Synnyinmaa oli jälleen tullut inhimillisten intohimojen ja voitonhimon
temmellyskentäksi. Vihollisia joukkoja samosi jälleen seuduissa, joiden
asujamet jo olivat alkaneet toivoa rauhaa ja lepoa myrskyn jälkeen,
isät ja pojat lähtivät sotarintamaan veriseen kamppailuun kotiturpeen
puolesta; he saivat samoilla pitkin erämaita kaukana kotiseuduiltaan
puutteissa ja vaaroissa, mutta he osottivat miten maataan rakastava
kansa, vaikka viimeinenkin toivon säde on katoamaisillaan, voi
suorittaa urostöitä, joita ei monikaan kykene jälittelemään.
Suomen viimeinen kunniakas taistelu oli alkanut.
Emme huoli tässä tehdä selkoa ensi otteluista Uudenmaan rannikoilla ja
Viaporin antautumisesta, vaan seuraamme ruotsalaisen pääarmeijan
peräytymisretkeä aina Siikajoelle saakka.
Kevät oli jo suuresti edistynyt, vaikka vasta oltiin huhtikuun
alkupuolella. Siellä täällä tavattavista kinoksista voi kuitenkin
nähdä, ettei talvi vielä täydellisesti ollut paennut tältä pohjoiselta
leveysasteelta.
Huhuja Kalajoella ja Yppärissä tapahtuneista verisistä otteluista
venäläisten kanssa oli jo ennen Suomen armeijan tänne tuloa levinnyt
tänne saaden aikaan pelkoa ja kauhistusta, niin että usea perhe oli
paennut kotoa pohjoisempaan päin täten edes pelastaakseen henkensä.
Kyynelsilmin monet olivat katselleet kotitanhuoita, jotka kenties
ainaiseksi täytyisi jättää hävitykselle alttiiksi.
Siikajoen pappilassa eivät rauhattomat ajat kuitenkaan näyttäneet
vaikuttavan häiritsevästi rauhaan, joka vallitsi vaatimattoman
sielunpaimenen pienessä, mutta hauskassa kodissa.
Ukko Svedelius oli jo nuorena saanut tutustua sodan kauhuihin, ja hän
tiesi kyllä pitää aisoissa jokaisen, ystävän tahi vihollisen, joka vain
yritti käydä liian tunkeilevaksi.
Huhtikuun aamu oli kaunis ja auringonpaisteinen. Ilma oli niin kirkas,
että virstottain voi nähdä eteensä. Suomen armeija seisoi jo
järjestettynä taisteluun ja virren viime säveleet kaikuivat rauhallisen
seudun yli, jossa koko luomakunta uneksi rauhasta ja kehityksestä,
samalla kun sen herrat väijyivät toistensa henkeä ja kiihkeästi
halusivat kostuttaa viattomalla verellä tannerta, jonka kaikkivaltias
kylvömies aurinkonsa lämmöllä aikoi istuttaa täyteen kukkasia.
Samalla näkyi metsänrinteesen nopeasti muodostuvan ikäänkuin
pilvenhattaroita ja tästä harsovaipasta leimahtelivat ja paukkuivat
surmaatuottavat putket ja ensi kuulat lakaisivat maahan moniaita miehiä
vihollisen riveistä.
Tämä oli merkkinä taistelun alkuun, taistelun, joka, ennenkuin aurinko
meni mailleen Pohjanlahden aaltoihin, olisi vaativa viljalti uusia
uhreja, mutta samalla olisi osotteena rohkeudesta ja miesten kyvystä.
Se oli Kulneff, kuolemattoman runoilijamme Runebergin kautta
kuuluisaksi tullut venäläinen sankari, joka alotti taistelun ja
tykistöllään ankarasti ahdisti vastustajaansa, Ruotsalaisten tykistö ja
uusmaalaiset jääkärit kuitenkin löivät hänen rynnäkkönsä tarmokkaasti
takaisin. Tuntikausia jatkui taistelu sanottavitta tuloksitta.
Venäläiset aikoivat kiertää ruotsalaisten vasemman siiven ja käydä sen
kimppuun takaapäin, kun kenraaliajutantti Adlercreutz antoi ylempänä
mainituille jääkäreille, joita johti majuri von Hertzen, käskyn tunkea
täten heikontuneen venäläisen rintaman läpi. Sanottu ja tehty.
Venäläisten oikea siipi tuli täten eristetyksi ja menetti 200 miestä
sotavankeja. Kaikkiaan nousi mieshukka tässä taistelussa kaatuneita ja
vaikeasti haavoittuneita molemmin puolin noin 300 mieheen.
