kätensä Liisan olkapäälle ja sitten pani kätensä selkänsä taakse, jossa
toinenkin oli. Somasti se kultanauha paistoi hihansuissa ja
kaulustassa, somalta se näytti. Katri kuiskasi Liisalle: »ei suinkaan
se ole Sotkamosta?» Ihmetytti se niin Katria.
»Tule!» nykäsi Liisa Katria, lähtiessään kävelemään.
Astuivat he nyt kolmikannassa, aliupseeri ja Liisa puhellen, Katri
ihmetellen. Ja kun Liisa oikein makeasti nauroi puhellessaan ja tarttui
sotaherraa käsivarteen ja katsoi silmiin nauraen ja sotaherra taas
Liisaa hymyillen, niin silloin se hytkäytti Katrin sydäntä, se tuntui
niin somalta, jotta se vasta tuntui.
He suuntasivat kulkunsa Heinätorille, missä oli karuselli. Jo etäälle
kuului posetiivin ja rummun ääni. Alkoi Katri kysellä, jotta mikä se.
Aliupseeri selitti mistä soitto kuului. Ja kuta lähemmäksi tulivat
Heinätoria, sitä suuremmaksi paisui Katrin uteliaisuus.
Soitto kuului jo selvästi, kimakasti piukui posetiivi ja poukahteli
kumiseva rumpu. Väkeä seisoi yhdessä koossa ja heidän keskellään pyöri
vaatekattoinen karuselli.
Lähestyivät he sitä, aliupseeri ja Liisa puhellen keskenään, Katri
töllistellen loppumattomasti ja suu kolmantena silmänä. Vaan kun he
tulivat ihan äärelle seisomaan, katseli Katri aivan kuin suurinta
kummaa. Ihmisiä mennä vilisti ympäri mikä istuen reessä, mikä hevosen
selässä, mikä jalopeuran, kiiti ympäri vilisten vain ja kova soitto
kävi, ja somaa se oli Katrista, oikein ihmettä.
Soitettiin aisakelloa ja koje hiljensi pyörintäänsä ja viimein pysähtyi
ja lakkasi silloin mahtava soittokin. Entiset tulivat pois ja uusia
ihmisiä meni sijaan karuselliin. Nousipa siellä Kustikin muutaman
hevosen selkään. Hän taputteli hevostaan, otti ohjakset käsiinsä ja
alkoi laulaa:
»Översti se ajoi hevosill' ja vaunuill',
vaan ratsumies se ratsasti.
Sun prillati pratipra.»
Kun kaikki paikat olivat täyttyneet, soi kello, karuselli alkoi pyöriä,
rumpu ja posetiivi soida ja Kusti lauloi kiitäessään ympäri:
»Rumpu se lyö ja rumpu se käy
ja miekan terät ne värisee.»
No, oli se taas Katrista kummaa ja unehtunut oli häneltä sotaherra.
Häntä nauratti kun Kusti mennä kiiätti ympäriinsä, vilisten vain.
Kun laitos taaskin pysähtyi, osti aliupseeri kaksi lippua, toisen antoi
Liisalle ja toisen Katrille, jotta saivat mennä ajelemaan kerran.
Tytöt lähtivätkin ja Katri istua kämäytti ensin hevosen selkään, kuten
Kustikin oli viime kerralla, vaan kun hän näki Liisan istuvan reessä,
meni hänkin sinne Liisan viereen rekeen.
Läksi nyt koje pyörimään ja nauratti Liisaa ja Katri nauroi ääneen ja
piti huivinnurkkaa suullaan. Nauroi se aliupseerikin katsoessaan heitä.
Vaan Kusti seisoi aliupseerin vieressä ja silmäili ja silmäili häntä.
Lähestyi askeleen lähemmäksi ja silmäsi sitten aliupseeria päästä
jalkoihin. Aina vähän ajan perästä lähestyi askeleen ja katseli,
silmäsi tarkasti ja suu hymyssä.
