Antakaamme kertojan itsensä, vanhan kapteeni Bromanin, joka aikoinaan
on kuullut tämän tarinan isältään, omin sanoin jatkaa kertomusta.
-- Tiedättekö, syntyipä itku ja hammasten kiristys, kun Michelsson
palasi tupaansa ja puolisot jäivät kahdenkesken. Hän noitui ja pauhasi,
jotta ruudut helisivät, ja soimasi vaimoaan mitä ilkeimmillä
herjauksilla. Olihan Kreeta tosin rikkonut paljon, mutta nuorisohan
helposti joutuu harhateille ja Kreeta oli vielä melkein lapsi, hän kun
oli vastikään täyttänyt 23 vuotta. Vihdoin Kreeta rohkasi mielensä ja
sanoi suoraan miehelleen, että vaikka Oskar olikin huono ihminen, niin
ei hän ikinä olisi sillä tavoin kohdellut omaa vaimoaan. Eikä
Michelsson ollut koskaan hänestä pitänyt sillä tavoin kuin Kreeta
tahtoi. Senvuoksi ei hänen tullut oudoksua, jos Kreeta häntä hieman
pettikin. Olihan Oskar sitäpaitse lapsuudesta saakka ollut häneen
mieltynyt, ja kun hän ei voinut saada Kreetaa vaimokseen, ei ollut
kummakaan, jos hän tilaisuuden tarjoutuessa kernaasti tahtoi jutella
hetkisen hänen kanssaan ja uudistaa vanhoja muistoja. -- Tällä tavoin
Kreeta puheli miehelleen ollen hyvin loukkaantuneen näköinen.
Ja näillä verukkeilla hän kenties luuli voivansa poistaa miehensä
epäluuloja? Turha toivo! Michelsson tiesi jo tarkalleen miten asiat
olivat; häneltä ei enää voitu salata totuutta, niin kernaasti kuin
Kreeta sitä olisi tahtonutkin. Ei viipynytkään kauvan kuin jo
Michelsson sanoi hänelle suoraan kaikki mitä tiesi ja sitten hän otti
pussin selkäänsä ja läksi kotoaan tarjoutuakseen sotaväkeen; hän tahtoi
kuolla maansa edestä, koska ei hänellä enää ollut vaimoa ja kotia,
joiden hyväksi tehdä työtä. Ja sillä tiellään hän on vieläkin. Toiset
sanovat hänen kaatuneen taistelussa Viipurin lahdessa v. 1790, kun
taasen toiset kivenkovaan väittävät nähneensä hänet myöskin kunniamme
kultaisina päivinä. Oli miten tahansa, elämästä oli hänelle koitunut
taakka, vaikka korkeamman tahto on suonut hänelle pitemmän elämän-uran
kuin hän itse tahtoikaan.
Mutta Kreetastahan minun piti puhua. Niin, kesän tullessa hän synnytti
reippaan pojan, joka kasteessa sai nimekseen Edvard ja joka
täydellisesti tuli isäänsä: samat vilkkaat siniset silmät ja sama
pystynenä kuin Brandtillakin; otsa ja suu olivat äidin.
Jos kuka, niin tämä poikaparka tuli maailmaan sopimattomaan aikaan ja
kutsumatta, sillä köyhä, rappeutunut koti ei tarjonnut hänelle muuta
kuin puutetta ja kärsimyksiä, sillä äiti ei kyennyt säilyttämään heidän
entisen vähäisen varallisuutensa tähteitä, jotapaitse Kreetan
terveyskin oli horjuva ja suru oli lamannut kaikki hänen
toimintakykynsä ja tahtonsa asemansa parantamiseksi.
