raollaan. Vesi tippui hatun liepeestä, nenän päästä ja tukasta.
Lopulleen oli juossut jo Pyhä, asettunut oli kuohu, aallot pitivät vain
pientä kisaa ja vähän vaahdossa pisahtelivat vielä muutamia kertoja
ennenkuin laskeutuivat tyynessä lepäävän lammen suvantoon.
Viimeinen mutka oli tultu, rauhallisissa vesissä soudeltiin. Tyynenä
lepäsi joki jyrkkien rantatörmäinsä sylissä ja välkkyi auringon
paisteessa. Pääskysiä lenteli ja liverteli. Toisia lenteli suhkasi
alhaalla, veden pintaa piuailivat kallistellen ja mutkia tehden. Toisia
lenteli korkealla ilmassa, siintävissä viiplotteli. Ainapa kuitenkin
vilisi niitä törmäin rinteillä, pesiensä äärilläkin, riitti näet niitä
joka paikkaan. Pitkin jokivartta ja etäämpää vaarojen rinteiltä näkyi
ihmisasuntoja, siistejä taloja vihantine laihoineen. Näkyi tuolla
korkean metsän luona Herran huone ja tornista kuuluu kellojen kumajava
ääni. Kansaa oli liikkeessä siellä täällä ja enin osa näyttää liikkuvan
kirkolle--oli Herran päivä nyt.--Kaksi viikkoa ovat oulumiehet olleet
matkalla. No ei ole iso taival enää jälellä menomatkasta, illaksi
kerkiää tästä virtavaa jokea Merikosken niskaan ja siitä pian livahtaa
Ouluun.
* * * * *
Onpa Oulussa Aleksanterinkintori, rantatori kaupungin eteläisessä
osassa, vaikka narikkatoriksi on käytäntö muuttanut sen ylhäisen nimen.
Narikkarantaan laski maanantai-aamuna useampia korkealla törröttäviä
tervaveneitä. Ne tulivat Toppilansalmesta, jonne olivat purkaneet
lastinsa. Rannasta nosteltiin veneestä kaljut, tynnyrein alla olleet
rangat, joita akat kilvan riensivät ostamaan, ja alettiin ratkoa
veneestä räpeitä, hattuja ja varppeita. Kun ne oli irti saatu, pantiin
ne veneen pohjalle, mutta melan ja muut venekalut hommasi kukin
porvarinsa makasiiniin säilyyn. Makasiiniin pantiin tyhjä
piimäleilikin, vaan eväsarkku ja kontti kannettiin kaksin miehin
sauvomessa ja viinanassakat kulkeusivat kainalossa.
»Ota Katri sinä tämä nassakka, kun ei näy olevan sinulla mitään
kantamista.»
Katri otti viinanassakan Erkiltä. »Menee se toinenkin», arveli hän.
»Kulkeehan tuo minullakin», tuumi Jussi. Vaan Erkki sanoi Jussille:
»anna hänen kantaa!» Jussikin sitten ajatteli, että jos se nassakka
painaa kelloa liivin taskussa.--»Otahan sitten», virkkoi Jussi.
Katri otti toisenkin viinanassakan ja toinen toisessa toinen toisessa
kainalossa astui hän Erkin ja Jussin jälessä, vikelsi. Pärpuumiin sitä
mentiin. Molemmille puolilleen katseli Katri ja kääntelihe astuessaan,
olihan sitä katselemista. Missä kummempaa mielestään oli, pysähtyi hän
vähäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten taas juosta hilkutteli Erkin
ja Jussin jälestä, ja nassakat kainaloissa kumisivat. Käännyttiin juuri
nurkasta toiselle kadulle, niin tuli muutamasta portista tytär hevon
selässä, semmoinen kummitus, jotta se pysäytti Katrin siihen paikkaan.