»Meidän pitäjän miehiä», lausui hän vihdoin puoliääneen ja säikähti,
kun aliupseeri kääntyi häntä katsomaan.
»Kettu-Kustihan se on, terve!» lausui aliupseeri, pisti kättä ja
hipasutti lakkinsa laitaa.
»Ka, tunteehan vielä», lausui Kusti ja pani lakin päähänsä ja säikäys
muuttui hyväksi mieleksi.
»Upseerina?» kysyi Kusti.
»Niin, aliupseeri.»
»Niin, no kuitenkin.--Panisiko pahakseen jos tarjoaisin vähän ... on
hyvää lilliä minulla.--Jos niinkuin passaisi, niin tuolla olisi
hyvä...»
»Ei, kiitoksia!» virkkoi aliupseeri.
»Vai ei», tuumi Kusti. »Eikö sitä siinä komennossa ruukata?»
»Ei.»
»Yhy.--Minkälainen kello?» kysyi Kusti rohkeampana.
Aliupseeri näytti ja sanoi, että hän on saanut sen hyvästä ammunnasta
palkinnoksi.
Kusti katseli ja kuunteli ja virkkoi viimein: »hyvä kello». Näytti
sitten omaansa lausuessaan: »tämä on vain pintelikello, mutta tarkka,
niin tarkka, että ennen se aurinko erehtyy.» Ja sitten Kusti selitti,
että se oli pahanpäiväinen silinteri, jolla hän oli tään vaihtanut ja
saanut hyvät välit.
Hoijakka oli pysähtynyt, Liisa ja Katri tulleet alas.
»Kiitoksia, Heikki!» lausui Liisa nauraen ja rupesi nyplimään
aliupseerin vyösolkea.
Katri ajatteli myös kiittää, vaan eipä ilennyt, kainostutti niin häntä
se aliupseeri. Pitihän sitä kuitenkin kiittää, kun Liisakin kiitti,
vaan kun se niin ujostutti. Silmäsi ja silmäsi Katri aliupseeria ja
aliupseeri katsoi häntä. Viimein niiasi Katri ja lausui: »kiitoksia!»
ja kääntyi heti toisaalle katsomaan.
Lähdettiin kävelemään taas, Heikki ja Liisa puhellen ja nauraen
keskenään, Katri muistellen hoijakassa-ajoaan. Tulipa sotamiehiä
vastaan. Katri nyt katsoi ja odotti, että mitenkä nyt. Sotamiehet
nostivat kätensä lakkiin ja kulkivat sivu, aliupseeri hipasutti
kädellään lakkiaan. Se oli Katrista somaa. Vaan vähän matkaa käveltyä
asteli toinen sotaherra vastaan. Sillä ei ollut samanlainen puku kuin
tällä, vaan sotaherraksi päätti Katri itse mielessään senkin. Heikki
pysähtyi ja nosti kätensä lakin reunaan.
»Hyvää päivää, Korhonen!»
»Jumala antakoon, herra eversti!»
»Ovatko nämät molemmat teidän morsiamianne!» kysyi eversti naurusuin.
»Ei, herra eversti», vastasi Heikki, vaan Liisa hieman punastui ja
Katri purskahti ääneen nauramaan ja peitti huivin nurkalla suutaan.
»No, jompikumpi kai niistä on?» kysyi eversti.
Aliupseeri vain hymyili.
»Vai niin, ette tahdo sanoa», virkkoi naurusuin eversti ja läksi
astumaan ja toisetkin jatkoivat matkaansa, Heikki ja Liisa puhellen
hyvin innokkaasti everstistä.
»Tuossa ne ovat», virkkoi Katri vähän matkaa kun oli astuttu.
»Kutka?» kysyi Liisa.
»Ne herrat, jotka tulivat meidän veneessämme Pyhää alas», vastasi
Katri. Ja kun herrat tulivat lähelle, pysähtyi Katri ja niiata
kiepsautti ja oli käsi valmiina, että jos niinkuin käteltäisiin. Vaan
eivät herrat pysähtyneet kättelemään.
