Asui Urtti takamailla
Kalmunjärven rantamalla,
vuori heitti synkän varjon,
esti päivän paistamasta
päivänkukkaa ikkunalla.
Kaukaa oli taimi tuotu,
vaimo nuori, kylän kukka,
Marja kammoi korven yötä,
missä hirmun huuhka huhui,
missä kiersi harmaa hukka.
Kannot, kivet kiskoi Urtti,
pellot kuokki korven laitaan,
mustaan veteen verkot laski,
rämeen rannat, korvet kaikki
kiersi pitkin riistamaitaan.
Jylhän järven tuolla puolen
asui Tuura naapurina,
usein yhdess' ystävinä
sovinnossa soutelivat,
useammin puhkes kina.
Puhui Tuura mielin kielin,
katsoi usein Urtin naista,
mykkä oli Urtin mieli,
mutta lämmin, syvä silmä,
kun hän auttoi armahaista.
Kerran miehet korpeen hiihti,
puissa kiilsi kirkas kuura,
vaaran laen lumi väikkyi,
karhunpesää miehet kiersi,
uuras Urtti, tyhjä Tuura.
Syöksyi karhu pesästänsä,
astui kantapäälle suksen,
liikkumaan ei päässyt Urtti,
karhu kahmi kämmenellä,
alkoi korven kamppauksen.
»Heitä luoti karhun kylkeen,
— sattuis minuun, älä huoli,
täss' ei auta, — jos ma kaadun,
saata sana vaimolleni:
karhun kitaan Urtti kuoli!"
Vilhui Tuuran viekas silmä,
valkeaisen vaimon muisti,
jota toivoi toivotonna,
hurja riemu rinnan täytti,
suksillaan hän notkoon luisti.
Kamppas Urtti karhun kanssa
murroksessa korvensuussa,
työnsi karhun kitaan nyrkin,
karhu repi, raastoi kasvot,
hohti haava otsaluussa.
Katsoi Urtti kaatuneena
tähtitaivasta ja vuorta,
kaukaa nousi harmaa sauhu
oman pirtin räppänästä,
mietti kylän kukkaa nuorta.
Tuura hiihti hämärissä,
astui kotaan, missä Marja
uneksuen katsoi korpeen,
päällä revontulet välkkyi,
tuikki taivaan tähtisarja.
Puhui Tuura viekkaan tyynnä:
"miksi katsees on niin vakaa,
täällä huokaa korven henki,
täällä menee mieli, järki,
korpi uhkaa vaaran takaa.
"Ystävättä yksin olla
eikä mitään määrää tiellä,
kyllä vielä tuonkin tunnet,
autioksi kodin tunnet,
rakastatko miestäs vielä?"
"Tänne tulin", vastas vaimo,
"muistot vuorten tuolla puolla,
sydämeen en tietä löydä
kuin en löydä tietä kotiin.
Täytyykö mun tänne kuolla?"
"Onni tulee, onni menee,
täällä korpi aina painaa,
korpi murtaa miehen voiman,
mutta toinen toistaan tukee, —
kuule, — Urtti on jo vainaa..."
Silloin vaimo itkuun puhkes,
aitast' itkuliinat nouti
surraksensa metsän miestä.
Tuura häipyi häpeissänsä,
nyt hän kotiin hiihtää jouti.
Itki Marja yksin yöllä,
itki elämäänsä halpaa.
Miksi korpi kummitteli,
kuka puhui porstuassa,
kuka kolkki ovensalpaa!
Kavahtain hän pystyyn nousi,
näkevänsä luuli haamun,
näki Urtin kynnyksellä,
koko kasvot verta vuoti
halki suuren veriraamun.
Elettihin entisillään,
räppänästä nousi sauhu.
Marja astui arastellen,
kun hän salaa miestään katsoi,
täytti mielen kumma kauhu.
Toinen silmä päässä roikkui,
naama nahkarepaleita,
vuoteelle hän hiljaa vaipui,
lepäs siinä viikon verran,
katsoi armaan askareita.
Niinkuin itse kuollut korpi
väijyi Urtin katseen alta,
kun hän vaani vaimon teitä,
kuuli Tuuran tutun äänen
rannan venevalkamalta.
Hirviönä Urtti nousi
niinkuin vuoren irvipeikko,
syvät arvet uursi päätä,
virkkanut ei sanaa siitä,
kuinka petti eräveikko.
Kuin ois katse kouristanut,
vetänyt kuin mustiin vesiin,
väisti Marja sekasilmää,
salaa itki, ikävöitsi,
neitseen ajat astui esiin.
Mykkänä hän työssä möyri,
kalasteli Tuuran kanssa,
mut ei tälle tarinoinut,
kuinka karhu väsyi viimein,
kömpi korpeen kouristansa.
Salaa nousi harjanteelle,
katsoi kauvas kotipuoleen,
viestiä ei vienyt pääsky,
yö kuin vuosi, joka aamu
herätti vain samaan huoleen.
Joskus kuikan kaakertaissa
yli järven kesä-illoin,
kun hän kuuli Tuuran laulun,
uusi toivo täytti rinnan,
mitä Marja mietti silloin!
Tuli Tuura ilostellen,
puhui tuulen tarinoitaan,
maanitteli, mairitteli,
Urtti uursi ulkotöissä
rämpiessä rahkasoitaan.
Oli päästy juhannukseen,
tuli Tuura mairemielin,
liukas oli silmänluonti,
askel varma voitostansa,
niin hän puhui viekkain kielin:
"Pois ma muutan muille maille,
sieltä tahdon talon ostaa,
et oo tiennyt, mit' oot tehnyt,
kun teit liiton korven kanssa,
kuolemalla korpi kostaa.
"Miehes muoto on kuin murha,
kuolee korpeen niinkuin susi,
jota metsäkoirat raastaa,
tänne näännyt nuorna nälkään,
hautaat parhaat haaveilusi.
"Tule, kannan käsilläni,
kauvas suven seudun teille,
siellä siintää kylät, kirkot,
siellä meille päivä päilyy,
siell' on onni luotu meille!"
Katsoi Tuura vaimon silmiin,
hiljaa vuotti vastausta,
uumalle hän käden kiersi;
kodan takaa nousi Urtti,
muoto oli mustan musta.
Työnsi tieltään kalpeen vaimon,
nosti hakokirveen terää:
"yksin jätit surman suuhun,
veisit vaimon, veisit kaikki,
siks et enään koskaan herää!"
Sanoi, iski kerran, kaksi,
Tuuran otsaan haavan heitti,
niinkuin karhu saalistansa
kantoi Urtti uhrin metsään,
sammalihin ruumiin peitti.
Kun hän palas pirttiin yksin,
korkealle päänsä nosti,
tehty oli turmanteko
valkeaisen vaimon tähden,
niin hän korven koston kosti.
Mutta poissa oli Marja,
pakoon juoksi mustaa murhaa.
Urtti etsi maat ja rannat,
kutsui kylän kukkaistansa,
kaikki, kaikki oli turhaa.
Kauvas korpeen Marja eksyi,
aave-äänin huudot haipui,
kauhun kuvat sielun särki;
vavahtaen varjoansa
kiljahtain hän suohon vaipui,
hukkui kotiin kaivatessaan,
rantaan raukeen hämäryyden,
korpi kätki salaisuuden
niinkuin taivaan kylmät tähdet
salaa suuren iäisyyden.