Taistelussa oli Ruotsin armeija, mitä sekä päällystöön että sotilaihin
tulee, osottanut erinomaista urhoollisuutta. Niin, itse vihollisenkin
täytyi ihmetellä ja kunnioittaa moista urheutta. Semminkin kunnosti
muuan ruotsalainen upseeri Björnstjerna itseään ja kun kenraali Kulneff
näki miten tämä pitämättä lukua muusta kuin isänmaansa eduista pani
henkensä alttiiksi, hän kielsi miehiään ampumasta tätä. Niinikään antoi
Adlercreutz kauniin todisteen ritarillisesta luonteestaan, kun hän
käski väkeään säästämään Kulneffia, jonka urhoollisuus myös oli
ihmeteltävä.
Mainitun Björnstjernan osastoon kuului muuan sotilas, joka suorastaan
halveksien kuolemaa kävi taistelun kuumimpaan pyörteesen. Hän oli aina
siellä missä verileikki oli tulisin ja hän iski maahan kymmeniä
vihollisia. Täten hän uupumatonna taistelussa kuten toinen Sven Dufva,
seisoi koko päivän niittäen kunniaa, ja lupaavalta näytti hänen
tulevaisuutensa, kun umpimähkäinen luoti vihollisen riveistä sattui
hänen rintaansa, lävisti sen ja pitkitti kulkuaan edelleen. Verissään
nuori mies vaipui maahan ja jäi lepäämään kuten kuollut. Hän oli
viimeinen isänmaan edestä kaatunut meikäläinen tässä taistelussa, joka
päättyi kunniakkaasen voittoon, jota ei koskaan tulla Suomen ja Ruotsin
rannoilla unhoittamaan. Kentällä lepäsi ystäviä ja vihollisia
rinnakkain ajattelematta kärsittyjä vääryyksiä ja punomatta
kostontuumia. Monen rinnasta oli myös viimeinen huokaus kohonnut ja
kärsinyt ruumis oli saanut katoomattoman rauhan, toiset taasen olivat
kadottaneet liiaksi elinvoimiaan, he eivät enää tunteneet mitä heidän
ympärillään tapahtui. Ne taasen, jotka vielä tunsivat lämpimän veren
virtaavan suonissaan, kärsivät myös sitä kovempia tuskia haavoistaan.
Moni koetti myös parhaansa mukaan auttaa kärsiviä avuttomia tovereitaan
ja innokas liike ja touhina vallitsi kenttälasaretissa, joka oli
sijoitettu itse pappilaan.
Haavoittuneiden parissa tapaamme myös tuon urhean soturin Bjönstjernan
komppaniasta, N:o 3 Svärdin, kuten hänen nimensä oli rykmentin
kirjoissa, mutta jonka me paremmin tunnemme hänen oikealla nimellään
Edvard Brandt.
Luonnollista oli että tätä nuorta sankaria tunnustukseksi hänen
rohkeudestaan ja urhoollisuudestaan, hoidettiin erityisellä huolella,
jotta hänet voitaisiin pelastaa elämään. Lääkäri kävi tiheään hänen
sairasvuoteensa ääressä, mutta joka kerta hänen kasvonsa synkistyivät
yhä enemmän. Haava oli liian kauvan saanut olla hoidotta ja seurauksena
oli verenmyrkytys.
Tätä veristä päivää seuraava yö oli niin tyyni ja kaunis kuin voi olla.
Tuuli oli täysin tyyntynyt, kevät-ilma oli viehkeä ja puhdas ja
tummansinisellä taivaalla välkkyili miljoonia kirkkaasti tuikkivia
tähtiä.
Sairaanhoitaja oli hetkiseksi nukahtanut, kun potilaan äskeinen
hourailukohtaus oli mennyt ohitse. Äkkiä hän tunsi jonkun kevyesti
koskettavan hänen päätään ja näki yön pimeydessä kalmankalpean käden
laskeutuvan vuoteelle.
-- Minä se olin, sairas melkein kuulumattomalla äänellä kuiskasi,
tahtoisin puhua pastori Svedeliuksen kanssa.
-- Rakas Svärd, miksi rasittaisit itseäsi niin paljon, olethan nyt jo
niin heikko, toinen vastasi.
-- Kyllä, kyllä, pyydä pastori Svedeliusta tulemaan luokseni; jos
tahdot tehdä minulle palveluksen, niin täytä pyyntöni, pitkitti tuo
heikko ääni kiihkeällä innolla.
Ei viipynyt kauvan ennenkuin ystävällinen vanhus seisoi haavoittuneen
vuoteen ääressä katsellen surumielisesti tämän kalvenneita kasvoja. Hän
antoi hoitajalle merkin, jotta tämä vetäytyisi hieman kauvemmaksi ja
kysyi sitten sairaalta:
-- Mitä voin tehdä hyväksesi, sinä maamme kelpo poika?
