Jo soraksi sortuivat linnat,
salit säihkyvät peitti jo yö,
jo ruostuivat ritarimiekat,
meni maine, mahti ja työ.
On kasvanut tummaa metsää,
missä turnaustorvet soi,
jo ammoin aukeni haudat,
uus aika ne umpeen loi. —
Mies yksin metsähän matkaa,
majan laittaa hän naiselleen,
hän mättäitä kuokkii ja kaivaa
ja hän astuvi auroineen.
Soran alta hän miekkoja nostaa
helohelmiä kaivellen,
pääkallon ehkä hän löytää,
suosilmään hän heittää sen.
Pajan ahjoon hän miekat työntää,
niistä valaa hän viikatteet,
ensi viljansa niittää ja kuivaa
siten lastensa kyyneleet.
Mut helmen hän vaimolle antaa,
joka rukkia polkevi vaan
ja toisella jalalla tuutii
sinisilmäistä kiikussaan.
Ja lapsi herää ja hymyy
helohelmen nähdessään,
ja päivä pirttihin paistaa
yli pienen, kultaisen pään.
Kuin tuhansia vuosia sitten
se on paistanut pimeimpään
salon mökkiin ja linnansaliin
yli taivahan retkillään.
Ja lapsi helmellä leikkii,
emon rinnan hän riemuhun saa,
hän leikkii kuin leikki jo ennen
moni lapsi, min kätki jo maa.
Mut ulkona mies vain möyrii,
kivet tieltään hän murskaksi lyö;
joka jänne huutaa voimaa,
joka iskusta täyttyy työ.