Laurukainen lappalainen
asui pyhän vaaran alla
Saamemaassa, seitain maassa,
kodassansa kosken luona,
vuolaan virran partahalla.
Saami vaali vaimoansa,
suojasi kuin silmäterää,
tunsi kosken kaikki kuohut,
kaikki tiet ja puut ja lähteet,
kalasti ja kävi erää.
Oli hällä veli nuori,
päivän poika, poika kaino,
jota huolti hartahasti;
sopu oli Saamemaassa,
poissa oli vaara, vaino.
Mutta usein Lyma kertoi
illan tullen kummaa untaan,
näki miehet miekat vyöllä,
mustapartamiehet tunki
pitkin keihäin kotakuntaan.
Saami joikui joutessansa,
naurain kulki vaimo nuori,
Lyma, keskikodan kukka,
sille saami souti, joikui,
sille saalistansa suori.
Laski lappi Laurukainen
huimat kosket suihkain, soiden,
väisti ärjyt ärimykset,
meloi mutkat, karit kiersi
ohi rantakallioiden.
Niinpä vieri onnen päivät
niinkuin kuplat virransuussa,
Lyma liikkui kodan tiellä,
päivä paistoi räppänästä,
linnut lauloi rannan puussa.
— "Lyma, lempein lintuseni,
pelkäät unta, suret suotta,
koska tänne vieras vihtyi,
Vienan vanha vainolainen,
siit' on mennyt monta vuotta?"
Tarttui vaimo miehen käteen:
— "veri mulle toisin haastaa,
olen Vienan viety vaimo,
vielä elää heimon henki,
kosto miesten mieltä raastaa!"
— "Älä pelkää vainomiestä,
maksoin lunnaat lempes tähden,
hyvästi nyt sulle heitän,
tuulastulille ma työnnyn,
lohenpyyntiin viikoks lähden!"
Lähti lappi Laurukainen,
nukkui veli, nukkui nainen,
yöllä tuli turman miehet,
Karjalasta kalman miehet,
Vienan vanha vainolainen.
Kiipesivät mustaparrat
räppänälle keihäillänsä,
tuli paloi arinalla,
Lyma heräs tähti-yössä,
luuli unta näkevänsä.
Mutta nuori veikko nukkui
tyynnä porotaljallansa;
hosui hurjat keihäinensä,
tappoi julmat päivän piltin,
veivät Lyman pulkassansa.
Paistoi päivä räppänästä,
tuli kotiin Laurukainen,
näki veljen verissänsä,
poissa oli peskit, pulkat,
poissa oma, armas nainen.
Otti sukset, hiipi, hiihti,
päältään peskin hankeen heitti,
hiihti laaksot, viilsi vaarat,
mut ei nähnyt linnuistansa,
lumi kaikki jäljet peitti.
Kiiti keihässauvoillansa,
iski niinkuin suurta sutta,
jok' on paraan poron vienyt,
itki vihan vimmoissansa,
itki Lyman laupeutta,
kodan kirkkautta itki,
tunsi tunturien painon,
seisoi vihdoin virran luona,
vannoi valan jumalille,
vannoi verikoston, vainon.
Kulki lappi Laurukainen,
etsi Lymaa, lempeintänsä,
tutki tunturit ja järvet,
kulki viikon, kulki kolme,
koitui kotaan yksinänsä.
Hautas veljen virran rantaan,
muutti virran yläteilie,
vuotti vuoden vainolaista,
jänkät suli, päivä paistoi
järville ja tuntureille.
Kaikki kevätkosket kuohui,
laski lappi suvannoita,
nousi kokka, painui pohja,
peljännyt ei pohjan poika
hiisiä, ei haltijoita.
Uhmas usmat, kesti kohlut,
kerran virran vartta sousi,
näki viisi venekuntaa,
viisi mustapartamiestä,
mustat miehet maihin nousi.
Kiilsi silmät miesten päässä,
veneess' oli keihäät, kirveet,
padat, peskit, ryostöriistat,
partaa pitkin veri tippui,
otsiss' oli haavat hirveet.
— "Souda luokse, lappalainen,
ehkä tunnet kosken kohdat,
emme suotta surmaan suista,
saatpa osan saaliistamme,
jos sä hyvin hyrskyt johdat!"
Sousi luokse Laurukainen,
hymyili ja heitti naljan,
tunsi veljen murhamiehet,
tunsi omat padat, peskit,
poronmerkin, oman taljan.
— "Moni siin' on surman saanut,
sit' ei laske joka lappi,
kyllä tunnen kosken vaarat
vaikk' en tunne ketään teistä",
nauroi vaikka kiehui sappi.
Nauroi lappi Laurukainen,
joi ja söi ja seuraa kiitti,
teki miesten mieltä myöten,
valkamasta veneet työnsi,
kaikki köysin yhteen liitti.
Istui itse peräpäähän,
neuvoi miehet taljain alle,
jottei kuohut keinuttaisi,
jottei tulis turman mieli
hurjan kosken haltijalle.
Veti virta venekuntaa,
rannan raidat ohi liehui,
veneet kieppui kosken kuohuun
ympärillä yrmyt ärjyi,
kurimuksen pyörteet riehui.
Mutta tyynnä teljollansa
istui lappi Laurukainen,
taljain alla kyyhötteli
peloissansa piileskellen
joka julma vienalainen.
Yhä vene kuiluun vieri,
koskenniskaa kohden kulki,
yli laitain laineet loiski,
vainolaiset nosti päänsä,
kauhuissaan ne silmät sulki.
— "Ajat, hurja, surman suuhun,
ihan suoraan kalliolle!"
— "Hiljaa!", huusi hurja lappi,
"oma työnne, oma syynne,
jos nyt mennään tuomiolle!"
Laski lappi Laurukainen,
alla hyrskyi huima vuoksi,
vasamana vene sinkui,
nousi lappi teljoltansa,
kalliolle joutuin juoksi:
— "Siinä saitte, surman miehet,
miks te veitte lapin naisen,
murhasitte veljen vienon,
tunnette nyt, Vienan koirat,
lappalaisen Laurukaisen!"
Vieri Vienan vainolaiset,
näkivät kuin näkyjänsä,
kodat poroks poltettuina,
riistettyinä nuoret naiset,
miehet maassa verissänsä.
Veneen pohjaan polvistuivat,
rinnoiltaan ne ristit riisti,
jupisivat jumalistaan,
hirmutöistään huohottivat,
keskenään ne kiroin kiisti.
Muutti väylää venekunta,
iski paasiin hauras haaksi,
miehet hosui, veteen vieri,
vihreet vaahdot yli syöksyi,
murskas kaikki kuoliaaksi.
Laurukainen kalliolla
katsoi tuimin kasvoin itään,
katsoi kosken kurimuksiin,
näki kerran pään ja käden,
sitten ei hän nähnyt mitään.
Miehen synkkäin silmäin eteen
nosti ryöpyt hienon verhon,
ali kosken kirjokaaren
näki hiljaa heijailevan
rannan rauhaan pienen perhon. —