Päivän aurinko nousi veripunaisena Sverkerille, mutta veripunaisena se
myös nousi Klotildelle, hänelle, joka ei voinut lahjoittaa lempeään
tuolle miehelle, joka niin kiihkeästi oli sitä kerjännyt. Ja oliko
hänellä edes oikeutta vaatia rakkautta? Koskapa on sorrettu
sortajalleen antanut sitä, mikä syntyy ja versoo vain vapaudessa, joka
ilman mitään pakkoa lähentää kahta sielua toisiinsa? Oliko hän millään
tavoin osottanut että se oli rakkaus, tuo ylevä tunne, joka voi kaikki
uhrata, mikä sai hänet siten menettelemään? Eiköhän se päinvastoin
ollut halpaa himoa koettaa millä keinoin tahansa saada tahtonsa
perille, ja raakojen palkkalaistansa avulla hävittää toisen koko
elämän-onnen? Ja nyt hän oli päälle päätteeksi kostonhimosta
sammuttanut viimeisen toivon kipinän, joka onnettomalla tytöllä vielä
oli jälellä elämässä. Sverker oli saanut aikaan Klotilden turmion. Hän
ei yhtään tullut ajatelleeksi, että hän samalla kertaa valmisti oman
perikatonsa.
Tämän Sverkerin makuukammiossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen
koittavana aamuna siirrymme Klotilden huoneesen. Mutta nyt hän ei istu
yksin ikävissään, hän on viime aikoina saanut ystävän Sverkerin
pojasta, nuoresta Edvinistä.
-- Tänä yönä on kauheita seikkoja tapahtunut Linnassa, virkkoi tämä.
Minun isääni vastaan on tehty murhayritys, mutta hänen onnistui voittaa
vastustajansa ja antaa hänelle surmanisku.
-- Miksi kerrot minulle moisia uutisia! Klotilde kärsimättömästi
huudahti.
-- Niin, sillä kuulin. Halfdan voudilta, että isäni surmaama mies oli
sinun maamiehiäsi, joku, josta sinä paljon pidät; vaikka tiedänkin,
että tuotan sinulle surua kertomalla ystäväsi kuoleman.
-- Hans! Tämä ainoa sana pääsi tytön kalpenevilta huulilta, sitten hän
vaipui syviin mietteisiin.
Pitkän aikaa vallitsi kuolon hiljaisuus. Sitten astui poika hänen
luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi.
-- Anna minulle anteeksi! En voinut tietää että kertomukseni tekisi
sinut niin surulliseksi.
-- Sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa, tyttö vastasi lempeästi
hyväillen pojan päätä; se oli eräs toinen seikka, joka sai minut
unhoittamaan, etten ollut yksin.
-- Kenties et pidä siitä, että niin usein tulen luoksesi, Edvin kysyi.
Mutta minun mielestäni sinä olet niin yksin. Ja tiedätkö, päivät ovat
minustakin niin pitkiä. Eihän minulla ole ketään, joka minua muistaisi.
-- Onhan sinulla, lapseni, isäsi. Minulla sitävastoin ei ole ketään.
-- Mutta hänhän rakastaa sinua ja on tuonut sinut tänne olemaan minulle
äitinä, jotta minulla olisi puhekumppani pitkinä talvi-iltoina. Mutta
-- en oikein tiedä miten sanoisin. Luulen, ettet pidä siitä, että isäni
sinua lempii. Onko se totta? Ja sen ohessa kuulin Halfdanilta, ettet
ole onnellinen luonamme, että tahdot takaisin synnyinmaahasi jälleen.
-- Lapsi, voit olla oikeassa, mutta kaikkea tuota sinä et käsitä.
-- Ei, sitä en käsitä. Mutta minulle tulisi niin ikävä, jos lähtisit
pois. Ikävöin niin kovasti äitiäni ja kun sinä tulit tänne luulin, että
olisit yhtä hellä kuin hänkin.
-- Oliko äitisi alati iloinen ja hellä?
-- Oli, tiedätkö, hän oli niin hyvä. Mutta hän itki niin kovasti usein.
-- Miksi hän sitten itki? Eikö isäsi hänestä pitänyt?
-- Sitä en tiedä sanoa. Olin silloin niin pieni. Mutta sen voi hän itse
paremmin kertoa sinulle ja hän voi myös varmaan tehdä sinut niin
onnelliseksi, ett'ei sinun ole tarvis ajatella poismatkustamista.
Menenkö sanomaan hänelle, että hänen pitää useammin käydä luonasi eikä
antaa sinun istua täällä yksinäsi.
-- Ei, ei, Edvin, sitä et saa tehdä. -- --
Hänen puheensa keskeytyi tässä, sillä samassa astui Sverker huoneesen.
Hänen kasvonsa olivat synkemmät kuin tavallisesti ja ankara
mielenliikutus, jonka vallassa hän vielä oli, sai aikaan sen, että
hänen käyntinsäkin oli hieman horjuvaa. Sanaa sanomatta hän istuutui
lähimmälle tuolille, sitten hän katsahti poikaan ja viittasi
vastaiselle ovelle.
Edvin käsitti hänen tarkoituksensa ja poistui huoneesta.
Hitaasti hän nyt kääntyi Klotildeen ja virkkoi matalalla äänellä:
-- Arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan.
-- Mitä sillä tarkoitat, päällikkö? Klotilde kysyi.
-- Tarkoitan että vapautuksen hetki sinulle, jalo neito, kohta on lyövä
ja että voit jälleen kiinnittää ne siteet, jotka minä mursin.
Kuolonkalpeus nousi Klotilden kasvoille nämät sanat kuullessaan, mutta
hän kokosi voimansa, nousi seisomaan ja vastasi:
-- Konna, sanoit sen itse, arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan; olen nyt
päässyt selville siitä, mimmoinen sinä itse asiassa olet. Jo
aikaisemmin olin sitä aavistanut, nyt sen tiedän varmasti. Sinä olet
toivonut saavuttavasi minun rakkauttani, olet luullut, että minä
mukautuisin sinun oikkuihisi. Jospa olisinkin voinut sen tehdä
_aikaisemmin_, nyt en sitä enää voi. Ja vielä muuan seikka: Sinun
omaatuntoasi, päällikkö, rasittaa jo entisen puolisosi kuolema; lisää
siihen vielä uusi väkivallantyö, niin mitta tulee pian täyteen.
Hän vaipui tuolille istumaan ja nyyhkytti äänekkäästi. Hänen voimansa
olivat nyt murretut. Mutta tappiossaankin hän oli saanut voiton: hän
oli saanut suoraan lausua ajatuksensa, hän oli saanut kostaa
sortajalleen tuosta kipeästä sydämenhaavasta, jonka tämä oli hänelle
tuottanut surmaamalla hänen lemmittynsä.