"Hän musta mies, ei tambo", vastasi Koho osoittaen voihkivaa
työläistä.
"Hän mies sairas", selitti Grief.
"Minä mies sairas."
"Sinä mies valehdella", nauroi Grief. "Rommi tambo, aina tambo. Nyt,
Koho, puhua tämä suuri herra kanssa."
Wallensteinin ja vanhan päällikön kanssa hän istuutui neuvottelemaan
valtion asioista. Koho sai kehumista siitä, että oli pitänyt rauhaa,
ja vanhuuden raihnaisuuttaan osoittaen hän toivoi ikuista rauhaa.
Sitten keskusteltiin saksalaisen viljelysaseman perustamisesta
rannikolle kahdenkymmenen mailin päähän. Maa oli tietenkin ostettava
Koholta ja hinta määrättiin tupakassa, veitsissä, napeissa,
piipuissa, kirveissä, delfiininhampaissa ja näkinkuorirahassa --
kaikessa muussa paitsi rommissa. Keskustelun aikana Koho vilkuili
ikkunaan päin, jonka takana näki Worthin sekoittavan lääkkeitä
ja asettavan hyllylle. Näki hän myös johtajan lopettavan työnsä
ottamalla ryypyn skottilaista. Koho pani pullon tarkasti merkille.
Ja vaikka hän keskustelun jälkeen roikkuili vielä tunnin siellä, ei
sattunut tilaisuutta, jolloin ihmisiä ei olisi ollut huoneessa. Kun
Grief ja Worth istahtivat puhumaan keskenään, heitti Koho toivon.
"Minä mennä kuunari", hän ilmoitti, kääntyi ja nilkutti ulos.
"Suuri on mahtavien alennus", nauroi Grief. "Ajatellapa, että tämä
oli kerran Koho, verisin murhaaja koko Salomonin-saarilla. Kaiken
elämänsä on hän tehnyt pilkkaa kahdesta maailman suurvallasta. Ja nyt
hän menee kerjäämään Denbyltä ryyppyä."
3.
Viimeisen kerran _Wonderin_ päällysmies teki pilkkaa alkuasukkaasta.
Hän oli isossa kajuutassa merkitsemässä listalle, mitä tavaroita
vietiin veneellä maihin, kun Koho kiipesi alas portaita ja asettui
istumaan häntä vastapäätä pöydän ääreen.
"Kyllä minä pian kuolla", ilmoitti vanha päällikkö. Kaikki lihan
nautinnot olivat hyljänneet hänet. "Minä ei huoli Mary. Minä ei
huoli kai-kai. Minä paljon sairas. Minä kuolla pian." Pitkä ja
ikävä väliaika, jonka kuluessa hänen kasvonsa ilmaisivat syvää
huolestumista vatsan takia, jota hän taputteli ilmein kuvaten sen
tuskia. "Vatsa paljon sairas." Taas hän odotti, odotti, että Denby
ehdottaisi jotakin. Sitten tuli pitkä, väsynyt huokaus ja: "Minä
tahto rommi."
Denby nauroi sydämettömästi. Tuo vanha ihmissyöjä oli ennenkin inunut
häneltä ryyppyjä, mutta Griefin ja McTavishin määräämistä tamboista
oli ankarin se, ettei New Gibbonin alkuasukkaille saanut antaa
alkoholia.
Pahinta oli, että Koho oli päässyt sen makuun. Nuorempina päivinään
hän oli tutustunut humalan autuuteen, Silloin kun rosvosi kuunari
_Dorsetin_. Mutta onnettomuudeksi hän oli oppinut sen tuntemaan
yhdessä koko kansansa kanssa, eikä varasto ollut pitkälle riittänyt.
Kun hän sitten johti alastomat heimolaisensa tuhoamaan saksalaista
viljelysasemaa, oli hän viisaampi ja varasi kaikki juomat itselleen.
Seurauksena oli ollut hirvittävä sekamelska, jossa toistakymmentä
juomaa teki palvelusta, kiniinillä terästetystä oluesta absinttiin
ja aprikoosiviinaan asti. Se humala oli kestänyt kuukausia, ja
sellaisen janon se jätti, ettei se ikinä sammunut. Herkkänä
alkoholille villikansain tapaan koko hänen elimistönsä huusi nyt
sitä. Se himo kuiskutti hänelle korvaan ihania tunnelmia, korvissa
sihisi ja soi, aivoissa kierteli lämpimiä ja ihania mielijohteita,
koko olemuksen valtasi hyvinvoinnin ja onnen tunne. Ja vanhuutensa
ikävystyksessä, jolloin naiset ja syömingit eivät häntä huvittaneet
ja vanhat vihat olivat unohtumassa, hän kaihosi yhä uudelleen sitä
elähdyttävää tulta, joka lähti pullojen nesteistä -- kaikenlaisten
pullojen -- sillä hyvin hän ne muisti. Hän saattoi istua tuntikausia
auringonpaisteessa, väliin torkahdellen, murhein miettimässä sitä
hummausta, jonka oli saanut nauttia silloin, kun saksalainen asema
oli hävitetty.
