkko ääni korven yössä,
mieskö itse puhui vaiko tuuli,
joka kaukaa tuli kylän mailta?
Kuulain katsein seisoi metsänneito,
auennut ei herkkä helohuuli.
Kylässä jo kaikuu ruokakellot,
kaikki väki syö jo iltaistansa,
vanhat nukkuu peräkamarissa,
mutta armas aitassaan vain valvoo,
kumma kiilto välkkyy katseessansa.
"Pihan yli liikkuu pitkä varjo,
taittuu kaivonmiekkaan, aittaan kulkee.
Kuka nostaa hiljaa koivusalpaa,
kuka avaa oven avorinnoin,
kuka öisen varjon syliin sulkee?"
Mitä puhuu outo omatunto?
Veljestä, mi veljen naisen hurmaa,
toinen ottaa sen, min toinen hylkää,
toinen kaipaa, kutsuu metsänneittä,
miettii nuotiolla veljensurmaa.
"Vastaa metsänimpi taikka peikko,
julma on sun öisen leikkis lymy,
puhunko ma itse itselleni?"
Vaiti seisoo impi tulen eessä
helohuulillansa kuulas hymy.
"Vaiti, ken ois kuullut aatokseni?
Emon henki, nosta poikas mieltä,
pahat voimat kuohuu povessani,
nään jo silmin veljen surmapaikan;
häädä herja, työnnä taika tieltä!"
Kävi myrsky läpi miehen mielen,
lausui murmattaen manauksen,
hurjat mielikuvat laski, nousi
järkyttäen syvää sydänjuurta,
kun hän kamppas korpikiusauksen.
Nousi metsämies ja korjas tulta,
kalat liukui kivilieden loveen,
äkisti hän pisti tulisaitan
takaa nuotion ja kuuman kärjen
työnsi metsänneidon hentoon poveen.
Tuli leimahti nyt pitkään lieskaan,
kuului kohu puissa, maassa, soissa,
yössä seisoi mies ja metsään huusi,
mut ei kuullut metsän vastausta.
Ihmeellinen impi oli poissa.
Nukkui puut ja linnut lepopuillaan,
nukkui taivas, koko luomakunta,
nukkui väsyneenä veikon silmä,
metsänäyistänsä nääntyneenä
nähden rakkaimmastaan tyyntä unta.
Eikä nähty enään metsänneittä
hiipimässä miehen nuotioita;
viileyden rauhaa, rakkautta
tarinoi nyt hälle öinen tuuli
harhatessan korven komeroita.