Katri katseli, katseli ja katseli niin kauan kuin näki ja kun hän ei
enää nähnyt, kääntyi hän ihmetellen mielessään taas juoksemaan Erkin ja
Jussin jälestä, vaan niitä ei näkynytkään enää. Joka taholle koetteli
hän katsella, sinnekin mistä oli tultu, ei vain näy, vähät kai ne
siellä olisi. Vaan portilla, josta se ratsastaja oli tullut, huomasi
hän, Erkkiä ja Jussia katsellessaan, hyvin korean esineen, kuvataulun.
Ihmekalu se oli Katrin mielestä, ja siirtyi hän sitä katselemaan
lähempää. Keskellä katua hän seisoi nassakat molemmissa kainaloissa ja
katseli kuvaa portilla.
»Mikä pökelö se sinä olet, joka seisoa toljotat keskellä katua leveänä
kuin seitsemän leivän uuni?» karjasi hänelle muuan hevosella ajaja.
Katri siirtyi laidemmaksi katua vähän nolona, ajatteli ajajasta, että
mikähän se sekin oli, ja katseli ympärilleen, että eikö sitä Erkkiä ja
Jussia näy. Ja kun ei näkynyt, kääntyi hän katselemaan taas sitä kuvaa
portilla. Pistäysi hän vihdoin portista sisään, että mitähän siellä
kartanolla mahtaa olla. Onpahan yhtä ja toista, vaan ei mitään suuren
suurta kummaa.
»Mitäs tyttö katselee?» kysyi muuan naisihminen astuessaan poikki
kartanon. Katri ei tiennyt mitä sanoa, oli kauan aikaa ääneti, mutta
vihdoin vastoin tahtoaan virkkoi:
»Onko se Erkki ja Jussi täällä?»
»Ei täällä mitään Erkkiä eikä Jussia ole», vastasi nainen.
Katri läksi kävelemään takaisin portille ja portista kadulle. Katseli
eikö Erkkiä näkyisi, vaan kun ei näkynyt, katseli taas sitä kuvaa
portilla.
»Mitä se siellä töllistelee--Katri!»
Katri kääntyi katsomaan, että mistä se ääni tuli. Toiselta puolen
katua, juuri vastapäätä olevan talon portilla seisoi Erkki.
»Etkö älyä tulla!» virkkoi Erkki.
Katri meni Erkin luo hyvillä mielin.
»Kun jää koko päiväksi töllistelemään», lausui Erkki, astuen edellä
pirttiin.
Katri laski nassakat kainalostaan arkun viereen, katseli pirttiä, istui
sitten penkille ja rupesi kertomaan näkemiään. Vaan Erkki aina sanoi
että eihän tuo nyt ollut maailman kummaa, näkee sitä kummempaakin.--
Nythän sitä on joutavaa aikaa, vasta tiistaina kun pääsee räkyyseen.
Pienimmät ostokset saattaa nyt ostaa joutessaan, mikäli eväsrahat
yltää. Eipähän ole sitten lähdön aikana enää kaikki haussa, ja kylliksi
sitä on puuhaa lähdön aikana sittenkin. Suolat ja jauhot saa porvarista
ja ne ehtii sitten lähtiessä ottaa. Siihen suuntaan Erkki ja Jussi
tuumivat ja päättivät istuessaan pirtissä ja tupakoidessaan. Katri
losahutti yltään matkahameen ja otti kontista mytystä toisen, viheriän
hameen, muuttipa anturakengätkin pitkävartisten pieksujen sijaan.
Ja niin sitä lähdettiin kaupungille. Erkki ja Jussi sinisissä housuissa
ja mustassa liivissä, josta näkyivät punaiset puseron hihat. Katrilla
oli anturakengät ja kirkkohame, vaan se oli monelle monituiselle
mutkalle ja poimulle kurtistunut matkalla.
Astuttiin katuja, Erkki edellä, sitten Jussi ja kappaleen jälellä astui
Katri, joka tuon tuostakin pysähteli katsomaan ja juosta hilkkasi
sitten likemmäksi. Niin astuttiin ja käytiin puodista puotiin
kyselemässä, mitä se ja sekin maksaisi, ja tinkailtiin ja tinkailtiin
ja läksivät sitten aina puodista arvellen, että eiköhän tuota saisi
muualta helpommalla.