Denby oli ystävällinen. Hän tutki vanhuksen tautia ja tarjosi tälle
pastilleja lääkelaatikostaan, monenlaisia pillereitä ja viattomia
kapseleita. Mutta Koho kieltäytyi lujaluontoisesi. Hän oli kerran
puraissut _Dorsetista_ löytämäänsä kiinakapselia. Myös oli kaksi
hänen sotilaistaan maistanut valkoista jauhetta ja kuollut nopeasti
hirveihin tuskiin. Ei, lääkkeisiin hän ei luottanut. Mutta pullojen
nesteet olivat leiskuavia elonantajia ja untenluojia. Eipä ihme, että
valkoiset miehet pitivät niitä niin suuressa arvossa ja kieltäytyivät
niitä antamasta.
"Rommi hyvä tavara", hän kehuskeli yhä uudelleen, selvästi ja
vanhuksen väsyneellä kärsivällisyydellä.
Ja silloin Denby teki erehdyksensä ja suunnitteli pilan. Hän kiersi
Kohon taa, avasi lääkelaatikon kaapin ja otti esille sinappiesanssia.
Oli vetävinään korkin auki ja juovinaan. Kuvastimesta hän näki,
kuinka Koho puoliksi häneen päin kääntyneenä piti häntä silmällä.
Denby maiskutti huuliaan, karautti kurkkuaan mielihyvissään ja
pani pullon takaisin. Jättäen kaapin oven lukitsematta palasi hän
paikoilleen ja sopivan väliajan kuluttua meni kannelle. Kajuutan
oven lähimailta hän kuunteli. Vähän ajan päästä kuului alhaalta
hirvittävä, kuristava, vinkuva yskä. Hän hymyili itsekseen ja
palasi hiljalleen kajuuttaan. Pullo oli paikoillaan hyllyllä, ja
vanhus istui äskeisessä asennossaan. Denby ihaili hänen rautaista
itsehillintäänsä. Suu ja huulet ja kieli ja kaikki aistimet olivat
tulen polttamina. Jonkun kerran mies vetäisi henkeään tai yskähti
pakosta kyynelten väkistenkin kieriessä hänen silmistään poskia
alas. Tavallinen mies olisi tunnin ainakin yskinyt ja kakistellut.
Mutta vanhan Kohon kasvot olivat julman päättävät. Hän käsitti, että
hänestä oli tehty pilkkaa, ja hänen silmiinsä tuli vihan ja kiukun
ilme, niin alkuperäinen, niin hirvittävä, että se pani kylmät väreet
karsimaan Denbyn selkäpiitä. Koho nousi arvokkaasti.
"Minä mene nyt", sanoi hän. "Kutsu vene otta minä."
4.
Nähtyään Griefin ja Worthin lähtevän ratsastamaan tiluksille istahti
Wallenstein arkihuoneeseen öljyämään ja puhdistamaan automaattista
pistooliaan. Pöydällä hänen edessään oli välttämätön skottilaispullo
ja lukuisia soodapulloja. Vieressä oli vaillinainen pullo, jossa oli
whiskyn leima, mutta joka sisälsi hevoslinjamenttia. Worth oli sitä
sekoittanut eikä muistanut panna pulloa pois.
Akkunan läpi Wallenstein näki Kohon tulevan polkua pitkin.
Ukko nilkutti nopeasti, mutta kuistille päästyään hän malttoi
mielensä ja astui arvokkaasti sisään. Hän istuutui katsomaan
pistoolinpuhdistusta. Vaikka suu ja huulet ja kieli olivat tulessa,
ei hän siitä merkkiäkään antanut. Viiden minuutin kuluttua hän sanoi:
"Minä tahto rommi. Rommi hyvä."