Aliupseeri saattoi naisensa Pärpuumin portille ja tytöt kipittivät
Pärpuumin pirttiin. Siellä nukkui Jussi penkillä, raskaasti jotta
kuorsasi. Liisan isä venemiehineen oli jo tullut; iltasta nauttivat
juuri arkullaan. Erkki ei ollut kotona. Vaan pianpa hänkin astui
pirttiin, päässään uusi leipälakki, jossa sinisiä ja valkeita tupsuja
kelkkarehti ponnasta lipun kohdalla. Oli hänellä uusi letkavarsi
piippukin ja se oli kuin kello: koppa liivintaskussa ja suuluu
pujotettu napinläpeen, jotta punainen letka oli alaspäin kaarella.
Iltasen syötyä laitettiin nukkumaan pirtin lattialle ja tuumittiin
siinä lyhyeltä ennen nukuntaa päivän tapauksista. Katrin suu rupesi
hyvinkin laulamaan, vaan Erkki aina sanoi, jos Katri mitä ihmettä
kertoi, että eihän tuo niin maailman kumma ole, ja että näkee sitä
kummempaakin. Vaikeni jokainen lopulla ja vaipui uneen ja nyt kuului
hiljainen kuorsaus Pärpuumin avarassa tuvassa.
Aamulla, ennen einettä läksivät ukot Toppilan salmeen räkyyseen ja
sieltä tultuaan kiireimmän kautta hommasivat asioitaan päästäksensä jo
illalla paluumatkaa alkuun panemaan. Yhteen matkaan koetettiin
laittautua, sillä olihan rattosampi kulkea yksissä.
Hyvin oli Liisankin isä joudutellut asioitaan, ja Liisahan niitä
enimmäksi osaksi toimittelikin hänen räkyyssä olonsa aikana, jotta
puolisten jälkeen ei hänellä enää muuta ollut toimittamatta kuin langat
värjäriltä ja rätinki porvarista.
Olihan se Erkkikin saanut yhtä ja toista ostetuksi, vaan ei kaikkia
kuitenkaan, hän kun aina koetti mistä saisi huokeimmalla. Ja oli
hänelläkin niinikään rätinki saamatta.
»Jos tuota nyt tässä vuottaissaan ottaisi jonkun ryypyn»--arveli Erkki
ja otti eväsarkustaan punssiputelin, minkä hän eilen oli ostanut.
Kaivoi hän arkusta pikarinkin ja kaatoi siihen itselleen. Vaan toiseksi
kaatoi hän Katrille.
»Tule Jussi ottamaan», tarjosi Jussillekin.
»Enkä», vastasi Jussi ja oli lynkäpäisillään polviensa varassa
istuessaan penkillä, etäällä muista.
»Tule, ota!»
»Enkä.»
»Ei tää ole kuin punssia.»
»Ka, olkoon.»
Erkki ryyppäsi itse puolet ja toisen puolen antoi Katrille, ja kun hän
oli saanut tulpan pullolle ja pannut sen ja pikarin arkkuun, laati hän
tupakkia uuteen letkavarsipiippuunsa ja poltteli hyvin tyytyväisenä.
Vaan pianpa piti hänen kopistaa piippunsa, kun tultiin käskemään
rätinkiin.
Puhelivat sillä aikaa tytöt pirtissä. Katri kerroskeli näkemiänsä
ihmeitä, näytti sormustaan ja peiliä ja antoi Liisan lukea sen »Laulun
siitä hirveästä kalasta, joka nähtiin Marsellin edustalla».
»Eikö ole soma laulu?» kysyi Katri hyvillään.
»En osaa kehua», arveli Liisa ja näytti kirjan, jonka Heikki oli eilen
ostanut hänelle.
»Miksi tätä sanotaan?» kysyi Katri.
»Vänrikki Stoolin Tarinat on sen kirjan nimi ja siinä on runoja...»
»Onko ne hengellisiä, vai onko ne rakkauden lauluja?» kysyi Katri.