Käydä känttyröi issikka ja Erkki arveli, että olisi tuo kerran hupanen
ajaa vieteriniekka-kärryissä, nelipyöräisissä rillakkeissa.
»Paljonko tahdot poika, kun ajat päästäpäähän katua?» kysyi hän.
»Markanhan se maksaa noin isäntämiehiltä», vastasi issikka.
»Ole tyhjää...!»
»Paljonko isäntä antaa?»
»Paljonko tahdot tästä kirkolle?» kysyi Erkki.
»Seitsemänkymmentäviisi penniä.»
»Eihän toki...»
»Paljonko sitten?»
»Paljonko tahdot tuohon nurkkaan?»
»Puoli markkaa.»
»Voi pakanaa, kun on kallis», arveli Erkki.
»Paljonko isäntä antaa?» kysyi issikka.
»Kymmenen penniä hengestä.»
»Ei saa kolmea kulettaa, vaan kolmekymmentä penniä kahdesta hengestä.»
»Ei...»
»Viisikolmatta penniä», helpoitti issikka.
Erkki katseli Katriin, joka oli jo kerennyt heidän luokseen, ja sanoi:
»ajetaanko lystiä, oikein herraspelissä?»
Katri ei vastannut mitään, hymyili vain.
»Viisikolmatta penniä, eihän tuo nyt vie ei puuhun ei pajuun sen
vertanen.--Lähtekää pois isäntä!» houkutteli issikka.
Erkki aukasi kukkaronsa, haki viisikolmatta pennisen, antoi issikalle
ja istui kärryihin.
»Tule pois Katri, eihän tuo nyt suurta koloa tee yksi suutarinmarkka.»
Naurusuin astui Katri sinne Erkin viereen ja issikka läksi ajamaan ja
ajoi hölkötteli seuraavaan nurkkaan, ja siihen Erkin ja Katrin
lystinajo loppui.
»Ei sitä tuota hyvää paljolta saa», arveli Erkki Jussille, kun tämä oli
saapunut heidän luokseen.
»Eihän toki», arveli Jussi ja matkaa taas jatkettiin, puodista puotiin
kyselemässä hintoja. Puolisen aikana läksivät kortteeriinsa; heillä oli
muutamia ostoksia tehtynä ja lähes kaikki kaupungin kauppamiehet oli
käyty.
Jussi oli jo kaikki ostellut, mitä hänellä oli ostettavaa, vaan eihän
sitä paljoa ollutkaan, muitten asioita eräitä. »Uni-kirja» Anna
Marille, naapurin renki Matille kaksi kyynärää pikanellia,
Tikkalanniemen piika Susannalle karttuunihuivi, ja sitten hän vielä oli
ostanut savipiipun, jonka aikoi viedä ruoti-ämmälle oulutuliaisia.
Erkki ei ollut saanut ostetuksi kuin pari tötteröä sikuria, Katrille
oli hän ostanut »Laulun siitä hirveästä kalasta, joka nähtiin Marsellin
edustalla...» ja pienen ympyriäisen peilin, sinkkipeltipuitteisen,
nivelniekka peilin. Paljon oli ostamatta vielä, oli kahvia, sokuria,
nisujauhoja pieni pussi, riisiryyniä muuan naula, mannaryyniä,
kasakkarettinkiä, lankapuntti, höylänterää pari, rullatupakkaa, aapinen
ja katkismus Partalan pienelle pojalle, joita hän oli jo kysellytkin,
vaan etsi yhä mistä saisi helpommalla. Apteekissa oli hänellä niinikään
vielä asioita, rohtoja oli sieltä saatava, hokmannia, tiilmannia,
kultakretaa, kreetajunia, tulivuorivettä, yhdeksänmiehen voimaa,
saakelinpojankorvanvoidetta, sydämenläklätysroppia ja kalanmaksaöljyä.
Oli sitä asiaa vielä ja niitten muistissa pito, sehän se vaivaksi käy.
