on uutta muotia, ihan toista sorttia. Tässä on kunnon hevoset ja
kerupiimit. Pyöriessä soipi pasuunat ja harppuunat.--Se isäntä siinä
olisi ostanut minulta tämän kellon, kun näet se pitää ihan määrälleen
pysäyttää, niin tarvitsee tarkkaa kelloa. Mutta minä sanoin, että kun
nyt kerran on saanut tarkan kellon, niin pitää hänet.--Ja olisi minulta
vaihtanut muuan upseerikin, joka oli sotaväen kanssa siellä karusellin
luona.»
»No mitä ne sotamiehet siellä tekivät?» kysyi joku taas.
»No, ne siellä olivat, että--jos--joku mikä tahansa sattuisi, niin
kai ... enkä tullut kysyneeksi siltä upseerilta, mitä varten he
ovat...»
»Tunsiko se sinut se upseeri?»
»Tunsi.--Sanoi sotamiehille, huusi lujasti: 'sirin-kasarinkasairua
saleetup!' Silloin sotamiehet nostivat kätensä lakkiin--tälleen näin.
Mutta se upseeri tuli minun luokseni ja sanoi: Kustihan se on?--Niin
on, herra upseeri, sanoin minä ja silloin sitä käteltiin. Sitten hän
tahtoi katsoa minun kelloani ja kärtti vaihtamaan. Sanoi sotakomennossa
tarvittavan tarkkaa kelloa. Jos sekunninkaan myöhästyy, niin ei hyvä
kuulu seuraavan, niin näet pitää ajalleen sattua.--Viidellätoista
kivellä käypi ronomeetan...
»Mitä se Kusti taas valehtelee?» lausui Liisa, joka Katrin kanssa oli
tullut miesjoukkoon.
»Vai valehtelee», lausui Kusti vakavana, vaikka hymy oli suupielissä ja
värehti yli huulien, tuikuttipa silmistäkin.
»Elkää uskoko miehet, valehtelee se», vakuutti Liisa naurusuin.
»Eläkä siinä viisaampiasi neuvo, kuin korppi harakoita», virkkoi Kusti
nauraen hänkin.
»Onko tää tyttö sinun morsiamesi?» kysyi joku.
»Ei ole, enkä huolikaan», virkkoi Kusti.
»Ei ole kaupankaan», oli Liisan leikillinen puhe.
»Etkä sinä ketään saakaan», arveli Kusti.
»En saakaan, sillä maasta ei kelpaa eikä taivaasta anneta», vastasi
taas Liisa.
»Onhan tää sievä poika», arveli joku Liisalle Kustia.
»Onpahan tuossa, on kuin kesken ristiltä siepattu», oli taas Liisan
vastaus.
»Toista suu puhuu, toista mieli ajattelee», lausui Kusti, katsellessaan
muutaman miehen kelloa. »Kyllä sinä minut ottaisit...»
»En vaikka oltaisiin vain kahden maailmassa ja tervakoppa kolmantena»,
katkasi Liisa Kustin puheen ja läksi kävelemään, lopettaen pilan Kustin
kanssa.
»Kovia sanoja», arveltiin leikillä.
»No, rakkaudesta kaikki vaikka silmä menköön», tuumi Kusti, antoi
miehelle kellonsa ja läksi kävelemään. Hajosi siitä nyt muukin joukko,
kuka kunnekin.
Vaan kaupunginviinat olivat jo alkaneet vaikutuksensa ja sama juttu
eväsviinoista, sillä nekin olivat käytännössä ajankuluksi. Hurina oli
noussut nousemistaan ja ukkojen leuat liikkuivat nyt kiivaasti ja suut
pauhasivat. Kuului karjahdusta sieltä täältä ja kovalla äänellä kehui
joku lakkiaan, toinen takkiaan, joku rahojensa paljoutta, maita ja
mantujaan.