»Eivät ole semmoisia, ovat runokertoelmia vanhoista sotasankareista»,
vastasi Liisa, rupesi lukemaan ääneen ja luki ensin »Sven Tuuvasta»,
sitten »Kuormarengistä» ja »Sandelsista».
Jussi istui lynkäpäisillään polviensa varassa, mietti ja muisteli
eilistä päivää, minkä muisti siitä. Miten hän kotia oli tullut, ei hän
muistanut, mutta aamulla herättyään sai hän Liisalta rahakukkaronsa ja
miten se oli Liisalle joutunut, ei hän voinut käsittää. Muisti hän
vaihtaneensa Kustin kanssa kelloja tornin luona ja olikin se silinteri
nyt hänellä taskussa. Vaan ei se raksutellut niinkuin pintelikello...
Miten lie sitten ajantietäjä pätevä... Se oli kyllä se entinen kello...
Jussi muisteli ikävänkaipauksella entistä kelloaan. »Jos oisi purkaa
kaupat, vaan eihän sitä kehtaa jänestää...» Niin hän ajatteli ja häntä
kadutti vaihtokauppansa. Ja ajatteli hän, että ovat kaikki Katrit ja
Liisat ja muut nähneet hänen olleen humalassa, ja se häntä hävetti
niin, niin että se vasta hävetti.
Vaan tulivat rätingistä isännät ja alettiin hommailla poislähtöä
kerkeimmän kautta.
* * * * *
Narikkarannassa kävi meka ja melu. Siellä ukot veneissään pitivät
»lähtöpeliä», jossa ei kaikki samaa soittaneet! Joku istui arkkunsa
luona ja järjesteli oulutuomisiaan ja kun sai järjestetyksi, lupsautti
arkun lukkoon, pujotti avaimennauhan kaulaansa, itse avaimen pisti
liivin taskuun ja rupesi muuta hommaamaan. Eräs luki rahojansa ja
luettuaan pani ne nahkalompakkoon, jonka kääri huolellisesti kokoon,
sitaisi nuoralla kiinni ja pani lompakon arkkuun. Vaan lukipa hän
eväsrahat kukkarossaan, laski paljoko oli rahoja mennyt, ja saatuaan
selville kiinnitti kukkaron, pisti sen liivin povitaskuun ja sitoi
vielä taskun nauhanpalalla. Muuan katseli vasta kellosepästä ostamaansa
kelloa, katseli ja kuunteli, muuan koetteli uutta ympyriäistä peiliään,
katseli siihen, katseli itseään sieltä peilistä, ja kun oli kyllikseen
katsellut itseään, käänsi peilin umpeen ja katseli sitä päältäpäin,
pyöritteli, käänteli ja katseli. Ken seisoi keskellä venettä ja katseli
ympärilleen toisten toimintoa, pureskellessaan suun täydeltä
nisuleipää, ken istui veneen perässä, ryyppäsi pullostaan ja huutaa
hihkasi. Näytteli toinen toiselleen ylvästellen herrastupakoitaan,
paperossia, toinenpa vastasi vilauttamalla porvarista saatua sikaria.
Muutamia asteli vielä kaupungilta, kenellä nisuleipä, kenellä
viinanassakka, kenellä sarkapakka, kenellä oli kädessä leipä ja sen
päällä muutamia sillejä, kenellä kaksi leipää ja voita välissä, kenellä
lakki kädessä ja siinä korppuja ja kenellä mitäkin. Ja kävi siinä hurma
rannassa, niinkuin käypi puhelevassa väkijoukossa, aika meka.
Rannassa oli jo Erkkikin Katrineen. Jussi oli vielä jossakin asialla.
Erkki odotteli istuen perässä, poltteli uudella letkavarsipiipullaan ja
katseli uutta lakkiaan. Katseli koreita tupsuja otsalla ja ihaili
punaista vuoria. Sitten hän pani lakin päähänsä ja kysyi Katrilta:
»Onko tämä komea lakki?»
»Onpahan tuossa», vastasi Katri.