»Pitäähän se Katrille ... no puolisten syötyä...» ajatteli lopuksi
Erkki.
Puolisten syötyä lähdettiin taas kävelemään ostoksille. Kävellessä
tultiin kultasepän luo, niin Erkki sanoi Katrille: »tulehan tänne
Katri». Molemmat sitten menivät puotiin ja Jussi odotti ulkona.
Kotvasen kuluttua tulivat he takaisin ja Erkki sanoi: »käydään toisessa
sepässä, jos oisivat helpompia». Astuttiin ja etsiskeltiin toista
kultaseppää. »Käydäänpäs tässä», virkkoi Erkki kun oli keksitty toinen
kultaseppä. Katri meni Erkin jälestä sisään, vaan Jussi odotteli.
Kotvasen kuluttua tulivat he, Erkki edellä ja sanoi: »mennään ostamaan
sieltä ensimäisestä».
Ja niin läksi Erkki ja Katri astumaan samoja jälkiään. Vaan Jussi erosi
Erkistä ja Katrista omille teilleen, läksi astumaan toisanne päin.
Kiiltävä sormus oli Katrin vasemman käden nimettömässä kun hän Erkin
jälestä tuli kultasepän puodista, mistä olivat jo kerran ennen käyneet
kysymässä sormuksen hintaa. Hyvillään oli Katri, hänestä tuntui niin
somalta ja oudolta, jottei hän tiennyt missä hän kätensä pitäisi. Häntä
kainostuttikin vähän pitää sormusta, arveli jotta kaikkihan ne
katsovat. Sentähden piti hän kättänsä röijyn alla ja vähän väliin
pysähtyi katsomaan, että olihan se sormus sormessa. Erkki haasteli
Katrille astuessaan edellä, vaan ei joutanut Katri siellä jälessä
kuuntelemaan, ajatteli muuta ja hommasi muuta, se sormushan se vei koko
huomion. Kerranpa kysyi Erkki ja kun ei kuulunut Katrilta vastausta,
kääntyi hän katsomaan. Katri seisoi kaukana jälessä.
»Mitä sinä seisoskelet siellä?» huusi Erkki ja Katri lopetti
sormuksensa katselon ja läksi juosta kipittämään Erkin luo. »Kun
kuhnailee kuin mikähän!...» lausui Erkki ja läksi taas astumaan edellä.
Vaan kun vähän matkaa oli astuttu, kysyi Erkki Katrilta: »oletko
koskaan ajanut höyryllä?»
»En ole», vastasi Katri jälestä.
Astuttiin nyt höyrylaivarantaan ja Erkki antoi Katrille kaksikymmentä
penniä, joilla hän pääsi pienessä höyryveneessä Toppilansalmeen ja
sieltä takaisin. Itse hän ei raahtinut lähteä, ja tuumi: »Saahan tuota
ajaa huomenna kun pitää mennä räkyyseen.» Katri läksi yksinään ja
Erkki odotti sen aikaa,--tuntikauden--rannassa. Ja kun Katri tuli
lystinajosta, lähdettiin kortteeripaikkaan. Kallistuivat molemmat
pirtin penkille aikansa kuluksi vähän nukahtaakseen. Pian Erkki
nukkuikin, vaan Katri ei saanut unta, hänestä tuntui niin somalta
siellä vasemman käden nimettömässä, niin somalta jotta vähän väliin
sitä piti katsoa, että mikä siellä, tahi että olihan se ainakin sormus.
Juuri katseli Katri sormusta sisäpuolelta, että monenko karaatin, kun
rupesi soitto kuulumaan kartanolta. Katri läksi katsomaan ja kuulemaan.
Ja kun hän meni portaille, niin se soittajaherra nosti lakkia, jotta
hän ajatteli että pitäisikö sitä mennä pistämään kättä. Vaan eipä nuo
porvarin piiatkaan menneet ... seisoivat vain. Ja se herra soitti,
oikein koreata väänsi. Vähän väliin nosti lakkiaan Katrille ja nauroi.
