On korven yössä syvä sydänmetsä,
ei sit' oo käynyt kukaan, nähnyt kukaan,
maan uumenissa, sammalsokkeloissa
on kätköss' siellä kirkko, tarun mukaan.
Niin pimeä on seutu niinkuin yöllä
kuin metsää painais joku outo taika,
kuin ikiajoista niin oisi ollut
ja tulee olla kunnes täyttyy aika.
Niin siell' on hiljaista ja levollista,
maa-oksat raskaat verhoo ikilunta,
ne peittää muuraistiet ja rytörotkot,
kuin itse tyhjyys siellä uinuis unta.
Mut vanhan joulun yönä nousee maasta
kultainen risti, kirkon kiiltoharja,
sen ikkunoista lasikruunut loistaa
ja pyhäin tarukuvain kirjosarja.
Se taikakäsin kohoo korkeemmalle,
se lumivalkeana välkkyy saloon,
puut puhkee sinä yönä valkokukkiin,
ja linnut viserrellen lentää valoon.
Nyt kuuluu kulkusien huima helke,
ja hevot hirnuu, näkyy soihtuloimut,
mut juoksijoit' ei näy, ei ajajia,
soi niinkuin laahais maata liepeen poimut.
Ja oviverho siirtyy hiljaa syrjään
kuin joku näkymätön kirkkoon kulkis
ja käsin kantais vahakynttiläänsä,
taas verho vaipuu kuin sen joku sulkis.
Ja vastaan kimmeltäen lehteriltä
nyt heljään kumahtavat jätti-urut,
ne hätäpasuunoina paisuttavat
ilmoille maailmoiden kaikki surut.
Mut soittoon yhtyy ilon helohymnit,
ne kohoo yli kaiken maisen pyyteen,
ja äänten eessä palaa vahaliekit
kuin katseet kohois ylös iäisyyteen.
Jo joka kirkkopenkkiin liekit syttyy,
ne hohtaa niinkuin lasten ujot haaveet,
mut valo varjon luo kuin korkein onni,
ja holvin hämyyn taittuu arat aaveet.
Niin tänä yönä korven kirkko loistaa,
sen alttar'silmä kaikki katseet kerää
kuin aurinko, mi avaruuden avaa
ja salon soppiin paistaa täyttä terää.
Mut äkkiä kuin taivaan silmä sammuis
pimenee ilma, kirkkoon varjo leijaa,
kun satavuotisvanha korppi kirmaa
ja liekit himmentää, mi seiniin heijaa.
Ja soitto värjyy, vaikenee ja tummuu,
ei linnut laula, hankeen putoo perho,
taas soi kuin silkin kahina ja kilke,
soi kulkuset, ja siirtyy oviverho.
Ja kirkko vajoo hiljaa, hiljaa, hiljaa,
sen kultaristit, kuvat kuiluun vaipuu,
käy huokauksen henki läpi korven,
kuin tuskantäysi kadotus ja kaipuu.
Vain helinänä hymnein viime soinnut
pois hiutuu kuin ne oisi utu-unta;
kuin valkein siivin liehuu hienot hiuteet,
yö valkenee ja saloon sataa lunta.