1.
"Milteipä pelkään viedä teitä New Gibbonille", sanoi David Grief.
"Vasta kun te ja brittiläiset annoitte minulle vapaat kädet ja
jätitte paikan rauhaan, voitiin saavuttaa tuloksia."
Wallenstein, saksalainen asiamies Bougainvillestä, kaatoi kurkkuunsa
pitkän kulauksen soodawhiskyä ja hymyili.
"Me kohotamme teille lakkiamme, herra Grief", sanoi hän hyvällä
englanninkielellä. "Ihmeitä te olette tehnyt tuolla pirunsaarella.
Emmekä me halua siihen sekaantua. Sillä pirunsaari se on, ja vanha
Koho on itse pääpiru. Me emme koskaan tulleet hänen kanssaan toimeen.
Valehtelija hän on eikä ole typerä. Musta Napoleon, päitä katkova,
ihmissyöjä Talleyrand. Muistanpa, kun kuusi vuotta sitten tulin
sinne brittiläisellä risteilijällä. Neekerit livistivät pensaikkoon
tietysti, mutta tapasimmepa muutamia, jotka eivät päässeet. Yksi
niistä oli hänen viimeinen vaimonsa. Oli ollut kaksi päivää ja kaksi
yötä käsivarrestaan riippumassa auringonpaisteessa. Ja kaulaansa
myöten raikkaaseen virtaan upotettuina oli kolme muuta naista. Niiden
luut oli ruhjottu ja nivelet katkottu. Kuuluvat siten käyvän mureiksi
syödä. Olivat vielä hengissä. Ihmeteltävä elinvoima. Vanhin pysyi
hengissä lähes kymmenen päivää. Niin, sellaista on Kohon ruokahalu.
Villipeto hän on. Sitä vain emme käsitä, kuinka te hänet rauhoititte."
"Enpä sanoisi juuri sitä, että hän on rauhoittunut", vastasi Grief.
"Vaikka hän väliin tuleekin ja syö kesynä kädestämme."
"Niin paljoa emme me risteilijöillämme saavuttaneet. Eivät
saksalaiset eivätkä englantilaiset koskaan saaneet häntä käsiinsä. Te
olitte ensimmäinen."
"En ollut; McTavish oli ensimmäinen", selitti Grief.
"Ahaa, muistanpa, se on pieni kuiva skottilainen." Wallenstein
maisteli whiskyään. "Metelinpaikkaajaksihan ne häntä sanovat, eikö
niin?"
Grief nyökkäsi.
"Kerrotaan että te maksatte hänelle palkan, joka on suurempi kuin
minun tai täkäläisten brittien?"
"Pelkäänpä niin olevan asian", myönsi Grief. "Mutta, loukkaamatta
ketään, hän on sen ansainnut. On aina siellä, missä meteliä on.
Suorastaan tietäjä. Hänpä hankki minulle aseman New Gibbonilla. On
nyt Malaitalla plantaasia perustamassa."
"Ensimmäistä?"
"Ei ole koko Malaitalla kauppa-asemaakaan. Työläisten värvääjät
pitävät vielä kannellista venettä lukon takana ja vanhaa piikkilankaa
aidanlaitana. Tuolla onkin uudistilamme. Puolessa tunnissa ollaan
siellä." Hän ojensi merikiikarin vieraalleen. "Bangalon [engl.
bungalow] vasemmalla puolella ovat venekodat. Taempana ovat parakit.
Oikealla kopra-kasat. Jo on kuivamassa joku määrä. Koho on jo niin
sivistynyt, että panee kansansa tuomaan pähkinöitä. Ja tuossa on
joensuu, missä ne naiset olivat pehmenemässä."
_Wonder_ kiiti levitetyin purjein suoraan ankkuripaikkaa kohti.
Laiskasti se kohoili ja laski sileiden takamaininkien työntelemänä.
Monsuuniajan loppu oli käsissä, ja ilma oli täynnä tropiikin
paksua tuoksua, taivas muodottomien pilvien liekehtivänä massana.
