V.

Tämä onnettomuus vei Pehrssonin muorin hautaan, ja siitä koitui myös

pitkä sarja kärsimyksiä Kreeta Michelssonille. Raskaalla sydämellä

hänen oli pakko jälleen muuttaa entiseen, jo puoleksi luhistuneesen

mökkiinsä Älgsjössä, vähine tavaroineen, jotka oli saatu pelastetuksi

tulipalosta. Edvard, joka jo vähin oli arvellut taasen lähteä merille

ja jättää äitinsä kunnan elätettäväksi, heltyi kuitenkin tämän

rukouksista ja ryhtyi hankkimaan elatustaan kalastuksella, ja meri

kyllä elättää miehensä, joka todenteolla tahtoo tehdä työtä.

Näin vieri joku aika sanottavitta häiriöittä. Mitään ylellistä elämää

ei mökissä vietetty, mutta köyhyys ja puute olivat myös tuntemattomia

vieraita, niin, riittivätpä Edvardin ansiot viinankin hankintaan, sillä

Edvard oli yhä uutterammin alkanut viljellä tätä turmiollista nestettä,

tuottaen täten vauriota ruumiilleen ja sielulleen, sekä sanomattoman

paljon tuskaa ja pelkoa äidilleen.

Oli myöhään syksyllä vuonna 1807. Edvard oli, kuten tapansa oli,

varhain aamusella lähtenyt vesille kokemaan pyydyksiään. Kala-onni ei

tänään ollut suotuisa, varsin alakuloisena hän vähine saaliineen jo oli

matkalla kotiapäin, kun hän erään niemekkeen kohdalla huomasi

rantakalliolla seisovan henkilön, joka innokkaasti viittaili häntä

luokseen. Vaikka hän tällä haavaa ei ollutkaan erin halukas ryhtymään

puheluihin tuon hänelle tuntemattoman miehen kanssa, hän kuitenkin

vihdoin päätti noudattaa tämän yhä innokkaammin uudistettuja

kehoituksia, ja käänsi niinmuodoin aluksensa rantaan ja souti maalle.

Rannalle noustuaan huomasi Edvard jonkun matkan päässä rannasta pienen

peräti rappeutuneen töllin, joka täydellisesti oli rannalla kasvavan

lepistön kätkössä, niin ettei sitä mereltäpäin voitu yhtään huomata.

Tämä oli arvatenkin tuntemattoman miehen tyyssija.

Rappeutunut tosin oli Edvardin ja hänen äitinsä tupa tuolla saaren

toisella puolella, mutta tälle se toki ei vetänyt vertoja, sillä tämä

oli enemmän ryövärien lymypaikan kuin ihmisasunnon kaltainen.

-- Oletko tänään saanut viljalti kaloja, nuori mies? vieras kysyi

luoden samassa läpitunkevan katseensa puhuteltuun.

-- Eipä kestä kehua. Ilmatkin ovat viime aikoina olleet peräti

epäsuotuisat kalastukseen. Mutta täytyyhän kuitenkin koettaa onneaan,

kävi sitten syteen tai saveen.

-- Oletpa saanut isäsi luonnon, kuulen puheestasi ja olen siitä

iloissani.

-- Isäni? Oletteko tuntenut isääni? Edvard sopersi ja kuuma veri kohosi

hänen poskilleen.

-- Häntä ei sinun ole tarvis hävetä -- olen myös tuntenut äitisi. Mutta

käykäämme tupaseeni, niin saamme hieman puhella. En ole moneen aikaan

tullut vaihtaneeksi sanaakaan kenenkään ihmisolennon kanssa, sillä olen

ollut sairaloinen, niin etten ole päässyt ovesta ulos. Senpävuoksi

nähdessäni sinun soutavan ohitse, sain semmoisen halun tavata jonkun,

jonka kanssa saisin hieman puhella.

Siihen Edvard kyllä oli valmis, mutta ensin hän tahtoi mennä panemaan

veneensä paremmin kiinni, jotta se ei vallitsevassa navakassa tuulessa

irtautuisi ja lähtisi ominpäin merille. Tämä oli tosin vain tekosyy:

itse asiassa hän tahtoi ottaa uskollisen seuralaisensa, viinapullon,

myötänsä tupaan. Ryyppy tahi parikin tekisi kai hyvää erakollekin!

Pian he istuivat innokkaassa puhelussa, ja kumpaakin näytti keskustelun

aihe suuresti huvittavan.

-- Olette tuntenut isäni, sanoitte tuonoin?

