Toinen osasto saapui vaivaloisen harhailun jälkeen venäläisten
vallituksille vasta sitten, kun taistelu jo oli ohitse. Oskar Brandtia
sitävastoin ei missään näkynyt. Sotilaitten ja päällystön kirousten
seuraamana hän yön pimeydessä oli kadonnut polkuja myöten, jotka hän
perinpohjin tunsi, ja jo ennenkuin tuo verinen leikki rantavalleilla
alkoi, oli hän saapunut venäläisen laivaston luo, joka sen maihin
noussutta miehistöä kohdanneen vastoinkäymisen jälkeen, ja kun tämän
joukon jäännökset olivat ehtineet laivoille, nosti ankkurinsa ja lähti
kiiruimman kautta Porkkalaan, jossa laivaston pääkortteeri oli.
Michelsson saatuaan runsaan korvauksen hyvästä avustaan, palasi
kotiinsa, johdettuaan ensin jäännökset parooni Armfeltin joukosta ja
sotavangit maallenousupaikkaan.
-- Tulithan toki hengissä takaisin, tervehti Kreeta miestään.
-- Mitäpä pahaa minulle sitten olisi voinut tapahtua? Seisoin hyvän
matkan päässä ja katselin miten reippaat ja urhoolliset miehet murtivat
vihollisen vastarinnan, Michelsson vastasi.
-- Oskarin ennustukset eivät niinmuodoin toteutuneetkaan.
-- Vai niin, se konna tahtoi siis lyhentää minunkin elämänlankaani!
Saammehan nähdä eikö hänen maallinen vaelluksensa pääty pikemmin kuin
minun.
-- Sinä ja Oskar ette siis ikinä voi olla ystäviä?
-- Kuolema sille maansa-kavaltajalle; kunpa kerran saisin hänet
kynsiini kahdenkesken!
-- Mitä pahaa hän oikeastaan on sinulle tehnyt?
-- Mitä hän minulle on tehnyt, voi olla yhdentekevä, mutta hän on
tahtonut vahingoittaa synnyinmaata, myydä sen kuten Juudas muinoin
mestarinsa muutamasta viheliäisestä hopeapenningistä.
-- En käsitä mitä puheellasi tarkoitat, mutta minun tietääkseni hän on
alati ollut rohkea ja kelpo poika.
-- Onko sinusta siis kauniisti tehty liittyä vihollisen puolelle ja
ryhtyä kavaltamaan omia maamiehiään?
-- Ei suinkaan! Voiko se olla totta! Siinä tapauksessa -- --
-- On minulla oikein, tahdot kenties myöntää. Niin, tiedätkö, minä
kyllä olen oikeassa, siitä voit olla vakuutettu ja kavaltaja on
toistaiseksi turvassa venäläisten laivoissa. Mutta annahan hänen tulla
takaisin Älgsjöhön vielä kerran, niin hän kyllä on löylynsä löytävä,
sen takaan!
Pienen kodin elämä alkoi taasen luisua entistä rataansa. Kreeta hoiti
pientä talouttaan ja Michelsson toi kotia toinen toistaan runsaampia
saaliita meren rikkaista varikoista. Nyt suolattiin aimo haukia,
ahvenia ja muita kaloja talven tarpeiksi ja pieni perunamaa antoi sekin
puolestaan tervetulleen lisän ruokavarastoon. Michelsson oli iloinen ja
tyytyväinen osaansa kuten tavallisesti, hän oli myös tavallista
hellempi vaimolleen, ja usein kun hän tätä syleili ja kysyi oliko hän
onnellinen ja tyytyväinen mieheensä, leikki Kreetan rusoposkilla
leikkisä hymy muodostaen pieniä siroja kuoppasia poskiin, antaen täten
mykän mutta kylläkin puhuvan vastauksen: tietysti olen onnellinen,
mitenkä voisin olla muuta!
Mutta eräänä päivänä, tuossa uuden vuoden vaiheilla, hänen mielialansa
äkisti muuttui kuten loihdinnan kautta. Entinen hilpeys haihtui,
Kreetasta tuli harvapuheinen jopa suorastaan jörö. Aika ajoin
Michelsson tapasi hänet istumassa kyynelsilmin, mietteisiinsä
vaipuneena, joista hän kuullessaan miehensä lähestyvän, ikäänkuin
peljästyneenä kavahti hereille.
Oliko hän sairas, vai oliko miehensä jollakin tavoin hänen mieltään
pahoittanut? Hän ei itsekään oikein tiennyt mikä häntä vaivasi.
Michelssonparka ei ainakaan ollut syypää hänen alakuloisuuteensa.
Nyt alkoivat ensimmäiset epäluulot itää miehen sielussa, epäluulot,
joita hän kuitenkin koetti visusti salata, kuten pahasta johtuvaa
ahdistusta.