Mutta tulipa rannalle nimismieskin. Keppi kädessä, toinen käsi housuin
taskussa ja tähtiotsalakki päässä asteli hän rantaa ja loi
virkasilmäyksen puoleen ja toiseen. Missä ei melu ottanut hiljetäkseen,
siihen hän astui ja laski kieltonsa pönäkällä äänellä.
Pianpa alkoi vene toisensa jälkeen solua koskelle ja toistakymmentähän
niitä pääsi menemään heti yhdessä poksussa. Toistapa tuli, aina vaan
vähän ajan perästä pyörähti veneitä Pyörteelle, milloin enemmän milloin
vähemmän. Oli nyt nimismiehellä kirjoittelemista ja silmäilemistä
ainakin aluksi.
Läksivät palaajatkin taipaleen tekoon. Sauvoivat virran niskaan ja
sitten soutaa lipittelemään taas Oulujärven laajoja selkiä. Oli sitä
soutelemista nyt. Oli ylätuulikin, ei kova mikään, vaan aina se
kiinnitti sekin, jottei pitkiä taipaleita jaksanut yhteen menoon
soutaa. Hiljakseen kulettiin, syötiin ja levättiin. Lauantaina
iltamalla tulivat höyryn jälessä Kajaaniin. Sievästi päästiin niin
Oulujärvi ja oli se iso asia kulussa.
Höyryn perästä erottuaan soutelivat ukot veneensä alakanavan suuhun, ja
mies veneeltä läksi hakemaan kanavalippua kaupungista, toiset
odottelivat sen aikaa, katsellen huvikseen Ämmää ja kanavaa, monestihan
ne on jo nähnyt, vaan katseleehan noita kuitenkin, kun ovat tuossa
silmien edessä.
Pauhaa siinä kovasti Ämmä, pitää ijankaikkista toraansa. Verrattomalla
jyrinällä syöksyy vesi leveän kallion kielekkeeltä syltiä syvyyteen ja
kiehuu sitten suurella kuplulla putouksen alla, ruskahtavanvaaleana
vaahdosta ja poreista. Nousee korkealle hieno pisarasade, johon päivän
paistaessa syntyy monia sateenkaaria kosken kauniiksi koristukseksi.
Siellä seisoivat miehet kanavalla ja katselivat, kun muuan lasti juuri
tuli yläkanavalta. Se liukui kiivaasti virrassa. Jo tuli sillan alatse
maan puolelta ensimäistä sillanarkun väliä, laski ihan rantasillan
kuvetta aivan likeltä. Nyt ei enää hätää Ämmään joutumisesta kun on
sulkusillan sisäpuolella. On valmiina kanavassa auki ensimäinen portti
ja kun vene on perillä, ei muuta kuin kiinni yläportti ja läpi auki
alaportista. Vesi vähenee vähenemistään, vene laskeupi ja yhä laskeupi
kuinka syvälle ja pilkistävät sieltä ylös venemiehet. Alaportti nyt
auki ja vene ala mennä, jälellä on Ämmä. Niin viekkaasti kierretään
julma vihollinen.
Tulee taas toinen vene vuorollaan. Ei laske niin liki rantasiltaa,
pelkää sitä, mutta--nyt sen on Ämmä saanut valtoihinsa! Hirveätä!--Mies
melassa katselee--katselee. Turhaan hän pelastuksen väylää etsii.--
Suunnittaa hän kuitenkin sinne, missä syvintä arvelee olevan: kääntää
veneen juoksemaan kohti keskiputousta. Huutaa ja viittoo toiselle
miehelle. Mitä hän huutaa, ei kuulu tänne pauhulta. Vaan perään juoksee
toinenkin mies ja sieltä molemmat katselevat matkan mukaan. Vene
kiiruhtaa putouksen niskaan.--Hei, vaipui keula, perä nousi, vilahti
melakin ilmassa, miehet lensivät rinnakkain kauas putouksen alle ja
puhkesi virran pinta heidän altaan ja sinne he muljahtivat
näkymättömiin. Hetken perästä ilmausi toinen ja pian toinenkin paineen
veden pintaan ja koettivat pyrkiä avuksi rientävää venettä kohti.