Epätasainen maa oli pilvimöykkyjen ja vihurinpuuskausten hämärässä,
ja sen niemekkeet ja huiput näkyivät tummina näiden takaa. Väliin
läpäisi kimppu auringonsäteitä pilven, ja tuskin mailin päässä
purkautui pilvi rankkasateeksi.
Tämä oli New Gibbonin kostea, vehmas metsäläissaari, viidenkymmenen
mailin päässä Choiseulista tuulen alla. Maantieteellisesti se kuului
Salomonin-saariin. Valtiollisesti halkaisi Saksan ja Britannian
vaikutuspiirin raja sen kahtia, ja se oli kahden kauppa-asiamiehen
yhteisen hallinnon alainen. Mutta siihen nähden oli hallinto olemassa
vain noiden valtain siirtomaahallitusten papereissa.
Todellista hallintoa ei ollut eikä ollut koskaan ollutkaan.
Entisajan trepanginpyytäjät olivat purjehtineet sen ohitse.
Santelipuunkauppiaat olivat ankarain kokemusten jälkeen jättäneet
sen rauhaan. Pestauslaivat eivät koskaan olleet sieltä saaneet
yhtään työläistä värvätyksi, ja kun kuunari _Dorset_ meni kaikkine
miehineen, annettiin saaren olla aloillaan. Myöhemmin oli eräs
saksalainen yhtiö yrittänyt kookosviljelyksiä siellä, mutta
siitä oli ollut luovuttava, kun muutamat johtajat ja koko joukko
sopimustyöläisiä olivat menettäneet päänsä. Eivät olleet Saksan eikä
Britannian risteilijät saaneet noita mustia metsäläisiä järkiinsä.
Neljä kertaa olivat rauhalliset lähetysseurat yrittäneet saaren
rauhallista valloitusta, ja neljä kertaa olivat taudit ja verilöylyt
karkoittaneet heidät sieltä. Enemmän risteilijöitä, enemmän
rauhoitusta oli seurannut, mutta turhaan. Ihmissyöjät olivat aina
piiloutuneet metsiinsä ja nauraneet räjähteleville shrapnelleille.
Kun sotalaivat lähtivät, oli helppo rakentaa jälleen poltetut
ruohotalot ja laittaa kotanuotiot vanhaan tapaan.
New Gibbon oli suuri saari, sataviisikymmentä mailia pitkä ja
puolen sen mitan levyinen. Sen tuuliranta oli kallioinen, vailla
ankkuripaikkoja ja lahtia sekä sotaisten heimojen asuma -- ainakin
oli ollut, kunnes Koho oli noussut ja, kuten Kamehameha, aseitten
voimalla ja melkoisella valtiotaidolla yhdistänyt suurimman osan
heimosta liittoon. Hänen politiikkansa, ettei mitään kanssakäymistä
valkoisten kanssa, oli aivan oikea, kun katsoi asiaa hänen kansansa
elämisen kannalta; ja viimeisen risteilijän jälkeen oli hän saanut
pitää päänsä, kunnes David Grief ja McTavish, Metelinpaikkaaja,
olivat tulleet sille autioksi jätetylle rannalle, jossa oli ollut
saksalaisten bangalo ja parakit sekä lukuisat englantilaiset
lähetystalot.
Seurasi sotia, valerauhoja ja taas sotia. Tuo kuivettunut pikku
skotti osasi kyllä nostaa metelin niinkuin sen paikatakin, ja
tyytymättä vain siihen, että piti rannikkoa hallussaan, hän toi
Malaitalta viidakkoväkeä ja tunkeutui saaren sisäosien sianpoluille.
Hän poltti kyliä, kunnes Koho väsyi niitä uudelleen rakentamaan,
ja kun hän sai käsiinsä Kohon vanhimman pojan, pakotti hän vanhan
päällikön neuvotteluun. Silloin McTavish myös määräsi päätaksan.