Wallenstein hymyili ja pudisti päätään, ja sitten hänen mieleensä
juolahti pila, joka oli oleva viimeinen hänen elämässään. Noiden
pullojen yhtäläisyys se siihen aiheen antoi. Hän laski hajalle otetun
pistoolinsa pöydälle ja sekoitti itselleen pitkän ryypyn. Seisoen
pöydän ja Kohon välissä hän vaihtoi pullot, tyhjensi lasinsa ja
oli sitten etsivinään jotakin sekä lähti huoneesta. Ulos hän kuuli
syljeskelemistä ja yskinää; mutta hänen tullessaan sisään istui vanha
päällikkö entisellä paikallaan. Mutta linjamentti oli vähentynyt ja
näkyi, että sitä oli liikutettu.
Koho nousi, löi kätensä yhteen, ja kun poika tuli, antoi hän merkin,
että halusi pyssynsä. Poika toi aseen ja tavan mukaisesti lähti
vieraan edellä sitä viemään ulos. Vasta portin ulkopuolella hän antoi
sen omistajalleen. Virnistellen itsekseen katseli Wallenstein vanhaa
päällikköä tämän nilkuttaessa rantaa pitkin joelle päin.
Muutamia minuutteja myöhemmin pannessaan pistoolia kokoon kuuli
Wallenstein kaukaisen paukauksen. Hetkisen ajatteli hän Kohoa,
mutta se ajatus häipyi hänen mielestään. Worthilla ja Griefillä oli
pyssyt matkassaan ja he ampuivat arvatenkin kyyhkysiä. Wallenstein
nojautui taapäin tuolillaan, naureskeli, väänsi keltaisia viiksiään
ja torkahti. Hän heräsi Worthin kiihtyneeseen huutoon:
"Soita iso kello, pian! Soita kuin helvetti!"
Wallenstein kiiti kuistille nähden samassa johtajan hyppäävän
hevosensa selästä ja yli matalan aidan sekä lentävän Griefin perään,
joka ratsasti hurjasti edellä. Kovaääninen räiske ja kookospuiden
välitse kohoava savu kertoivat asian. Venehuoneet ja parakit olivat
tulessa. Iso tilankello soi lujasti saksalaisen juostessa rantaa
kohti, ja hän näki veneiden nopeasti lähtevän kuunarilta.
Parakit ja venehuoneet, olkikattoiset ja kuivat kuin taula, olivat
tulen vallassa. Grief tuli keittiöstä kantaen jalasta alastonta
mustaa lasta. Sen pää oli poissa.
"Keittäjä on tuolla sisällä", sanoi hän Worthille. "Hänen päänsä on
mennyt myös. Oli liian painava, ja minun oli jouduttava."
"Tämä on minun syyni", sanoi Wallenstein. "Vanha Koho sen teki. Mutta
minä annoin hänen ryypätä Worthin hevoslinjamenttia."
"Luulenpa, että hän on matkalla viidakkoon. Oliver on tuolla joella.
Kun hän vaan ei tapaisi häntä."
Johtaja nelisti pois puiden lomitse. Muutamia minuutteja myöhemmin
parakkien romahtaessa he kuulivat hänen huutavan ja menivät
sinnepäin. Joen törmällä he tapasivat hänet. Hän istui yhä hevosensa
selässä ja tuijotti kalmankalpeana maahan. Siinä oli nuoren
apulaisjohtajan Oliverin ruumis, vaikka sitä oli vaikea tuntea, sillä
pää oli poissa. Mustat työläiset tulivat hengästyneinä juoksustaan
työmailta ja joukkoutuivat ruumiin ympärille. Griefin johdolla he
laittoivat paarit vainajalle.
Wallenstein oli tosisaksalaisen surun vallassa. Vedet valuivat
silmistä hänen lakatessaan valittamasta ja alkaessaan kirota. Kuohuva
viha oli yhtä tosisaksalainen kuin manauksetkin, ja kun hän yritti
siepata Worthin pyssyn, oli vaahtoa noussut hänen huulilleen.
"Ei mitään sellaista", sanoi Grief jyrkästi. "Malttakaa mielenne,
mies. Älkää olko hullu."
"Mutta annatteko hänen paeta?" huusi saksalainen hurjana.
"Hän on paennut. Viidakko alkaa tästä juuri. Kas tuosta hän on
kahlannut yli joen. Hän on jo sianpoluilla. Sama kuin hakea neulaa
heinäsuovasta, ja jos seuraisimme häntä, saattaisivat jotkut hänen
nuoret miehensä yllättää meidät, Sitäpaitsi ovat polut ansoja
täynnään -- tiedättehän, teräviä piikkejä, myrkytettyjä okaita ja
muuta samanlaista. McTavish ja hänen viidakkomiehensä vain voivat
siellä liikkua, ja viime kerrallakin menetti hän siellä kolme
miestään. Palataan taloon. Ensi yönä kuulette torvisimpukkain ja
sotarumpujen äänen ja koko helvetin olevan valloillaan. Ne eivät
hyökkää taloon, mutta pidä väki koossa sen likellä, Worth. Tulkaa."