»Onko se Katri sinulla nyt lysti, kuu on sormuskin, oikein
kultasormus?--Kyllä niillä muilla tytöillä on vesi suussa, kun
näkevät.»
»Vieläkö mitä!» virkkoi Katri, vaikka itsekin mielessään ajatteli, että
kyllä ne tytöt mieliteolla katselevat. »Johan se nyt sormuksen tähden
vesi suuhun tulisi.»
»Ei nyt vesi juuri tule, vaan käy niiden vähän sydämelle nähdessään.»
»Pöhö! Saavathan ne sormuksen milloin haluavat!»
»Saavat kun on antajia.»
»Antajista ei puutetta!--Jo tulee Jussi», katkaisi Katri puhettaan.
»Jussi se sanoi, että minä en tervanpoltolla saa rahaa, vaan annahan
kun sanon. Viidettä sataa läksi nytkin--eiköhän Jussin korvat hörösty»,
tuumi Erkki.
Jussi tuli, hän oli ollut toimittamassa loput asiat, jotka Erkiltä
jäivät toimittamatta.
»Sinä sanoit, Jussi, Pyhäkoskella tullessa, että minä en saa rahoja
tervastani, vaan siinä sinä katalasti valehtelit», lausueli Erkki.
Jussi katseli vähän hämillään Erkkiä, vaan pian hän huomasi, että Erkki
oli hyvällä puhelutuulella--porvarin ryyppyjen ja sikarien
vaikutuksesta. Ääneti oli Jussi ja lateli tavarat arkkuun, pani sinne
kirjankin, jonka hän itselleen oli ostanut, ja vei arkun avaimen
Erkille.
--»Etten saa rahoja.--Elä Jussi koskaan puhele niin, sillä viidettä
sataa markkaa läksi nytkin.--Semmoista summaa sinä et ole eläissäsi
nähnytkään... Vai hä?»
Ei vastausta.
»Viidettä sataa markkaa ... ja puolet otin, toisen puolen jätin
sinne... Kysyi se itse Pärpuumi konttoristiltä, että onko se tämä sen
Rantalan isännän poika, sen Juho Erkki Huotarisen?... On kai, sanoi
risti, ja minä sanoin, että on se.--Ryypyt ja sikarit ne läksi ja se
sotkamolainenkin sai siinä sivussa.--Vaan elä Jussi vasta sano, etten
minä saa rahaa tervoillani. Minä saan, ja minun ne ovat, vaikka
jakeleisin harakoille ja seipäille ... ja piisaakin niitä jakaa...
Mutta sinulla Jussi on aina kateus minua kohti ja viha, sinä luulet
olevasi isoviisas... Muut eivät tiedä muka mitään... Aina sinun pitää
matkitella muitten puheita... 'Ei se ollut tiatteria'... Miksei se
ollut... Jos vaikka lähdetään katsomaan Kirkkotorille, niin on siellä
se miehenpää... Vaan sinä se olet olevinasi viisaampi... Harailet
kirjoja ... hölyn pölyä höystyt ... et viittä sataa markkaa ole
nähnytkään...»
»Jo tulee Pärpuumin puukhollari», lausui Jussi puoliääneen ja läksi
hakemaan makasiinista sauvomia ja airoja. Puukhollaria sitä oli
odotettu avaamaan makasiinia ja antamaan sieltä venekalut ja
jauhokulin.
»Mitä sinä purajat Jussille? Eihän se mitä ole sinulle tehnyt», tuumi
Katri, Jussin ollessa makasiinilla.
»Eihän se ... on olevinaan niin viisas, tietävinään kaikki maailman
asiat... Että Amerikassa tuulee edestakaisin ijankaikkisesti ... senkin
valehteli Jussi...»
»Elä höpsi!» virkkoi Katri.