Muljahdellut oli jo tynnyreitäkin veden kalvoon ja kulkivat ne virtaa
pitkin. Niinikään ajelehtivat veneen keulapuolisko ja hajonneen perän
kappaleet, kiiti melakin ja näytti pyrkivän etukynteen.--Vaan kaikki
saatiin kootuksi.
»Joko ne ovat muut aikoja lähteneet?» kysyi Erkki, tullessaan
kaupungilta asioiltaan, joita hän oli toimitellut sillä aikaa kun Jussi
Katrin kanssa kuletti veneen kanavista.
»Jo voivat olla koskien niskassa!» arveli Jussi.
»Kun pääsisi yhtä nopeasti täältä kotiin kuin päästiin kotoa tänne»,
arveli Katri, kun lähdettiin sauvomaan.
»Ei pääse nyt», tuumi Erkki. »Ei ole kun harvoin semmoista
purjetuulta.--Ei tiedä kuinka kauan vielä voi viipyä, vaikka eihän
tästä enää mahdottomia olisi.»--
* * * * *
Uusi viikko oli keikahtanut yli puolivälinsä, torstaipäivä oli iltaansa
lähellä, kun Erkin vene pyrki Tikkalanniemeen. Hitaasti lähestyi talo,
vaan lähestyi viimeinkin.
»Pitäähän sitä käydä tässä talossakin!» tuumi Erkki ja laski rantaan.
»Niin, Susannalle se huivi», lausui Katri.
Iloisena otti Susanna tuttaviaan vastaan, oikein herttaisesti. Kysyi
kuulumisia ja olihan sitä taas kysymistä.
»Venettäkö se jäi Jussi laatimaan?» kysyi hän kun ei häntä alkanut
näkyä.
»Eipä taida Jussi enää venettä laatia», virkkoi Erkki vakavasti. »Jussi
hukkui.»
»Hukkui... Missä?...»
»Sipisen virrassahan...»
»Miten se siinä...»
»Kukapa hänet oikein tiennee. Minä näet sauvoin keulassa, jotta en
nähnyt koko tapausta, eikä se Katrikaan...»
»Kyllähän minä näin silmäpuolellani, että jotakin vilahti juuri kun
vene heilahti», arveli Katri, »vaan en minä älynnyt katsoa sen
tarkempaan».
»Tottapa se, kun hän kovasti työnsi virrassa--joka on niin juuttaan
ilkeä nousta--luiskahti sauvoin ja hän suistui suinpäin virtaan. Onhan
niin sattunut usein», selitti Erkki.
»No, Jussia ei näkynyt sen enempää?»
»Ei. Minä kummastelin, jotta mitä se Jussi tekee, kun minulta ryösti
keulaa selälle ihan iltikseen ja pyörähtikin viimein virran mukaan.
Minä silloin vähän kirosinkin ja katsahdin perään, niin mies poissa, ei
näkynyt ei kuulunut. Enpä osannut ajatella aluksi mitään.»
»No, haettiinko sitä sitten?»
»Hetihän minä kaupunkiin ja ruvettiin etsimään, etsittiin se ilta ja
seuraava päivä, eikä vain löytynyt.»
»Sinne meni mies parhaassa ijässään.»
»Menomatkalla sanoikin Jussi, että siinä se Sipisessä temppu pelaa,
ennenkun on sen noussut», lausui Katri.
»Niinkö sanoi?» kysyi Susanna.
»Niinhän se taisi sanoakin», tuumi Erkkikin.
»Ei tiedä, missä se surma milloinkin piilee», huokaili Susanna.
Erkki antoi huivin, jonka Jussi oli ostanut, ja teki poislähtöä.