Jokaista väkensä menettämää päätä kohti hän uhkasi ottaa kymmenen
Kohon miesten päätä. Kun Koho oppi ymmärtämään, että skotti oli
mies pitämään sanansa, saatiin ensimmäinen tosi rauha aikaan.
Sillä välin oli McTavish rakentanut bangalon ja parakit, raivannut
puhtaaksi viidakon rannalta ja istuttanut kookokset. Sitten hän oli
mennyt paikkaamaan meteliä, joka oli syttynyt Tasmanian särkillä,
missä musta rutto oli puhjennut ja pantu Grief-pirun poppamiesten
viljelysten syyksi. Kerran Vuodessa oli hänet kutsuttu takaisin
järjestämään tolalleen New Gibbonin asioita; ja Koho, maksettuaan
kaksisataatuhatta kookospähkinää pakkoveroa, päätti, että on halvempi
pitää rauhaa ja myydä pähkinöitä. Olivat myös hänen nuoruutensa
hehkut sammumassa. Hän oli vanhentunut ja ontui toista jalkaansa,
jonka pohkeen Lee-Enfield -kiväärin luoti oli puhkaissut.
2.
"Tunsinpa pojan Hawajilla", sanoi Grief, "sokeritilan johtajan, joka
käytti vasaraa ja kymmenen pennyn naulaa".
He istuivat laajalla kuistilla ja katselivat, kuinka Worth, New
Gibbonin asemanhoitaja, paikkasi sairaita. Ne olivat Uuden-Georgian
poikia, kymmenkunta, ja se, jolla oli hammas kipeä, oli jätetty
viimeiseksi. Worth oli juuri ensi yrityksessään epäonnistunut.
Hän pyyhki hikeä otsaltaan toisella ja heilutti pihtejä toisella
kädellään.
"Ja murti useammat kuin yhdet leuat", lausui hän irvistäen.
Grief pudisti päätään. Wallenstein hymyili ja kohotti kulmakarvojaan.
"Ei kertonut sitä", selitti Grief. "Vakuutti onnistuvansa aina ensi
yrityksellä."
"Näinpä kuinka siinä meneteltiin ollessani toisena perämiehenä
hedelmälaivalla", alkoi kapteeni Ward. "Äijä käytti tilkitysnuijaa ja
teräksistä maalspiikiä. Kyllä hänkin hampaan ensi iskulla irti otti,
se on varma."
"Mutta minulla on pihdit", mutisi Worth irvistäen ja pisti ne mustan
suuhun. Hänen vetäessään örisi mies ja kohosi ylös. "Tulkaapas
pitämään sitä asemillaan", pyysi toimessa oleva.
Grief ja Wallenstein tarttuivat mustanahkaa kummaltakin puolelta.
Tämä vuorostaan tappeli vastaan, niin että hammas kalisi pihtejä
vasten. Koko ryhmä häilähteli sinne tänne. Moinen liike hehkuvassa
kuumuudessa kohotti hien otsalle. Mustakin hikoili tuskan hikeä.
Hänen tuolinsa kaatui. Kapteeni Ward keskeytti kätensä liikkeen, joka
juuri oli viemässä ryyppyä suuhun, ja yllytti rohkeuteen. Worth pyysi
avustajiaan pitämään lujasti kiinni, puristi sitten hampaan pihtiin,
niin että se nirskui, ja yritti nyhtäistä.
Kukaan heistä ei huomannut pientä mustaa miestä, joka nilkutti ylös
portaita heitä katsellen. Koho oli vanhoillinen. Hänen isänsä eivät
olleet vaatteita käyttäneet eikä hänkään, ei nauhan leveätä. Monet
reiät nenässä ja huulissa ja korvissa kertoivat koreiluhalusta, jo
ammoin sitten kuolleesta. Korvalehtien reiät olivat revenneet, mutta
niiden muistona oli kuivettuneen lihan riekaleita, jotka roikkuivat
olkapäille asti. Nyt hän harrasti vain hyötyä, ja eräässä hänen
oikean korvansa puolestakymmenestä pikkureiästä roikkui savipiippu.