Palatessaan polkua pitkin he tapasivat mustan, joka inisi ja itki
ääneensä.
"Suu kiinni sinä", huusi Worth. "Mikä melu tämä?"
"Se mies Koho tappa kaksi mies", vastasi musta ja vetäisi sormellaan
kuvaavasti kaulaansa.
"Se on tappanut lehmätkin", sanoi Grief. "Ette saa maitoa vähään
aikaan. Lähetän joitakin Ugista."
Wallenstein oli lohduton, kunnes Denby tuli rannalta ja tunnusti
sinappijutun. Saksalainen kävi sen takia miltei iloiseksi, vaikka yhä
väänteli viiksiään kiivaasti ja noitui Salomonin-saaria kirouksilla,
jotka olivat kotoisin neljän kielen varastoista.
Seuraavana aamuna nähtiin _Wonderin_ mastonhuipusta, että viidakko
oli täynnä merkkitulia. Mäeltä mäelle ja taajan viidakon läpi näkyi
savupatsas toisensa takana. Kaukaiset kylät, McTavishin kaukaisimpien
retkeilyjen rajan takaisilta vuorilta, yhtyivät tähän merkinantoon.
Joen takaa kuului torvien hirveä räikinä, ja mailien päästä kaikui
suurten sotarumpujen jymy -- ne olivat isoja, onttoja puunrunkoja,
tulella koverrettuja ja kivi- sekä raakunkuori-aseilla. Kaavittuja.
"Niin kauan ei ole hätää, kun pysytte lähellä taloa", selitti
Grief aseman johtajalle. "Minun on lähdettävä Guvutuun. Eivät ne
hyökkää avoimella kentällä. Pidä työläiset lähellä taloa. Ei tehdä
uutisraivausta niin kauan kuin tätä kestää. Ne tuhoavat jokaisen
eristyneen joukon. Ja mitä tapahtuukin, älä lähde niiden jäljestä
viidakkoon. Jos lähdet, niin Koho saa sinut. Odota McTavishia.
Lähetän hänet ja joukon Malaitan metsäläisiä. Hän vain voi tunkeutua
sinne. Siis, siihen asti jätän Denbyn luoksesi. Jääthän? McTavish
tulee _Vandalla_ ja sillä pääset takaisin _Wonderille_. Kapteeni Ward
selviää kyllä nyt ilman sinua."
"Aioin itse esittää sitä", vastasi Denby. "En aavistanut tällaista
saattavan syntyä pienestä pilasta. Tavallaan pidän itseäni
syyllisenä."
"Vastuussa olen minäkin", keskeytti Wallenstein.
"Mutta minä aloitin", sanoi päällysmies.
"Ehkä aloititte, mutta minä jatkoin."
"Ja Koho päätti", sanoi Grief.
"Joka tapauksessa jään minäkin", sanoi saksalainen.
"Arvelin teidän tulevan Guvutulle mukanani", sanoi Grief.
"Niin oli aikomukseni. Mutta tämä on minun asiani, osaksi, ja minä
olen tehnyt tuhmuuksia. Minä jään auttamaan asiain selvittämistä."
5.
Guvutulta Grief lähetti täydet tiedot McTavishille juuri Malaitalle
lähtevän pestauslaivan mukana. Kapteeni Ward purjehti _Wonderilla_
Santa Cruzin saarille, ja Grief lainasi veneen ja mustan miehistön
brittiläiseltä sekä souti kanaalin poikki Guadalcanariin tutkimaan
Penduffrynin takamaita.
Kolme viikkoa myöhemmin hän purjenuorat vapaina ja iloisen vihurin
puhaltaessa saapui läpi koralliriuttavyön Guvutun ankkuripaikan
tyyneen veteen. Satama oli miltei tyhjä. Vain pieni alus oli lähellä
rantaa. Grief tunsi sen _Vandaksi_. Se oli nähtävästi juuri tullut
Tulagi-väylää pitkin, sillä sen musta miehistö oli vielä purjeiden
kimpussa. Veneen saapuessa sen vierelle ojensi McTavish itse kätensä
auttaakseen hänet kannelle.
"Mikäs on?" kysyi Grief. "Etkö ole vielä lähtenyt?"