Kielteli Susanna kahville, sillä nyt hän vasta muisti, mutta
matkamiehet eivät joutaneet odottamaan. Rantaan saattoi Susanna
matkalaisia ja istuutui kivelle katsomaan heidän lähtöään--toisilla
tunteilla kuin menomatkalla. Ja kun vene katosi näkyvistä, purkausi
häneltä itku. Suri Susanna entistä palveluskumppaniaan.
Tenetinvirrasta olivat matkamiehet jo nousseet ja soutelivat
selkävettä. Tyyni oli ilta ja kaunis, aurinko mailleen menossa.
Hitaasti halkeili vene sileätä veden pintaa, Katrin soutaa viehkastessa
ja Erkin huovatessa. Äänettöminä työskentelivät, ei ollut puhelemista.
Erkki ajatteli, että mitenkähän siitä Ontojoesta pääsee, Katrista kun
ei ole rompsiin eikä kelpo vetäjäksikään.--Mistä sen miehen saa sitten
Jussin sijaan. Niin vähällä rahvaalla ei tule toimeen, ja teki se Jussi
kahden tavallisen miehen lailla, teki näet itse uuraasti ja huolehti
muittenkin teoista. Liian hyvä mies meni siinä manalle. Ei sitä tiedä,
milloin se kenenkin vuoro tulee. Ei tiedä, ei.--Jo kai ne mahtaa olla
Ontojoella tukkilaiset, jos heistä jonkun saisi.
Katri silmäili järven rannoille, katseli että missähän se Liisan koti
mahtoi olla. Näiltä paikoin se oli vene ilmaantunut heidän jälkeensä.--
Onkohan se tuo talo? Siitä lähtee soutamaan nuottaveneet. Kuuluu
ääntäkin, puhelua niistä ja taitaapa olla siellä Liisakin, niin
kuulostaa äänestä--Liisa se on, joka nyt laulaa.
Laulu kuuluikin nuottaveneistä ja kaiku kertoi ympäri järven rantoja
laulun.
»Jos mä näkisin oman kullan
kavahtaisin kaulaan.
Palavalla sydämellä,
niinkuin tuli taulaan.»
»Anna minä nyt tulen soutamaan», virkkoi Erkki ja vaihdettiin sijoja.
Monta kertaa he vielä saivatkin vaihtaa, ennenkun olivat
Ontojoellakaan. Lauvantai-iltana näet vasta tulivat joen alle juuri kun
tukkilaisten huuto »kello soi!» levisi pitkin jokivartta, kulki mies
mieheltä ja raikui metsä sen kulkiessa.
»Tukkipoika se lautallansa,
se on hyvin sorja.
Hei juu ma laulan vaan,
se on hyvin sorja!
Eipä hänen tarvitse olla
talonpojan orja.
Heijuu ma laulan vaan,
talonpojan orja.»
Siten lauleli muuan mies astellessaan pölkkykoukku olalla jokivartta
pitkin. Laulaja oli juuri itse Kettu-Kusti. Tänne tukkijoukkoon se oli
jo kerennyt. Ja hänestäpä maksua vastaan läksi apua koskille. Niskaan
päästiin kunnon päällisesti ja päästiin jo vähän jälkeen maatapanon.
Siellä se nyt oli hyvä tilaisuus Erkillä kysellä olisiko halullista
kasakaksi.
Sunnuntaina puolen päivän seudussa, kun Jussi Piipponen oli saanut
saatavansa tukkipäälliköltä, lähdettiin taas taipaleelle. Niin, Jussi
Piipponen, se Katrin komia poika, oli ruvennut kasakaksi ja halusipa
hän ruveta rengiksikin.--Olipa nyt Katrista soma istua hänen viereensä
soutamaan, oikeinpa teki mieli naurattamaan. Puhellen siinä soudeltiin,
ja nauraenkin. Oli Jussi näet semmoinen leikinlaskija, oikein iloinen.