-- Elkää sanoko minua kelpo pojaksi, en sitä ansaitse, vaan antakaa
ennemmin onnettomalle lohdutusta, jota hänen synnillä lastattu sielunsa
kaipaa, ennenkuin se siirtyy sinne, missä ei enää mitään lohdutusta ole
tarjona.
Vanhus katsoi kummastuneena puhujaan, joka nyt nähtävällä sielun
ponnistuksella alkoi kertoa pitkää kärsimyshistoriaansa. Tehtyään
selkoa miten oli surmannut äitinsä, hän vaikeni tuokioksi, ikäänkuin
kootakseen uusia voimia; sitten hän pitkitti:
-- Tiedättekö miksi oikeastaan olen Teitä kutsunut luokseni? Luulette
kai, että omatuntoni on itsestään pehmennyt, ja että kuoleman
lähestyessä en tahdo erota elämästä kuten konna -- murhaaja? Ei,
minulla oli äskettäin, kun polttava kuume raivosi suonissani, uni eli
näky, miksi sitä nyt sanoisi. Olin houreissani olevinani köyhässä
torpassamme Älgsjössä, Inkoon saaristossa ja ankara tuska vaivasi
minua, pelkäsin näet, että rikokseni tulisi ilmi. Näin äitini
tavalliset vaatteet tavallisessa naulassaan nokisella pirtin seinällä.
Katseeni sattui myös lieteen, jonka äärestä hän niin usein oli seisonut
ja valmistanut yksinkertaiset ateriamme. Mieleeni johtui myös miten
iloinen hän aina oli, kun vauriotta palasin kotiin myrskyiseltä mereltä
-- -- ja sitten -- hän vaikeni tuokioksi ja katsahti arasti ympärilleen
-- -- niin, hän itse, äitivainajani, seisoi ilmi elävänä edessäni,
hänen päänsä oli pahoin raadeltu minun kirveen-iskuistani. Hän katsoi
minuun ja sanoi vakavalla, mutta sydämeenkäyvällä äänellä: "Edvard,
onko velkani sinulle nyt maksettu, vai vaaditko vieläkin enemmän?"
Tahdoin heittäytyä polvilleni hänen eteensä, mutta hän esti minua ja
pitkitti: "Et tuntenut minua oikein elämässä, nyt kenties tunnet minut.
Olen äitisi ja olen kärsinyt enemmän kuin sinä, minun kuolemani
omalla-tunnollasi, koskaan voit kärsiä. Olen äitisi, joka puolestasi on
nähnyt nälkää, saanut osakseen häpeätä ja pilkkaa sinun tähtesi,
omaiseni minut hylkäsivät ja sinunkin rakkautesi kadotin. Elämäni on
ollut iloton, mutta nyt olen saavuttanut raukan ja odotan sinuakin
luokseni, sillä tiedä, että elämän ruhtinas tahtoo ja voi antaa
suurimmallekin syntiselle anteeksi. Hyvästi poikani. Me tapaamme vielä
toisemme -- --."
-- Sanokaa minulle nyt, herra pastori, voinko minä toivoa pelastusta?
-- Sille, joka täydestä sydämestään katuu rikoksiaan ja Jesuksen
Kristuksen nimessä anoo armoa Isältä, sille voin luvata ikuisen elämän
lahjan.
-- Kiitän Teitä, sairas liikutettuna sopersi ja lisäsi hetkisen
kuluttua:
-- Katsokaa, idässä näkyy kajastus, jokohan aamu jo koittaa?
-- Niin, vanhus vastasi, sinulle valkenee ikuinen aamu, mutta ei meille
toisille, sillä vielä peittää yön pimeys elämän taistelutantereet
vaippaansa.
Siikajoen taistelun jälkeisenä päivänä iltapuoleen oli yhdistetty
Suomen ja Ruotsin armeija asettunut neliöön haudan ympärille, johon
kaatuneet oli saatettu viimeiseen lepoonsa. Kun virsi oli kaikunut,
pastori Svedelius siunasi vainajien maallisen tomun haudan lepoon ja
soiton juhlallisten sävelten kaikuessa hauta luotiin umpeen.
Joukko toisensa jälkeen marssi nyt pois lippuineen uusia kohtaloita,
uusia seikkailuja kokemaan. Mutta kun kaikki jäljet sodan hävityksistä
olivat poistetut kentiltä Siikajoen pappilan ympärillä, vanha
harmaapäinen sielunpaimen lankesi polvilleen ja lausui liikutetulla
äänellä:
-- Jumalani, tutkimattomat ovat Sinun tiesi! Nälkäisen sinä ravitset,
rikkaan Sinä annat tuta nälän vitsausta, langenneen Sinä autat oikealle
tielle, ylpeän Sinä annat kokea nöyryytyksiä. Kiitetty ja ylistetty
olkoon Sinun nimesi ijankaikkisesti. Amen.