Vatsan ympäri oli kiinnitetty halpa kauppavyö, jonka tekonahan ja
ihon välissä oli pitkän veitsen paljas terä. Vyössä riippui bambuinen
areka-pähkinä ja läkkilaatikko. Kädessä oli lyhytpiippuinen,
isoreikäinen sniderpyssy. Hän oli kuvaamattoman likainen ja isojen
arpien merkitsemä; pahin niistä oli Lee-Enfield-luodin jättämä, joka
oli pyyhkäissyt puolet pois toisesta pohkeesta. Sisäänpainunut suu
osoitti, että vain joku hampaista oli jäljellä. Kasvot ja ruumis
olivat kuihtuneet, mutta hänen mustat, nappimaiset silmänsä, pienet
ja lähekkäin olevat, olivat hyvin kirkkaat, mutta levottomat ja
pälyilevät, enemmän apinan kuin ihmisen silmät.
Hän katseli ja irvisti kuin pieni, viisas apina. Hän tunsi
luonnollista iloa nähdessään toisen kärsivän, sillä hänen maailmansa
oli kärsimysten maailmaa. Hän oli siitä osansa saanut ja toisille
paljoa suuremman osan vuorostaan antanut. Kun sitten hammas heltisi
leuasta ja pihdit kilahtivat toista hammasta vasten hermoja
vihlaisevasti, kipinöivät vanhan Kohon silmät ilosta ja hän katseli
nauttien mustaa, joka kiemurteli kuistin lattialla molemmin käsin
päätään pidellen ja hirveästi voihkien.
"Taitaa pyörtyä", sanoi Grief kumartuen uhria katsomaan. "Kapteeni
Ward, antakaahan sille ryyppy. Ja paras on teidänkin ottaa, Worth;
värisettehän kuin lehti."
"Minäkin taidan ottaa", sanoi Wallenstein pyyhkien hikeä otsaltaan.
Hänen silmänsä näkivät Kohon varjon maassa, ja sitä seuraten kohosi
hänen katseensa vanhaan päällikköön itseensä. "Halloo, mikäs tämä on?"
"Halloo, Koho!" sanoi Grief tuttavallisesti, mutta tiesi, ettei ollut
kättä tarjottava.
Kohon _tambo_, poppamiehen jo hänen syntyessään antama taika, oli
sellainen, ettei koskaan pitänyt hänen lihansa sattua valkoisen
miehen lihaan. Worth ja _Wonderin_ kapteeni Ward tervehtivät
myös Kohoa, mutta Worth murahti nähdessään sniderin, sillä hänen
tambojaan oli, että ei yhdenkään tilalla käyvän viidakkolaisen
ollut lupa kantaa asetta. Pyssyillä oli näet paha tapa tällaisissa
tilaisuuksissa laueta varsin köykäisesti. Johtaja löi kätensä yhteen,
ja musta palveluspoika, San Cristobalista värvätty, tuli juosten.
Worthin antaman merkin mukaisesti hän otti vieraan pyssyn ja vei sen
sisähuoneisiin.
"Koho", sanoi Grief esittäen saksalaisen, "tämä herra Bougainvillestä
-- hitto vie -- suuri herra paljon".
Koho, muistaen useiden saksalaisten risteilijäin käynnin, hymyili
silmissään ikäväin muistojen välkähdys.
"Älkää antako kättä, Wallenstein", varoitti Grief. "_Tambo_,
tiedättehän." Sitten Koholle: "Hitto vie, sinä lihava taas. Pitää
ottaa uusi Mary, vaimo, eh?"
"Minä vanha jo", vastasi Koho, väsähtäneesti päätään heiluttaen.
"Ei minä huoli Mary. Ei minä huoli _kai-kai_ [= ruoka]. Minä kuolla
kohta." Hän loi merkitsevän katseen Worthiin päin, jonka pää oli
taapäin painunut pitkän ryypyn takia. "Minä huoli rommi."