Kaunis oli päiväkin, niin oli juuri kuin heidän lähtiessään kotoa:
tyyni, rasvatyyni, ja lämmin. Niemien ja saarten rannoilla lentää
luikotteli rantasipejä voivotellen sekä lentäessään että istuessaan
kiven selässä tahi kannon nenässä. Hyppiä ripsautteli västäräkkikin
rannan kivillä ja äännellen: tili, tili. Metsistä kuului lintujen
vilkas viserrys ja etäältä helähti käen kukunta. Jo tuntui Erkistä ja
Katrista paikka tuttavalta, vaikka eivät he sitä joutaneet
ajattelemaan--varsinkaan Katri Jussin vieressä.
* * * * *
Hiljaisuus vallitsi Rantalassa tänään. Ei ollut kotona muuta rahvasta
kuin isäntä ja ruoti-ämmä, kirkolle olivat lähteneet muut, paitsi Anna
Mari, joka oli nukkumassa luhdissaan. Isäntä luki pöydän takana. Edellä
puolisten oli luettu päivän evankeliumi, veisattu virsi ja luettu
Raamattuakin, vaan nyt luki isäntä virsikirjasta »kotona olevaisten
rukousta matkalle menneiden edestä». Ja ruoti-ämmä otti osaa
hartahasti, käsi poskella, ja ruumis nyökkäsi.
»Hyvää iltaa!» toivotti naapurin isäntä, astuessaan pirttiin.
»Jumala antakoon!» vastattiin ja isäntä luki lukunsa loppuun. Vaan
lopetettuaan painoi isäntä virsikirjan kiinni, ripusti vaskipuitteiset
silmälasinsa naulaan akkunan keskipuussa ja kävi antamaan kättä
naapurille, toivottaen tervennä tulemaan.
»Kuuluuko mitä?»
»Eipä kuulukaan.--Eivät oulumiehet ole tulleet?»
»Ei vain, vaikka neljä viikkoa tulevat olleeksi matkalla. Mikä lie
heidät saavuttanut?»
»Kirkolla kuuluu puhutun, jotta Ämmään on laskenut vene ja yksi mies
hukkunut.»
»Mutta olisi kai siitä jo tullut tarkka tieto, jos se Erkki olisi
ollut.»
»No, niin luulisi.--Se on Erkki ensi kertaa Oulussa omin päinsä?»
»Niin on, vaan onhan hän jo kulkenut minun kanssani monet kerrat ja
onhan Jussi tottunut kulkija!--Mitäs se Musti siellä räiskää?--Taitavat
tulla kirkolta.»
»Ei nämä kirkkomiehiä,--vaan kuka tuo on?--Ei se tämän kylän miehiä
ole», tuumi naapurin isäntä ikkunasta rantaanpäin katsellessaan.
»Kirkonkylästä se on tuo mies», arveli isäntä, tultuansa katsomaan
hänkin. »Kyllä ne ovat meidän oulumiehiämme, koska kantavat arkkua
tupaan.--Tuollahan tuo tulee Katrikin.--Erkki on jälessä kantamassa
arkkua.--Missä Jussi... Missä Jussi ... liekö veneelle jäänyt...»
Siinä ne tulivatkin nyt oulumiehet. Jussi Piipponen ja Erkki, kantaen
arkkua sauvomessa ja konttia, Katri viinanassakoita kainalossaan. Musti
hääräsi heidän ympärillään, hyppi Erkkiä ja Katria vasten, huiski
häntäänsä, murisi ja haukkui korvat luimussa. Juoksipa väliin Piipposen
Jussinkin sivulla, nuuski häntä; vainusteli tarkkaan, vaan häntä ei
huiskannut, riippui suorana, nenä vain vähän käpertyneenä. Ei ollut hän
tuttava Mustille.