Viimein kun oli vähän aikaa soittanut läksi pois. Vaan ei hennonnut
Katri siihen heittää, läksi jälestä, kun näki muitakin menevän. Ja
kartanosta kartanoon seurasi Katri.
Jussi oli kuleksinut katuloita huvikseen, suotta aikojaan. Aina hän
ajatteli, että nyt se Katrin sormessa sormus kiiltää. Pysähtyi hän
kellosepän ikkunan eteen ja katseli kelloja, mutta ajatuksissaan näki
hän Katrin ja sormuksen hänen vasemman kätensä nimettömässä.
»Hei, prastui, koppasivai.»
Jussi katsoi, kuka se oli. Kusti.
»Kelloja katselet?--Vaan kuule, täällä olisi minulla vähän lilliä.--
Tulehan tänne», tuumi Kusti ja meni edellä portin taakse.
»Tämmöistä ainetta ei ole ryypännyt muut kuin minä ja yksi kuppari
Helsingissä ja sinä nyt!» kehui Kusti pullonsa sisustaa.
»Mitä se on sitten?»
»Maista vielä--anna mennä, ei se tapa--. Ryyppää vielä--! Kun ei niin
ei.--Lähdetäänpä nyt katsomaan missä se torni on, se horisontti--
muistathan, josta puheltiin.»
»Joo.»
»No lähdetään.»
Läksivät he astumaan ja Kusti piteli Jussia kaulasta. Tultuaan tornin
luo istuivat he törmälle tällä puolen jokea.
»Tuossa se on se horisontti», viittasi Kusti tornia. »Sen jälkeen se
minun kelloni käypi.» Kusti katsoi kelloaan. Sitten siinä törmällä
istuttiin ja ryypättiin ja Kusti kehui kelloaan. Ruvettiin hankaamaan
vaihtokauppaa ja tulikin vihdoin kaupat. Kusti lupasi pitää harjakaiset
ja siinä aikeessa lähdettiin narikkaan, missä sai kahvia. Astuttiin,
Kustilla käsi Jussin kaulassa ja Jussi lauloi:
»Kukapa se senkin rakkauden,
kukapa se senkin rakkauden
raukenevan luuli,
raukenevan luuli.
Joka oli paljon kuumempi,
joka oli paljon kuumempi
kuin pakarituvan uuni,
kuin pakarituvan uuni.»
»Mitä pitää isännille?» liverteli muuan narikkaeukko Kustille ja
Jussille.
»Tuuka puut laaka maat», virkkoi Kusti eukolle.
»Vaskate vara?» pani eukkokin ainoansa liikkeelle.
»Vaskate vara--kommer, kommer kouriin se on: vanhalla veneellä, herre
kuut loon su seiver se on: ei se kaadu vaikka se heiluu», lasketteli
Jussi.
»Anna kahvia eukko», käski Kusti.
»Täältä isännät saavat kahvia», virkkoi toinen eukko, »tulkaa tänne
istumaan».
»Rinttantilkuta, ranttantalkuta...»
»Isännätpä iloisia ovat.»
»In tulsi jupilo, nyt on meillä iso ilo!» kiljahti Jussi.
»Tässä on kahvia, ottakaa isännät!»
»Toi isännät, toi emännät, toipa nuo muorit. Niin kahviako. Mä kiittää
sitä emäntää mahdan, joka pöydät täyteen ahtaa...» lasketteli Jussi.
»Hei, Jussi, pane konjakkia kahviin ja kierrä poskeesi, väljähtymästä»,
kehotteli Kusti.
»Juu, lahotarjuu... Herrat ne aina sanoo, että tervamies juopi niin
paljon, vaan tervamies kun ryypynkin ryyppää, niin sitä jo moititaan.»
»No, ryyppää, Jussi», kehotteli Kusti.
»Juu...»
»Pohjaan!»
»Toisella kerralla--Tuppi--Matin mökki merralla.--Kuulkaa emäntä, vai
rouvako te ootte...»
»En ole rouva enkä emäntä, kun ei ole minulla herraa eikä isäntää»,
selitti eukko.