Tällöin ilmautui pelastava enkeli erään sedän muodossa. Tällä oli
Tammisaaressa pieni talo ja hän oli kuullut Kreetan aineellisesta
hädästä. Kreetahan voisi asua piian kanssa keittiössä ja voimiensa
mukaan olla apuna talousaskareissa. Kaupungissa voisi pojastakin tulla
ihminen, hän saisi oppia lukemaan ja tottua säännölliseen työhön. Jos
he jäisivät maalle, ei heillä ollut muuta edessä kuin vaeltaa ruodussa
talosta taloon, nähdä kovia päiviä ja syödä armoleipää, minne vain
tulivatkin. Ukko oli kyllä oikeassa ja siitä oli Kreeta kiitollinen ja
koetti kaikin tavoin tehdä isäntäväelleen mieliksi. Jonkun vuoden
kuluttua kävikin niin, että hän sai yksinään hoitaa keittiöaskareet ja
entinen palvelijatar sai siirtyä nauttimaan lepoa.
Edvardista koitui reipas poika, hän sai ruveta käymään koulua ja
saamaan opetusta. Ukko Pehrsson piti pojasta paljon ja oli määrännyt
hänet ainoaksi perillisekseen, sillä hänellä ei ollut omia lapsia,
joten Kreeta poikineen olivat Pehrssonin lähimmät perilliset. Mutta
koulussa ei poika tahtonut viihtyä. Usein hän sieltä palasi itku
kurkussa ja usein saapui hän perin myöhään kotia, vaikka päivän
lukeminen jo aikoja sitten oli päättynyt. Kotona hän tietysti sai
toria; "jälki-istunta" tahi muut rangaistukset luettiin hänen
laiskuutensa ansioksi ja siihen se jäi, sillä Edvard ei koskaan
puolustellut itseään. Hän oli aina vaiti, kun häntä toruttiin.
Seuraavana syksynä, kun Edvardin jälleen piti lähteä kouluun, hän
jyrkästi kieltäytyi, hän oli muka saanut siitä kyliänsä. Lukea hän
kyllä tahtoi kernaasti, mutta sitä hän voisi tehdä kotonakin, niin
ettei tarvitsisi olla toveriensa pilkan esineenä.
Nyt Kreeta käsitti miten asiat olivat. Oli saatu pojan syntyperä
selville ja toverit olivat häntä kiusotelleet sen johdosta, joten
poikaparka, joka tähän saakka oli ollut aivan tietämätön
perhesuhteistaan, sitä enemmän loukkautui noista sydämettömistä
pistopuheista. Sillä lapsenkin mieli voi käsittää elämän katkeruuden,
jos sydän on tunteita täynnä.
Tässä ei hyvistä eikä pahoista puheista, houkutuksista, uhkauksista
eikä kurituksesta ollut apua. Poika oli itsepintainen ja sai kun saikin
tahtonsa perille. Kenties voitaisiin vielä löytää hänelle sovelias
toiminta-ala elämässä. Eräänä päivänä -- Edvard lienee ollut noin
15-vuotias -- kun hän äidilleen ilmaisi halunsa päästä merille, sillä
täällä kotona ei hänestä ollut mihinkään ja hän oli kyllästynyt
joutenoloon.
-- En tahdo vastustaa haluasi, lapseni; jos merimiehen elämä sinua
miellyttää, niin lähde Jumalan nimessä sitten. Tosin jään tänne sinua
ikävöimään, kun olet poissa luotani, mutta sitä ei nyt voida auttaa.
-- Sano pikemmin, äiti, että taakkasi kevenee, kun pääset minusta
eroon, poika kyynelsilmin vastasi.
-- Koska olen sanonut, että olet minulle rasituksena?
-- Et sitä ole sanonut, mutta minusta tuntuu kuitenkin aina, kuten
vaivaisi sinua ajatus, että minä olen syntynyt maailmaan.
-- En käsitä sanojasi, Edvard! Kreeta värisevällä äänellä sopersi.
-- Et kai, sillä ethän tiedä, että minulla on tietoa tuosta asiasta,
jonka alati olet minulta salannut. Mutta älkäämme siitä puhuko. Kenties
voin minä siitä huolimatta tulla kelpo mieheksi ja olethan aina ollut
hyvä minulle.
Kreeta kätki kasvot käsiinsä ja itki, kuten lapsi; hänen sydämensä oli
niin täynnä, että tunteet pääsivät valloilleen, hän ei voinut niitä
hillitä, Edvard oli oikeassa siinä, että äitiä rasitti raskas
sieluntaakka, joka jo huomattavasti oli hänen voimiaan riuduttanut.