Pirttiin tultuaan tekivät matkamiehet hyvän illan, pistivät kättä ja
kertoivat terveiset Oulusta. Kotona olijat kysyivät kuulumisia, vaan
eipä ne tulijat tienneet »mitään liikoja». Kerrottiin lyhyesti
matkanvaiheet. Jussin hukunta oli isoin asia ja siitä sitä puheltiin
pitkään. Ja mainittiin Jussista yhtä ja toista hyvää. Hiljaiseksi ja
uutteraksi häntä kukin kiitti.--
Puheltuaan ja tupakoituaan otti Erkki liivinsä taskusta arkun avaimen,
vetäsi arkun penkin luo ja alkoi katsella mitä siellä arkussa oli.
»Tuossa on teidän piippuvartenne», tarjosi Erkki naapurille, otettuaan
arkusta punaletka-piipunvarren. »Tuossa on ... mikähän lie tuokin
kirja», virkkoi Erkki ja pani pöydälle Jussin ostaman Vänrikki Stoolin
Tarinat, jota kaikki alkoivat katsella ja tavaella. »Ahkera lukumies se
oli Jussi», tuumittiin.
»Tuossa--missä se on Anna Mari?» katseli Erkki Unikirja kädessä.
Samassa tulikin Anna Mari, kynsien korvallistaan ja silmät tiirollaan.
Seisoi niin keskellä lattiaa, vaan kun huomasi siellä vieraan pojan ...
oli kuin toinen ihminen.
»Tuossa on Unikirjasi!»
Anna Mari otti sen ja kilpasi luhtiin, josta vähän ajan perästä
ilmestyi uudessa hameessaan ja punarantuisessa villahuivissaan.
»Tuossa on savipiippu ämmälle, Jussi osti sen teille oulutulijaisiksi»,
virkkoi Erkki ja antoi ämmälle savipiipun.
Tavarat kun oli otettu arkusta ja katseltu niitä ja kyselty hintoja,
keskusteltiin muista oulunasioista. Olihan sitä kertomista ja kuunteli
ne hartaasti muut paitse ruoti-ämmä, joka ajatteli ja muisteli Jussia.
Vaan pian ne muutkin aina sortuivat Jussia ajattelemaan ja muistelemaan
ja silloin sitä alettiin puhella hänestä.
»Muistan sen Jussin pienestä pahasesta», kertoeli ruoti-ämmä. »Hyvin
vilkas poika oli paitaressuna isänsä kodissa. Toimetonna ja työtönnä ei
koskaan, aina oli jossakin hommassa, milloin muka veisteli
kirvesvartta, milloin rekeä ja milloin mitäkin todempaa kalua. Vaan
joutui poikaparka hänkin kurjuuden kouriin. Isänsä kuoli ja maat ja
mannut vietiin, kälmättiin. Poika, mistä hän älysi huoltaa asioitaan,
joutui joutavan jälille.--Hm.--Onni yksillä, kesä kaikilla.» Ruoti-ämmä
laati tupakkaa savipiippuun ja jatkoi: »Muistan miten ketterä hän oli
tullessaan ensi kertaa Oulusta, tuommoinen pieni nasta vielä silloin.
Niin oli kuin aika mies konsanaan. Niinessä oli kaksi vesirinkeliä,
jotka hän sanoi antavansa Katrille ouluntulijaisia. Katrin kanssa nää
olivatkin hyviä tovereita, yhtäläiseen yhdessä asuksivat. Kerran
eksyivätkin ja toista vuorokautta olivat kateissa. Muutaman suuren
kiven luota sitten löydettiin, missä maata kyyröttivät kuin linnun
pojat.»
Ruoti-ämmä sytytti piippunsa.
Piipponen etsi sijaa kellollensa--Jussin entiselle pintelikellolle,
jonka hän oli vaihtanut Kettu-Kustilta. »Tuossapa tuo on kuin tehty
sija», tuumi hän pannessaan puikkoon seinälle, jossa se kello ennenkin
oli ollut. »Siinäpä nappase.»
»Ei olisi uskonut, että Jussi kun läksi, läksi viimeistä kertaa Oulua
soutamaan», arveli ruoti-ämmä ja kyyneliä vieri rypystä ryppyyn hänen
poskillaan.