»Tyttö-ihmisiä sitten?» kysyi Jussi.
»Tyttö-ihmisiä.»
»Nouse lempi liehumahan, kunnia kupahumahan yli kuuen kirkkokunnan, yli
kappelin kaheksan! Ei sitten sinä ikänä, jos ei tänä kesänä nouse
noppo, seiso seppo... Vai saako teille lempeä nostaa?» kysyi Jussi.
»Mieleenhän se oisi.»
»Lisää kahvia», käski Kusti.
»Kaks oli meitä poikaista,
hurraamme pois, hurraa,
ja me laulamme Oulun tansseista,
sun konlivatu riijatu rallallei!
»Elä mölää, Jussi», kielteli Kusti.
»Olkaa siivolla, isäntä», rauhoitteli eukko.
»Siivolla sikijät, Jussi kanss'!--Vaan:
Hämeenlinnan markkinoilta
löysin uuden pillin,
heijuu viikuvalla
löysin uuden pillin.
Jolla minä nättejä likkoja
kammariini soitin,
heijuu viikuvalla
kammariini soitin.»
»Eläkä huutele», kielsi yhä Kusti
»Ryypätään sitten! Vielä hilkkasee putelin pohjassa. Minä otan
viimeisen tilkan, sen siunauksen kulauksen.»
»Elkää ryypätkö enää, isäntä», kieltelivät narikkaeukot, joita jo oli
useampia keräytynyt siihen ympärille.
»Täst' saat suuparkain, kosk' vielä mukaan läksit, saat sinä sitten
janoo nälkää nähdä, kun minusta aika jättyy», virkkoi Jussi ja
ryyppäsi.
»Ha' han petaalt?» kämäytti kysyä muuan narikkaeukko toiselta, joka oli
kahvin antanut.
»Näi», oli tämän lyhyt vastaus.
»Maksakaa kahvit», alkoivat eukot Jussille.
»Maksettu jaksettu tanssit jo tosin
ja oluet oisi jo ostettu,
haihtunut kuihtunut kukkaron kuplu...»
»Maksa mies kahvit, eläkä reuhaa siinä!» toruivat eukot.
»Minä reuhaan ja pauhaan, pauhaan ja saarnaan, ja kuulkaat hartaasti,
sillä teroitan mieleenne yhden tärkeän asianhaaran. Sakkolassa ja
Sakkolan pappilassa ja sen kattilassa on aina kaalia, on aina kaalia...
»Maksatteko kahvinne?» tiuskivat eukot kaikki ympärillä.
»Lupaanhan minä... Minä kissa katin poika lupaan ja vannon, että kaikki
hiiret ja rotat hengiltä pois otetaan...» Jussi istuutui penkille, pää
retkallaan. Kusti jo nukkui.
»Herra jesta, siihen ne nyt humaltuvat, eikä saa maksua kahvista»,
päivitteli eukko.
»Kuule, maksa kahvit!» karjui muuan eukko Jussille ja ryökkyytti häntä
olkapäistä. »Pekka vai mikä sinä olet!»
»Pietari Pekan poika varasti vangilta voita, meni saksan saunaan, pani
säkin naulaan, voi suli säkkiin...» tolkutti Jussi.
»Käsketään poliisi, jos et maksa.»
Ei ääntäkään.
»Mene sinä tuolta nurkasta katsomaan eikö näkyisi poliisia, mene
Katri», toimitti akka tyttöään.
»Katri kaivoon putosi, toinen päältä katsomaan...» mutisi Jussi,
tointui ja kavahti pystöön. »Kusti hoi, lähdetään...»
»Ei ollenkaan, ennenkuin on maksettu», eukot tiuskivat.
»Mokomat retkaleet, kun tulevat muka juomaan, eikä sitten makseta»,
huusi se eukko, joka oli kahvia antanut.
»Niin, sanokaa... Mokomia tervahanhia...» alkoi eukkojen suut laulaa.
Vaan Jussi lauloi:
»Henttuni heitti mun, heittäköön vaan,
en minä tuota surre,
hei, etkö sä luule tämmöisen pojan
uutta henttua saavan!»