-- Niinpä niin, se oli reima mies aikoinaan, nyt ovat sairaus ja

vastoinkäymiset lamanneet miehen rohkeuden ja tarmon.

-- Sitten kaiketi myös tiedätte missä hän nykyään oleilee. Olisipa

hauska kerran nähdä häntä silmästä silmään, sillä näihin saakka en

tietääkseni ole häntä nähnyt. -- Tuvan isäntä ei huomannut, miten

nuorukainen tätä sanoessaan puristeli nyrkkejään ja koetti kaikin

tavoin hillitä kiihkoaan.

-- Toivosi on helposti täytetty -- vaikka heti paikalla.

-- Onko -- onko hän siis täällä? Asuuko hän kenties täällä Teidän

tuvassanne? Vai onko Teillä toinenkin huone?

-- Hän istuu tässä.

Nämät sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun Edvard nuolen

nopeudella kavahti istuimeltaan, tarttui viinapulloon ja aikoi iskeä

sillä isäntää päähän. Tämä ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiaan,

vaan virkkoi perin tyynesti:

-- Istuhan takaisin tuolillesi, minulla on vielä jotakin sanottavaa.

Vanhuksen kuolemaa halveksiva käytös ja kylmäverisyys saivat

kiihoittuneen nuorukaisen hetikohta tyyntymään; kehoitusta noudattaen

hän istahti entiselle paikalleen.

-- Arvasin kyllä, ettet suopein silmin katsoisi minua; minun

hairahdukseni on arvatenkin monasti rasittanut elämääsi ja tehnyt

tulevaisuutesi synkäksi. Tahdoin kuitenkin ilmaista sinulle totuuden,

ennenkuin oli liian myöhäistä, sillä minun päiväni ovat kenties luetut;

olenhan jo vanha ja sairaloinen. Mutta myöskin eräästä toisesta asiasta

tahdoin kanssasi puhua, kun kerta kuulin sinun jälleen oleskelevan

kotitanhuvilla. Äitisi -- -- --

-- Hänet minä tunnen paremmin kuin Te, hän on ollut minulle kaikki

kaikessa, vaikka onkin saanut paljon kärsiä minun tähteni, niin, ja

myös Teidän tähtenne.

-- En tahtoisi vielä enemmän katkeroittaa sinun ja äitisi elämää, kuin

se jo lienee kyllin raskas; mutta jotta ei vihasi kohtaisi minua

yksistään, tahdon kertoa sinulle jotakin.

-- Ja mitä se sitten voisi olla?

-- Niin, että _äitisi_ on enemmän syypää kaikkeen tähän kurjuuteen,

kuin minä.

-- Ja moisia valeita Te, heikko ukkorahjus, rohkenette ladella minulle,

joka voisin, jos tahtoisin, yhdellä iskulla lyödä Teidät maahan!

-- Tee minulle mitä tahdot! Toistan vain vielä kerran, että hän on

rikkonut enemmän kuin minä.

-- En sitä usko, ennenkuin olette lähemmin selittänyt asian.

-- No hyvä, koska niin tahdot, niin kuule sitten!

Vanha Oskar Brandt alkoi nyt kertoa, miten Kreeta ja hän jo lapsina

olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta ja miten tyttö hänet

sitten petti menemällä Michelssonille vaimoksi, joka kuitenkin oli

paljon huonompi mies, eikä kyennyt vaimoaan elättämään niin pulskasti

kuin hän (Brandt) olisi tehnyt. Huomattuaan erehdyksensä alkoi Kreeta

_nyt_ vierautua miehestään ja lähennellä häntä, Edvard'in isää, eikä

hän pitänyt väliä keinoista voidakseen pettää Michelssonia. -- Minä

joka hänestä pidin vielä kuten silmäterästäni, hän jatkoi kertomustaan,

tietysti kernaasti tein hänelle mieliksi, emmekä kumpikaan tulleet

ajatelleeksi, että rikoksemme tulisi kolmannen, sinun viattoman

niskoille, tulisi turmelemaan sinun koko elämäsi. Me nautimme vain

hetken autuutta, kun kerta koko tulevainen onnemme naisen oikkujen

johdosta oli rauennut tyhjiin.

Sitten sai Michelsson tietää meidän suhteemme ja kun hän paitse

epäluulojaan, että äitisi ja minä häntä petimme, vielä sai päähänsä

senkin, että minä muka olin kavaltanut maani ja kuninkaani, mikä

muutoin on silkkaa valetta, sydämystyi hän peräti, eikä enää tahtonut

nähdäkään vaimoaan. Hän jätti kotinsa kaikkineen päivineen ja siitä

lähtien ei kukaan ole häntä nähnyt.

