Ajoi Triihpo komein kääsin
Uuksun taloon keskiyöllä,
syttyi valo pirtin päähän,
Triihpo kulki kosimassa,
helyt heilui Triihpon vyöllä.
Uinui Ustjoi, talon tyttö
yksin aitan hämärissä,
kuuli kulkuset ja nousi,
äsken oli salaa käynyt
illatsuissa, ystävissä.
Siellä illoin Igun kanssa
oli käynyt karkeloissa,
oli tehnyt lemmen liiton,
nyt hän tunsi tuskan tulleen,
immen ilo oli poissa.
Triihpo, Salmin rikkain leski
oli impeen silmän luonut,
nyt hän puhemiehen kanssa
pönäkkänä pirttiin astui,
kultakihlat oli tuonut.
Näytti Triihpo kosjolahjat,
vanhemmille juoman juotti,
kysyi karjaa, kysyi metsää,
Ustjoi-neittä kumppanikseen,
vanhempien lupaan luotti.
Kotiin ajoi kitsas kosjo,
Ustjoi silmä kyyneleessä
näki unta, että tanssi
brihan kera brishakkansa,
permannolla Igun eessä.
Puhui maammo mairitellen,
pöydän päässä käski taatto,
kangaspuilla neijot lauloi
itkettäen impykäistä,
valmis oli sulhassaatto.
Joka ilta impi itki,
unen valtaan vihdoin vaipui,
aitass' salaa Igu kulki.
Kotiväki kärkkyi, käski,
vihille hän vihdoin taipui.
On jo häät, ei hypyt heilu,
Ustjoi hiipii aittaan yksin,
silmillänsä silkkipaikka [-huivi]
istuu vuoteell' armaan kanssa
surren, soutain sylityksin.
— "Auta, auta, ainoiseni,
miks'en vanhaa miestä väistä!"
— "Älä pelkää, orhi oottaa
mäen alla viidakossa,
kummaa kuullaan näistä häistä!"
Huusi emo morsianta,
häissä rahvas seistä jouti,
taatto tahtoi nähdä neitseen,
pieni sisko juoksi aittaan,
sieltä Ustjoin pirttiin nouti.
Näki Triihpo kyynelsilmät,
näki posken punastuvan,
sivu suuren pöydän kulki
nuori neitsyt kumarassa,
seisoi alla pyhänkuvan.
Näki tulen kuvan eessä,
kulta kiilsi puitteen puissa,
aatos liiti levotonna,
armaan kanssa kuutamolla
Ustjoi seisoi haaveiluissa.
Ei hän nähnyt, ei hän kuullut,
kaikki oli pahaa unta,
sulho saattoi pöydän päähän
juomaan samaa lähtömaljaa,
ympärillä sukukunta.
Niinkuin uness' soilui kisaan,
niinkuin sorja sotka saittaan,
kesken laulun kellon kuuli,
Igun hevon hirnahduksen,
huomaamatta hiipi aittaan.
Nosti Igu nuoren neidon,
kantoi rekeen, tarttui vitsaan,
orhi kiiti kujaa pitkin,
niin nyt Ustjoi kodin jätti,
sulhaiskansan, sulhon kitsaan.
Läpi kyläin kiiti orhi,
Ustjoi näki vuoret, meren,
näki Igun kodin tulet,
kuuli soinnut sirmankoista,
tunsi kutsut kuuman veren.
Kumarrellen polvistui hän
maahan talon kynnykselle,
risti rinnan, nosti päänsä,
näki ristirahvaan riemun,
nosti käden sydämelle.
Igun äiti pirttiin kutsui,
käski kansan painaa puuta,
nosti maasta neidon nuoren,
laski kädet immen kaulaan,
siunaten hän antoi suuta.
Astui kisaan vihkivöissä
neito, kulki karkeloissa,
kun hän nauroi, nauroi seinät,
kädet kullan koltuskoissa
niinkuin parhaat praasnikoissa.
Ilolle nyt ilo tuntui,
palkit paukkui, tahdin toisti,
soitti ukko kanneltansa,
kauvas yöhön soitto sinkui,
Mutta Uuksun pirtin päässä
seisoi Triihpo hämillänsä,
vaati lunnaat vanhemmilta,
kiros kaiken ristikansan,
yöhön häipyi häpeissänsä.
Reki liiti, hepo hölkki,
oli musta miehen mieli,
ei hän enään aittaan astuis,
naimioiks ei naista veisi,
joll' on sydän niinkuin kieli.
Kääntyi, katsoi kamalasti,
yksin ajoi kotiin reessä;
Uuksun pirtin tulet sammui,
yksi tuli tuikki vielä
himmeen pyhänkuvan eessä.