* * * * *
Oli muuan sunnuntai vuoden alkuvaiheilla. Michelsson oli lähtenyt
kirkkoon mannermaalle ja Kreetakin olisi seurannut mukana, mutta ei
tuntenut itseään kylliksi voimakkaaksi tätä pitkää matkaa varten.
Nähdessään miehensä katoovan näkyvistä hänestä tuntui kuten olisi
raskas taakka muutamiksi hetkiksi pudonnut hänen hartioiltaan, sillä
puolison läsnäolo teki hänen sieluntuskansa kaksin verroin
tukalammaksi. Hän otti kaapista vanhan perheraamatun, jonka oli
isältään perinyt, avasi päivän tekstin ja etsi Jumalan sanasta
lohdutusta, jota elämä ei kyennyt hänelle antamaan. Se oli kertomus
syntisestä vaimosta, joka katuvaisena laski koko suuren syntitaakkansa
Mestarin eteen, paljasti hänelle koko sielunsa ja sydämensä, salaamatta
mitään ja meni sitten kevennetyllä sydämellä ja rauhoitetulla
omallatunnolla ulos elämään. Miten soveltuikaan tämä teksti häneen
itseensä! Voisiko hänkin rukoillen langeta vapahtajansa jalkain
juureen, tunnustaa olevansa kurjempi tuota vaimoa, josta juuri oli
lukenut, mutta rohkenisi Hänen lupauksensa johdosta toivoa
saavuttavansa rauhaa korkeudesta? Hän koetti tutkistella itseään, oliko
hänellä vielä jälellä todellinen lapsen mieli, sama hurskas sydän kuin
muinoin, jolloin hän ei vielä ollut kokenut elämän myrskyjä ja
vaurioita, vaan juoksenteli iloisena kuin kevätperhonen, lauleli kuten
lintu metsässä -- -- -- Samassa hän säpsähti, sillä joku koputti ovelle
ja astui sitten rivakasti tupaan. Kreeta ei ollut uskoa silmiään.
-- Oskar!
-- Niin, minä se olen. Näin Michelssonin lähtevän kirkkomatkalle ja
otin tilaisuudesta vaarin, kuten sanotaan.
-- Istu! Kreeta ojensi kylmästi hänelle tuolin.
Syntyi hetken äänettömyys.
-- Sinä olet käynyt kalvakkaaksi ja laihaksi, Kreeta, sen jälkeen kun
viimeksi tavattiin.
-- Niin sanoo Michelssonkin. Eihän saakaan ijänkaiken pysyä nuorena.
Keskustelu taukosi jälleen. Kreeta kuitenkin tuokion kuluttua virkkoi:
-- Olet ollut kauvan poissa kotosalta. Mantereella arvatenkin on
paremmat ansiot kuin täällä?
-- Milloin paremmat, milloin huonommat. Viime aikoina olen kuitenkin
ansainnut koko lailla; kuten tiedät olen myös hieman kirvesmieskin, sen
olen oppinut isältäni. Saanko kysyä Kreetalta tahtooko hän ottaa
minulta pienen lahjan, jonka vartavasten olen sinulle säästänyt? Hän
ojensi Kreetalle suuren hopearahan.
-- Katsohan vaan! Ihan silkkaa hopeata hänellä on taskuissaan, Kreeta
virkkoi käännellen rahaa kädessään. Mutta eihän tämä ole Ruotsin raha.
Moisia variksen varpaita en koskaan vielä ole nähnyt rahoissa.
-- Se on Venäjän raha, ymmärrätkö.
-- Miten sinä olet saanut tämän rahan?
-- Oh, ostin sen parilla killingillä eräältä toiselta kirvesmieheltä,
joka oli työssä samassa talossa kuin minäkin.
Kreeta laski kolikon eteensä pöydälle, katsoi tiukasti Oskaria silmiin
ja lausui:
-- Sen sinä valehtelet, Oskar! Pidä itse lahjasi; en tahdo ottaa
mitään, mitä epärehellisellä tavalla olet itsellesi hankkinut.
Brandt kalpeni raivosta ja nousi seisaalleen.
-- Punnitse sanasi paremmin! Minä en ikinä ole varastanut.
-- Siitä asiasta emme huoli kiistellä.
-- En ole vielä ikinä varastanut, toistan sen.
-- Olkoon sitten niin. Mutta sinä olet kavaltanut maasi, jossa, vaikka
oletkin vieras, kuitenkin, nautit kansalaisoikeuksia ja sinä olet
ryöstänyt kunniani! Oletko nyt tyytyväinen? Hän osotti hopearahaa:
-- Ota lahjasi, sanon vielä kerran. Mene ja anna minun yksinäni
kamppailla koettelemusten läpi. Voihan haaksirikkoontunut joskus
saavuttaa pelastavan sataman. Minulla on rohkeutta yrittää; tee _sinä_
miten hyväksi näet.