Jussi toi sauvomet ja airot veneeseen. »Tyhmän näköinen on mies
humalassa, ihan kelvoton», ajatteli hän, siinä puuhatessaan lähtöä ja
Erkin pajattaessa yhä viidestä sadasta markasta. »Noin ikään se
isänikin kerran ylpeili saaliistaan, vaan mitä niistä oli hyötyä koko
rahoista. Meni tervat ja tukkimetsät porvarin hyväksi, meni sinne maat
ja mannut. Konkurssin kun teki porvari, niin sinne ne isän saaliit
haihtuivat, ihan pennittömiin. Liekö hänessä suoraa peliä pidetty,
hyvähän näet on peijata tyhmää talonpojan moukkaa, eihän se miten älyä
kaikkia niitä vinkeitä. Monelta muulta talonpojalta ne on tervat ja
tukkimetsät menneet niinikään vain ihan itse edestään.--Sinne se on
herrain haltuun mennyt minunkin perintöni ... sinne sitä mahtuu ja
menee!» »Elä enää hupata siinä!» virkkoi Jussi nyt Erkille,
»laittautaan matkaan».
Kuletettiin vene makasiinin luo, josta tuotiin muut venekalut veneeseen
ja vieritettiin jauhokulikin.
Nythän sitä heillä ei ollut muuta kuin lähteä paluumatkalle. Joutuivat
muutkin matkaan, kun kunkin porvarin puukhollari oli tullut antamaan
venekalut ja suoloja tahi jauhoja, mitä kukin tahtoi. Vene veneeltään
läksi. Ja hälveni hurina sen mukaan kuin ranta tyhjeni. Kajahti vain
enää silloin tällöin laulun sävel tahi kiljahdus, minkä joku iloinen
poika laski ilmoille. Ken vielä oli rannassa, koetti joutua jottei
jäisi kovin jälelle muista. Vihdoin oli koko ranta tyhjänä pitkistä
veneistä ja iloisista, meluavista tervamiehistä. Jokainen vene oli jo
menossa, soutaa lipotti kosken alle.
Nyt ne alkavat nousuvaivat ja on ne vaivoja. Monta hikipisaraa tipahtaa
ennenkuin on kaikki kosket noustu; monta kertaa vetäessään venettä
äkeissä korvissa saa puhkien ja ähkien ryömiä ponnistella rantasiltaa
toinen käsi kolmantena jalkana. Monta kertaa saa olla ketteränä
sauvoessaan venettä väkevissä virrankorvissa. Saapipa kerrankin
teroittaa sauvointansa ja kerrankin nostaa ja pistää sitä, ennenkuin
sen saa viskata kotirannalle. Ja kerran ja toisenkin saa airolla
vetästä, ennenkuin vene jyrähtää tutuille teloilleen.
Eipä joutanut Erkkikään enää puhelemaan, lie nuo porvarin viinat jo
haihtuneet. Äänetönnä sauvoi hän keulassa ja, vetopaikoissa Jussin ja
Katrin vetäessä, rompsasi sauvoimella, oikeata rompsia kun ei vielä
tarvittu.
Merikoskesta päästyä sauvoivat nyt palaavat oulumiehet joen oikeaa
rantaa pitkänä veneraitana. Ja vilske kävi siinä. Heilahti sauvointa
kymmenittäin ja huojui sauvojaa saman verran, notkistaessaan ja
oikoessaan vartaloaan. Vilisi punaisia paidan hihoja käsien noustessa
ja laskiessa. Sauvoimien taaja porske kuului, kun keltainen venesarja
ja siinä sinihousuinen ja punapartainen miesrivi siirtyi pitkin
joenrantaa, ja kuului tuon tuostakin naurua ja kovempaa ääntä ja joskus
kiljahdustakin ja vieläpä joku katkonainen laulukin.
Niin se matkue teki taivaltaan, työnnellen veneitään vasten virtaa ja
kierrellen joen rannan mutkia. Siellä joukossa oli Erkin venekin ja
Erkki sauvoi keulassa, Jussi, tottuneempi kun oli, sauvoi perässä, vaan
keskellä työnteli Katri, työnteli avopäin.