Niin hän lauloi ja lauloi jotta tori raikui.
»Huutele vain, kohtapa nuo poliisitkin tulevat!»
»Poliisit--sanokaa niille, että minä olen kuningas Herodes ja heidän
pitää kumartaman maahan ja rukoileman minua.»
»Kyllä kai, saathan nähdä kohta, kuka se rukoilee.»
»Kusti!» huusi Jussi.
Kusti heräsi ja rupesi laulaa hyräilemään:
»Lähdenpä riihtä ripsumaan.
Heijupa heijun heijuu.
Kaurariihtä kapsimaan.
Heijupa heijun heijuu.
Onkos miehet kotona?
Heijupa heijun heijuu...»
»Maksakaa kahvinne», piukasi joku eukko Kustille.
»Joo, joo, vörloot», virkkoi Kusti ja alkoi kaivaa rahaa kukkarostaan,
hyräillen:
»Paljonko niitä tarvitaan?
Heijupa heijun heijuu.»
Vaan Jussi istui taas penkillä ja pää retkotti rintaa vasten, silmät
puoli ummessa.
»Mikä se täällä on?» kysyi poliisi tultuaan paikalle.
»Tuohan tässä elämöipi», sanoivat eukot ja osottivat Jussia. »Sehän
tässä huutaa ja laulaa.»
»Vaan enhän minä sillä laula,
että heleä on ääni,
vaan tuotahan minä laulelen
tuon henttuni ikävääni...»
lauloi Jussi istuessaan.
»Mikä mies sinä olet?» kysyi poliisi Jussilta.
»Minä olen kuningas Herodes.--Jos sinä olet yksi herra ja yksi kuningas
murjaanin maalta, niin lankee minun eteeni polvillesi ja rukoile
minua», lausueli Jussi, yhä istua nyköttäen pää rintaa vasten.
»Vai niin!» sanoi poliisi. »Viedäänpä kuningas Herodes palatsiinsa.»
Poliisi tarttui Jussia harteisiin ja kohotti seisalleen.
»Pois moukat taikinasta, sanoi Riitu russakoita!» lausui Jussi, karisti
poliisin harteistaan, läksi astua hoipertelemaan, huudellen Kustia.
Vaan Kusti oli löytänyt kinttunsa, nähdessään poliisin tulevan, ja niin
jäi Jussi yksin. Poliisi oli puhaltanut pilliinsä ja koetti uudelleen
tarttua Jussiin kiinni.
»Mene matkaasi ... en huoli sinusta...» sopersi Jussi ja astua
hynttäili, hoipaten puolelta toiselle katuvierellä ja toisinaan sortui
keskikadullekin, väliin riensi juoksujalassa eteenpäin, väliin ei
päässyt askeltakaan. Niin hän horjuvasti teki taivaltaan, pää notkotti
rintaa vasten. Ja puheli hän Katrista ja sormuksesta, silinteristä ja
kaikesta sekaisin, nauroi väliin, väliin itki.
Poliisi kuleksi jälessä ja vasta kun toinen tuli, uskalsi käydä
käsiksi. Käsikynkkään tarttuivat he Jussia ja alkoivat kulettaa
retuuttaa häntä »rauhan satamaan».
Jussi puheli: »Kuulkaa--Kusti ... vaan kuka se on toinen?»
»Matti», vastasi poliisi.
--»Matti... Partalan Matti... Kuulehan Matti, että jos--minä--olenkin--
köyhä ja kurja--niin olisin minä elättänyt Katrin...»
Samassa kulki Katri vastaan posetiivin jälessä. Hän pysähtyi katsomaan
kun Jussia vietiin ja ihmetteli että minne sitä vietiin, vaan sitten
hän läksi taas juosta hilkkasemaan posetiivin jälkeen kohti narikkaa.
Jussi yhä kertoili poliiseille Katrista ja itsestään, kulkea
retuuttaessaan heidän käsikynkässään.