Minun kävi sääliksi äitiäsi, kun tiesin miten yksinäinen ja avuton hän

oli, senvuoksi menin hänen luokseen ja tarjosin hänelle rakkauteni ja

suojelukseni. Mutta sen sijaan, että olisi nyt sovittanut sen, mitä

oikuillaan ja kavaluudellaan oli rikkonut miestään ja minua vastaan,

hän ajoi minut ovesta ulos uhaten minua kuolemalla, jos vielä kerran

rohkenisin näyttäidä hänen silmiensä edessä.

Sitten synnyit sinä. Onni alkoi taasen olla suopea äidillesi, minun

päiväni tulivat sitävastoin yhä tukalimmiksi. Olen kuitenkin Jumalan

kiitos tullut toimeen näihin saakka, ja saanen kenties ummistaa silmäni

siinä tiedossa, että kärsimykseni tulevat kostetuiksi. --

Hän istui tuokion ääneti, sitten hän kääntyi poikaansa ja kysyi:

-- Oletko minua käsittänyt?

Edvard, joka oli niin vaipunut mietteisiinsä, että tuskin oli kuullut

kertomuksen loppua, säpsähti kysymyksen johdosta ja vastasi kolkosti:

-- Olen.

Sitten hän nousi tuolilta, taittui vanhuksen käteen, virkkoi lyhyesti:

Hyvästi, isä! ja kiiruhti ulos ovesta.

Koskaan ei matka kalastuspaikalta kotiin ollut tuntenut hänestä niin

pitkältä kuin tänään. Eikä ollut kummakaan, kun hän tuon tuostakin

pitkät ajat antoi airojen levätä alallaan ja veneen ajelehtia aaltojen

mukana, samalla kun hän itse istui mietteissään ajatusten harhaillessa

sinne ja tänne.

Kun hän vihdoin saapui kotirantaan ja vene oli vedetty rannalle, näki

hän äitinsä olevan rannalla vastassa. Kreetan katse oli levoton, sillä

hän oli pelännyt jonkun tapaturman kohdanneen Edvardia, tämä kun niin

tavattoman kauvan viipyi poissa.

-- Oletpa tänään viipynyt kauvan, Edvard.

-- Niin olen, oli jyrkkä vastaus.

-- Missä ovat kalat?

Hän ojensi äidilleen muutaman ahvenen.

-- Päivä päivältä näyttää saalis käyvän niukemmaksi. Mikä meillä on

edessä, jos näin jatkuu?

-- En tiedä muuta neuvoa, kuin vähentää taloutta, Edvard omituisella

äänenpainolla vastasi.

Kreeta värisytti. Ei koskaan hän ollut nähnyt poikaansa semmoisena kuin

tänään. Painostava tunne sydämessään hän asteli tuttua polkua

venerannasta tupaan. Edvard seurasi äänetönnä jälessä, astui tupaan,

laski kalakimpun kädestään ovensuuhun sekä otti välkkyväteräisen

kirveen, joka seisoi sopessa, aikoen jälleen mennä ulos.

-- Ethän vielä ole syönyt; anna puunhakkuun olla siksi.

-- Syödä kyllä ehdin sitten: olenkin sen sijaan juonut, hän tylysti

vastasi ja meni ulos.

Pian hän oli tullut syvälle metsän sydämeen. Hän istahti kivelle ja

alkoi mietiskellä.

Viimeisten tuntien kuluessa hän oli kokenut enemmän kuin koko elämänsä

aikana. Hän oli tavannut isänsä ja tämän tunnustuksista kävi selville,

että se oikeastaan olikin hänen äitinsä, joka oli syypää hänen

onnettomaan kohtaloonsa, joka oli tuottanut hänelle niin paljon

kärsimyksiä! Ja tätä äitiä hän oli rakastanut, hän kun oli luullut,

että tämä oli joutunut onnettomuuteen toisen vuoksi ja sai kärsiä

syyttömästi. Nyt sitävastoin olivat hänen silmänsä avautuneet. Hänen

oma isänsä oli ilmaissut hänelle totuuden, jota niin kauvan oli häneltä

salattu -- ja haudan partaalla ei kukaan voisi valehdella, hän

itsekseen arveli. Hän tarttui kirveesen, iski sen tarmonsa takaa

nuoreen kuuseen, joka kasvoi läheisyydessä. Puu vaipui katkaistuna

maahan, murha-ase oli niinmuodoin oivallisessa kunnossa.