»Sauvo yhtä aikaa, Katri», muistutti usein Jussi ja virkkoi se Erkkikin
väliin, kun Katri kolautti sauvoimensa yhteen: »mitä se siinä
saikkaroipi!»
Liisa sauvoi isänsä veneessä. Voimakkaasti hän työnteli, kauniisti
taipui pitkä sorja vartalonsa ja puikki sauvoin kädessään kuin
tottuneella ainakin.
»Onpa se reima tyttö», arveli Erkki Liisasta ja samoin muutkin olivat
miettineet.
Kun oli sauvottu iltaa jo myöhäseen, käännettiin veneet törmään jonkun
talon rantaan ja siinä yövyttiin. Aamulla taas auringon nousulla oli
venejono luikertelemassa pitkin virtavan joen rantaa. Eihän se niin
vinhakasti matka joutunut kuin alas tullessa, vaan katkesipa tuo taival
nytkin. Ei ollut näet vielä aurinko laskullaankaan kun ukot saapuivat
Syväyksen rantaan, noin neljän penikulman matkaa Oulusta. Tästä
annetaan veneille hevoskyytiä kolme neljännestä penikulmaa maantietä,
kierretään siten Pyhäkoskea, ja kyytiä saivatkin veneet nyt heti,
odottamatta kauan. Hevosien saavuttua nousi körötti vene veneeltään
joesta rattaiden selässä ja läksi kulkea jonottamaan pitkin maantietä,
ja miehet astua tassimaan jälestä. Vaan saatua veneet taas vesivaraan
rupesivat ukot iltaruualleen ja levolleen, aurinkokin oli jo mailleen
menossa.
Kaksi vuorokautta oli Oulusta lähdöstä juuri, sillä torstaipäivä
oli nyt kulunut illalleen, kun matkamiehet saapuivat Niskakosken
alle. Siinä sitä nyt oli puskemista sitä noustessa. Olihan sitä
Sotkakoskessa, Utasessa ja Ahmasessa jo saanut vetää kinnata, vaan mitä
ne ovat Niskakosken suhteen! Ainahan sitä autetaan toisiaan
tinkapaikoissa näin joukossa kun kuletaan, vaan parempihan olisi avutta
päästä, ei näet hidastaisi siten muita eikä itseään.
Kukin laitteli ja varusteli venettään, kiinnitti rompsin ja tarkasteli,
oliko köysi kestävä ja vaulu. Sitten alkoi vene toisensa jälestä lähteä
taistelemaan Niskakosken väkevää virtaa vastaan,--nyt vasten, silloin
myöten. Köysi yli olan astui mies pitkin sillan reunaa kovasti
etunojassa ja astui rompsimieskin ohjaillen ja työntäen venettä
rompsillaan. Lujalla se piti miestä korvassa aina. Taas niskassa, missä
tuli sauvonta, piti ketterästi hypätä veneeseen, tarttua sauvoimeen ja
estää venettä pääsemästä takaisin. Tosi tinka on koskessa noustessa jos
laskiessakin.
Jussi ja Katri olivat vetämässä ja Erkki rompsissa. Matalana oli Jussi
äkeimmissä korvissa, avopäin pinnisti hän. Monta kertaa jonkun kiven
tekemä korva pysäytti veneen siihen paikkaan. Silloinpa Jussi oli
tanakkana toinen jalka suorana kivensyrjää vasten, toinen jalka
notkistettuna eteen ja luottamassa sekin kivensyrjään ja ruumis
vaakasuorassa sillan kanssa. Niin hän jämötti siinä vähän aikaa. Vaan
sitten tempasutti hän ruumiinsa eteenpäin notkistetun jalan voimalla ja
läksi vene liikkeelle, läksi vauhdilla ja useinpa silloin kapsahti
Katri pitkälleen sillalle. Niin se kohosi Erkin vene aina korvan
niskaan. Vaan ainapa läksi Jussi, oman veneen saatua, katsomaan, että
jos kuka apua tarvitsisi, ja useampaa hän auttoikin. Auttoi hän kerran
Liisankin isän venettä muutamassa äkeässä korvassa. Oli se toinen mies
nuori ja heikko poikanen, joka ei jaksanut vahvasti vetää, vaan Liisa
sen sijaan kiskoi tuimasti, ja hän se itse olikin köyden päässä.