Mutta kyyneleet samalla ihmeellisesti keventivät hänen mieltään,
samoinkuin katkera, mutta tehokas lääke helpoittaa sairaan tuskia. --
Kun vanhukset sattumalta tulivat keittiöön, tapasivat he äidin ja pojan
mitä hellimmässä syleilyssä.
* * * * *
Onnellisin aika Kreetan uudessa elämässä oli se, jolloin Edvard oli
merillä kaukana eteläisissä seuduissa. Hän ei suinkaan iloinnut siitä,
että poika oli poissa hänen näkyvistään, vaan oli hänellä tällä aikaa
jälleen jotakin hyvää toivottavana, hän voi jälleen uneksua
tulevaisuudesta ja rakentaa tuulentupia kuinka Edvardista olisi koituva
kelpo mies ja kuinka hänellä itsellään olisi vanhan päivän vara ja
turva Edvardin luona, missä hän voisi vihdoin saavuttaa rauhan, jota
elämä ei ollut hänelle suonut.
Tällöin alkoikin uusi koettelemusten aika. -- Pehrsson sairastui
syksypuoleen. Kun joulujuhlana kellot soittivat juhlapukuisia joukkoja
temppeliin riemuitsemaan elämän saavuttamasta voitosta kuoleman ylitse,
silloin vanhuksen kylmenneet jäännökset kätkettiin maan mustaan poveen.
-- Keväällä sitten, kun talven jäiset kahleet murtuivat, tuli Edvard
kotia. Näinä kahtena vuotena, jona hän oli ollut merillä, hän oli
kasvanut ainakin korttelin verran pituuttaan, hempeät kasvonpiirteet
olivat tulleet tarmokkaiksi ja kalpean ihon oli etelän paahtava aurinko
ruskottanut. Mutta samalla hän oli saanut käytökseensä jotakin yrmeätä
ja tuimaa, mikä teki miltei vastenmielisen vaikutuksen, eikä viipynyt
kauvan, ennenkuin kotiväki tuli selville siitä, että nuorukainen oli
arveluttavassa määrin alkanut suosiskella viinin jumalaa.
Mutta ei vieläkään mitta ollut täysi. Seuraavan vuoden pääsiäis-aamuna
pääsi tuli selittämättömällä tavalla irti Pehrssonin talossa. Se sai
alkunsa ullakolla ja kun vallitsi ankarahko tuuli, oli koko rakennus
tuossa tuokiossa loimuavana tulimerenä, josta vain savupiiput pistivät
esiin aavemaisina kuten satujen jättiläiset, tehottomina katsellen
ympärillä riehuvaa paloa. Väkeä vilisi paikalla, toiset juoksivat
sinne, toiset tänne, kukin huusi täyttä kurkkua, mistään
järkiperäisestä sammutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Se olisikin
ollut mahdotonta, koska tarjolla oli vain rautalevystä kyhättyjä
käsiruiskuja. Muutamia ämpärillisiä vettä nakattiin tuon tuostakin
liekkeihin, ja ne kiihdyttivät vain valtavan elementin raivoa, liekit
kohosivat loimuten ja räiskyen ylös pilviä kohti, mutta alenivat pian
taasen entiselleen, ja senpä vuoksi annettiin niiden vihdoin
häiritsemättä suorittaa hävitystyötään.
Illan suussa rakennus oli tasoittunut maan tasalle, vain röykkiö
kyteviä, suitsevia kekäleitä osotti tässä vielä äsken seisseen
ihmisasunnon. Ihmiset olivat myös menneet kukin kotiinsa, pahin vaara
kun oli jo ohitse, eikä enää ollut tarvis huolehtia, että omat
kotinurkat joutuisivat tulen uhriksi. Palopaikka ei kuitenkaan ollut
autio: kaksi olentoa maleksi itkeä nyyhkyttäen tämän hävityksen
kauhistuksen keskellä; kolmas istui tuolilla, joka oli saatu
pelastetuksi palavasta rakennuksesta, ja noitui itsekseen perintöä,
jonka oli menettänyt, sillä näihin aikoihin ei tietystikään vielä
tiedetty mitään palovakuutuksesta.