»Isäni kun kuoli, niin jäin minä ihan yksin--äitini oli jo aikoja
kuollut--ja talo vietiin maineen mantuineen--minä tulin syöttöpojaksi
Partalaan ja olin sitten renkinä, vaan olenko minä silti huonompi?»
Jussi oli ääneti vähän aikaa ja virkkoi taas tointuneella äänellä:
»Kehno itkua vääntää, vaan mies se tupakan panee!» ja sitten hän rupesi
iloissaan laulamaan:
»Kun sinä lienet yksinäinen
niinkuin linnunpoika...»
»So, puita veräjään!» virkkoi toinen poliisi ja painoi kätensä Jussin
suulle. Mutta silloinpa Jussi tempasi itsensä irti poliiseista ja
katsella tuijotti heihin vihaisesti. Tekivät poliisit ryntäyksen
saadakseen kiinni hänet, vaan huiskautti Jussi käsiään ja pois
karisivat järjestyksen valvojat ja apua rupesivat viheltämään. Samassa
ilmestyi Liisa Jussin viereen ja kysyi poliiseilta, mihin he häntä
veivät.
»Kortteeriin se herra viedään», arvelivat poliisit.
»Tässähän sen kortteeri on», viittasi Liisa Pärpuumia. »Lähde pois
kortteeriisi», virkkoi Liisa Jussille ja otti häntä kädestä kiinni.
Yhdessä lähtivät he astumaan, Liisa puhellen lempeästi, mutta Jussi
astui äänetönnä ja allapäin.
»Odota hetkinen», huusi Liisa muutamalle aliupseerille, joka oli hänen
kumppalinaan ja jäi puhelemaan hämmästyneitten poliisein kanssa. »Minä
tulen kohta», lisäsi hän ja katosi Jussin kanssa Pärpuumin portista.
»Laitin hänet nukkumaan ja otin rahakukkaronkin talteeni. Ei tiedä kuka
sattuu pistäytymään pirttiin, kun ei ole ketään siellä. Erkkikin oli
lähtenyt kaupungille», lausueli Liisa, palattuaan toverinsa luo.
»Minnekäpäin sitä nyt lähdetään?» kysyi aliupseeri.
»Lähdetään narikkarantaan katsomaan eikö isä jo olisi tullut Toppilan
salmesta, johan sen lastin pitäisi olla purettuna», virkkoi Liisa.
Niin läksivät astumaan kohti narikkaa ja lähemmäksi tullessaan kuulivat
sieltä posetiivin soittoa.
Siellä se posetiivi nyt soi ja siellä Katrikin seisoi lähellä ja
kuunteli hartaasti, jotta tuskinpa hän muisti enää sormusta sormessaan.
Tunsipa hän kovan nykäyksen röijynsä liepeessä. Hän katsoi, että kuka
se nyhtää.
»Terve!» ja Katri tuipasi Liisalle kättä, ja kysyi että milloin se
Liisa oli tullut.
»Tänä päivänä», vastasi Liisa. »Isä on vielä Toppilan salmessa, lastia
purkamassa.--Pärpuumissa majatalomme.»
»Sotaherra tuossa», kuiskasi Katri ja viittasi aliupseeria, eikä hän
ollut joutanut kuuntelemaan Liisan puhetta.
Liisa selitti, että se on heidän pitäjän poikia.
»No, tunteeko se sinut?» kysyi Katri ihmeissään, niin ihmeissään, jotta
posetiivi kaikkine kummineen unehtui häneltä.
»Kun on naapurista ihan, niin eikö tuntisi--tuttavahan toki», arveli
Liisa ja olisi hänellä vielä ollut lisää, vaan mitäpä hänestä.
»Eipä tuolla näy rannassa isääsi», virkkoi aliupseeri Liisalle.
Sekös ihmetytti Katria, että se sotaherra puhui. Eihän se nyt kumma
ole, jotta ihminen puhuu, vaan tuntui se niin somalta Katrista, kun se
upseeri haasteli.
»Lähdetään kävelemään», sanoi aliupseeri Liisalle.