Kauvan valvottuaan Kreeta vihdoin oli nukahtanut, unen haltija ummisti
hänen väsyneet silmänsä ja antoi hänen hetkiseksi unhoittaa kaikki
huolet. Mutta kauhistavat unet häiritsivät hänen lepoaan. Ja kylmä
tuskan hiki otsallaan hän kavahti vuoteeltaan, hapuili pimeässä
tulukset käsiinsä ja sai vihdoin värisevin käsin valkean viritetyksi
päresoihtuun.
Edvardin vuode oli yhä vielä tyhjänä.
Kreeta ei tiennyt mitä ajatella. Poika oli jo päivemmällä ollut niin
kummallinen käytökseltään. Kunhan hän ei vaan olisi mennyt ja tehnyt
itsestään lopun! Vavisten tuskasta levoton äiti vaipui tuvan
rönsyiselle permannolle polvilleen ja rukoili kuten vain äiti voi hädän
hetkenä rukoilla lapsensa puolesta. Tuo kuihtunut vartalo vaipui yhä
enemmän kokoon, kun hän rukoili rauhaa omalle synnin raskauttamalle
sielulleen, rukoili myös sen puolesta, jonka hän oli pettänyt ja joka
kenties jo ammoin sitten oli astunut kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Nyt
toi kiusaaja toisia muistoja hänen mieleensä häiriten siten hänen
hartauttaan. Hän näki tässä samalla lattialla edessään polvistuneena
miehen, joka syvästi musertuneena rukoili häneltä anteeksi. Miten
ylpeästi ja tylysti hän olikaan ajanut luotaan tuon miehen, jonka
kanssa yhdessä olivat rikkoneet! Nyt hän itse oli vielä enemmän
masentuneena, vielä rauhattomampana polvillaan Hänen kasvojensa edessä,
joka tietää salaisemmatkin ajatuksemme, kaikki heikkoutemme. Eiköhän
hän vielä ollutkaan saanut anteeksi syntejään, vieläköhän taivaan kosto
häntä väijyisi, kuten se oli kohdannut hänen rakastajaansa?
Ovi avautui hiljaa. Hän ei sitä kuullut. Tupaan-tulija seisoi tuokion
alallaan kuten epäröiden.
Täysikuun heleässä valossa Edvard näki äitinsä lattialla kyyristyneenä,
kuuli hänen jupisevan itsekseen, ja nimet Brandt, Edvard, Michelsson,
sattuivat räikeästi hänen korviinsa. Käheä nauru herätti katuvaisen
rukoilijan täyteen tajuun.
-- Et vielä nuku. Sitä odotinkin, tokasi Edvard.
-- Rakas lapseni, mitä on tekeillä? Miksi teet minulle suruja
kuljeksimalla öisin ulkona? En voi nukkua sinua odottaessani.
-- Niin, olen lapsesi, mutta et ole vielä sovittanut kaikkea pahaa,
minkä olet tehnyt minulle.
-- Mitä tahdot siis, että minun tulee tehdä?
-- Rukoile loppuun rukouksesi ja ota sitten palkkasi pahoista
teoistasi!
Kreeta näki kirveenterän välkähtelevän kuutamossa, huudahti kauhusta ja
vaipui tajuttomana lattialle. Edvard ei vielä voinut täyttää aikeitaan,
hän tahtoi ensin kuulla äitinsä tunnustuksen.
Tuokion kuluttua Kreeta toipui tainnoksista:
-- Edvard, hän heikosti kuiskasi, mitä minulta tahdot?
-- Haluan sovitusta; voitko korvata minulle mitä olet rikkonut?
-- Rikokseni olen varmasti saanut anteeksi. Jospa tietäisit kuinka
paljon olen elämässäni saanut kärsiä!
-- Rikostasi et ole saanut anteeksi, minä yksin voin sen antaa
anteeksi, mutta olethan aina koettanut salata totuutta minulta. Mutta
nyt olen siitä päässyt selville -- tänään tapasin isäni -- --
-- Hän on minua parjannut -- -- --
-- Hän on sanonut minulle totuuden.
-- Edvard, tuo hänet tänne, silmieni edessä hän ei rohkene valehdella!
-- On liian myöhäistä. Kenties on hänelläkin jo viime hetki käsissä
kuten sinulla. Sitten seuraa tilinteon päivä -- --
Kirves välähti ilmassa ja Kreetan eloton ruumis vaipui rentonaan
lattialle.
Kiihkeästi Edvard heti ryhtyi toimiin saadakseen kaikki epäluulot
murhasta poistetuiksi. Hän kantoi kuolleen metsään, hautasi sen
hätäisesti kaivettuun kuoppaan, siroitti risuja ja lehtiä haudan
kohdalle. Sitten hän kiertoteitä palasi kotiin, pesi tuvan permannon
puhtaaksi verestä. Kirveen hän upotti meren pohjaan syvässä lahden
poukamassa ja souti itse pois tuntemattomia kohtaloita kohti.