Ihmettelivät miehet Liisan reippautta ja reipas tyttö se Liisa olikin,
oikein reima. Vaan vasta Siitarinkorvaa noustessaan he reimautta
näkivät. Siellä näet kuohuissa juoksi lankkuvene, mies istui keulan
puolella ja vaimo oli melassa! Siellä se vene kiiti ja hyppi
vallattomasti kuohujen sylissä, vaan vaaratta kulki se uraa vaimon
ohjauksella.
»Onpa kunnon eukko», arvelivat miehet.
»Tuo mies laskee kosket kylkiluulla», arveli joku veitikka ja
naurettiin siinä, vaan kaikkihan oli reippaan vaimon ylistykseksi.
»No kaikkia sitä näkee», arveli yhä joku ihmetellen, vaan oli niitä,
jotka olivat sen kumman jo ennen nähneet, ja kertoi heistä joku kerran
nähneensä kaksi venettä koskessa menossa, joissa molemmissa oli eukot
laskemassa. Sieltä Niskakosken varrelta ne molemmat kuuluivat olevan
kotoisin ja soutavan lankkuja miestensä kanssa. Kaikki kosket laskevat
eukot Ouluun asti.
»Ne ämmät eivät olekaan mitä tahansa!»--
Aamusella päivän noustessa oli Pyörteellä liikettä. Yön seutuna oli
kokoutunut alasmenijöitä suuri joukko. Jo illalla auringon laskulla,
kun Oulusta palaajat tulivat Pyörteelle, oli siellä kymmenkunta
venettä, vaan nyt oli luku monissa kymmenissä. Yöllä puhalteli ylätuuli
ja se kokoeli Oulujärvellä tulijat selvästi Pyörteelle.
Tokihan siinä Pyörteellä nyt ääntä oli ja puuhaa. Toiset puuhasivat
veneitten varustelemisessa koskille, toiset istuivat hiljaisesti
veneissään ja tupakoivat, katsellessaan muitten hyörintää. Muutamat,
joilla oli tuttavia Oulusta palaavien joukossa, istuivat heidän
veneissään maistelemassa kaupunginviinoja ja tupakoita ja kuuntelemassa
Oulun uutisia: tervan hintaa, tavarain kalleutta, vedenpaljoutta
koskissa j.n.e. Törmällä kuleksi ja istuksi kosolta miehiä joutilaina,
ken hankaillen kellokauppaa, ken lakinvaihtoa, ken takin, ken
saappaitten huikkausta. Syntyi väliin suurempia joukkoja, ja silloin
kuului siitä suuri ääni ja rämähteli naurun remakka.
Kusti oli pitämässä kellotarkastusta parin miehen kanssa ja kehui
heille kelloaan, kehui minkä jaksoi ja aina suuremmalla innolla
jos huomasi uskomuksen vivahduksia kuulijoissaan. Kertoi hän
kellokauppahistoriansakin ensimäisestä kellosta tähän viimeiseen: »ja
tämä on niin tarkka ettei horisontti tarkempi», oli loppulause
kertomuksessa. Oli kokoontunut Kustille suuri kuulijakunta ja yhä hän
jatkoi esitelmäänsä »tästä kellosta».
»Se karusellin isäntä olisi ostanut minulta tään kellon, hän kun
tarvitsisi ihan tarkan kellon», jatkoi Kusti.
»Minkä karusellin?» kysyi joku.
»Onpahan siellä Heinätorilla uusmuotinen hoijakka, ulkomaalainen
hoijakka, Kamlakaarlepyystä, joka on kuulemma siellä Amurin maassa,
Suomenniemen takana missä lie.--Niin se isäntä...»
»Hoijakka--olihan hoijakka markkina-aikoina siinä Liljeplumminkin
kartanolla», arveli joku joukosta.