Brandt läheni hitaasti ovea, seisoi tuokion, sen luona ja hypisteli
hermostuneesti lakkiaan. Kreeta oli asettunut pöydän ääreen; raamattu
oli avoinna hänen edessään; koneellisesti hän milloin tuijotti päivän
tekstiin, milloin taasen rönsyisiin permantopalkkeihin. Vain aika ajoin
hän salaa silmäsi ovelle, jossa rikollinen seisoi. -- Äkkiä tämän
kasvot värähtivät kuten tuskasta, turhaan hän koetti hillitä itseään,
kuten huumauksissa horjui hän pöydän luo ja nakkasi lakkinsa sille ja
syöksähti polvilleen Kreetan jalkojen juureen.
Samassa tuokiossa ovi riuhtaistiin auki ja Michelssonin kookas vartalo
näyttäytyi avoimessa ovessa.
Hän seisoi kotvan aikaa kuten paikalleen naulittuna ja tuijotti
hievahtamatta huoneen perällä olevaan ryhmään. Sitten hän otti muutaman
askeleen eteenpäin, pysähtyi jälleen kuten harkitsisi jotakin, meni
sitten ja otti hyljepyssynsä seinältä, viritti hanan ja virkkoi
asettaen pyssyntukin olkapäätään vastaan.
-- Nouse ylös, konna! Rehellinen mies tahtoo kohdata verivihollisensa
silmä silmää vastaan.
Puhuteltu ei hievahtanut paikaltaan, näytti siltä kuten olisivat hänen
jalkansa lamaantuneet. Hänen koko ruumiinsa värisi.
-- Nouse ylös! Michelsson toisti vielä tuikeammalla äänellä kuin äsken.
Brandtin täytyi ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen jalkeille. Sitten
hänen vastustajansa pitäen kivääriä koko ajan tähdättynä toisen rintaan
luonnottoman rauhallisella äänellä kysyi:
-- Mitä asiaa sinulla on kattoni alle?
-- Ohikulkeissani vain sattumalta poikkesin sisään sinua
tervehtimään...
-- Tervehtimään vaimoani, tahdoit sanoa. Näytät osaavan valehdella
vielä kuolema silmiesi edessä.
-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon -- -- --
-- Näit minun olevan kirkkomatkalla, niin, ja minäkin näin sinut,
vaikka en ollut huomaavinani. En näet tahtonut verisin käsin astua
Herran huoneesen. Mutta minulla oli aavistus, joka kuiskasi korvaani:
Ole varoillasi, tuolla miehellä on pahoja aikeita, Silloin empimättä
käännyin takaisin, sillä en tahtonut antaa tärvellä kotiani, niinkauvan
kuin minulla on voimaa käsivarsissani sitä puolustamaan ja samalla
tarjoutui myös oiva tilaisuus kostaa sille, joka on riistänyt onneni ja
pettänyt isänmaansa. Olin näet varma siitä, ettet voisi mennä tupani
ohitse, kun tiesit minun olevan poissa kotoa.
-- Ei, ei, pysy alallasi, ei askeltakaan edemmäksi! hän kiivaasti
tokasi, kun Brandt salavihkaa yritti lähestyä ovea. Minulla on vielä
eräitä kysymyksiä tehtävänä sinulle, ennenkuin teet tilisi maallisen
elämäsi kanssa.
-- Kuulehan, Brandt, hän pitkitti, missä olet asustanut sen jälkeen kun
johdit ruotsalaisen osaston harhaan Älgsjön metsissä?
-- Se ei sinua liikuta, Oskar yrmeästi vastasi, sillä hän alkoi
vähitellen toipua pelostaan.
-- Ei, tavallaan kyllä olet oikeassa, sillä itsehän saat hävetä ja
sovittaa rikoksesi. Eikä sinun olekaan tarvis ilmaista tyyssijojasi, ne
kyllä tunnetaan hyvästi. Sinulla on kaiketi ollut herraspäivät
venäläisillä laivoilla, otaksun minä, ja näytpä saaneen hopeoitakin
yltäkyllin, koska voit niitä noin siroitella ympärillesi. Ota sentään
kolikkosi takaisin, en halua talossani säilyttää syntirahoja.
Michelsson teki liikkeen tarttuakseen hopearuplaan. Käyttäen
tilaisuutta hyväkseen Oskar samassa koko tarmollaan heittäytyi
Michelssonia vastaan, työnsi hänet sivulle ja livahti nuolen nopeudella
ovesta ulos.
Yhtä nopeasti Michelsson oli hänen kintereillään. Pian hän kuitenkin
jätti takaa-ajon sikseen, nakkasi hopearuplan pakenevan jälkeen ja
huusi:
-- Kurja pelkuri, pyssyni ei ollut ladattu!