Pyhäin miesten päivä paistaa,
paistaa puuta, paistaa multaa,
niinkuin veri haapa hohtaa,
lehto loistaa keltaa, kultaa.
On kuin sänget silvottuina
itkis sirkkain siritystä,
on kuin metsä ikävöisi
laululintuin liverrystä.
Rannan riitteet riuskahdellen
kylmin, kirkkain kitein kiiltää,
kätkee laineen joutsenlaulu,
aamuviima vettä viiltää.
Kuolonkamppauksen lepo
on jo tullut saveen, soraan,
mutta elinvoiman valo
väikkyy yli nuoren oraan.
Niin hän käy kuin ylipappi
luoden loiston luonnon huoleen,
uuras uhriliekki nousee
niinkuin lahja Luojan puoleen.
Yli notkon, kummun, kunnaan
kiertää pellon pehkusauhu.
Maamies möyrii mullassansa,
huumaa oman veren pauhu.
Katsoo suoraan silmiin hallaa,
joka luhdan takaa uhkaa,
risut räiskyy, pehkut palaa
antain maalle voiman tuhkaa.
Antaa uskon uuteen aikaan,
joka suuret enteet salaa;
korkeemmalle kohoo päivä,
korkeemmalla tuli palaa.