vaipunut pitkälleen honkavalkean ääreen, nukahtanut piippu suuhun, ja
yhä useampia vaipui. Puoliyön tultua ei enää kuulunut puhelua: uni oli
vallannut miesjoukon. Aaltojen kuohunta kuului vastarannalta, yörastaan
liverrys humajavasta metsästä, hiljainen loiske veneitten luota, ja
palavan nuotion luota kuului kuorsaus, vaan myöskin hiljainen laulun
hyminä.
Liisa valvoi vielä, istui makaavan Katrin vieressä, neuloi sukkaa ja
lauleli hyräili:
»On virran vierevän rannalla
minulla mielipaikka;
somasti metsä huokuvi,
kova on virran valta.
Mä kerran kera kultani
siell' istuin leikitellen;
kannolla kuusen katkaistun
puhuimme kuiskutellen.»
* * * * *
Kohta kun Oulujoki on leveänä virtana alkanut niellä Oulujärven vesiä,
polvistuu oikeanpuoleinen ranta ja polvekkeesen syntyy laaja pyörre ja
sen taakse pitkä tyyni lahti. Pyörteellä on sopiva satama
höyryvenheille, oulumiehille ja lankkulautoille.
Tällä kertaa oli Pyörre melko tyhjänä ja liike siellä hiljaista.
Muutamia lankkulauttoja ja pari kolme lankkulastia, jotka tekivät
lähtöään koskille. Olihan nyt vielä niin alkukesä ja pitkälliset
vastatuulethan nyt pidättivät ylhäältä tulijoita.
Viikkokausi on vierryt siitä, kun jätimme matkalaisemme Kuostonsaareen
sääpitoa pitämään, eikä heitä vielä ole Pyörteellä näkynyt.
Oikisuunnassa olisivat jo aikoja sitten olleet ja menneet--niin,
oikisuunnassa jo palaileisivat Oulusta.
Kaunis oli nyt sää ja tyynenä lepäsi Niskaselkä. Kaukana selällä laski
höyry-alus, näytti vain pieneltä mustalta pilkulta, josta korkeana
patsaana kehosi savu ja kaatui ilmaan pitkäksi juovaksi.
Jälessään oli höyryllä kaksi lankkulotjaa, jotka tyhmän näköisinä
seurasivat nenästävetäjäänsä, vaan lotjien jälessä johotti tervaveneitä
kahdessa pitkässä rivissä. Siellä ne olivat meidän matkalaisemmekin.
Virran niskaan päästyä hylkäytyivät veneet höyryn jälestä omin nokkinsa
Pyörteelle laskeakseen. Peräkkäin soluivat ne virtaan ja toinen
toisensa jälestä pyörähtivät Pyörteelle. Kuta tottuneempi mies melassa,
sitä sievemmin pyörähti venekin Pyörteelle, vaan äkkinäisen käsissä
sorti sitä virta kauas alas tahi joutui se virran jamaan, josta oli
vaikea soutaa kiskoa pyörrevedelle.
Pyörteelle päästyä ryhtyivät ukot kiireimmittäin varustelemaan
veneitänsä rapeilla ja hatuilla, sillä oli päivää vielä siksi jälellä,
jotta hyvästi kerkesi Niskakoskelle, vaikka menihän sitä
varustellessakin kotvaselta aikaa, vaan sittenkin...
Kaikki oli varusteltu mikä oli varusteltavanakin: räpeet sidottu
laidoille, hatut keulaan ja vaulu melassa voideltu. Laskumiehet
laittausivat veneisiin. Nimismies seisoi rannalla, merkitsi jotakin
kirjoihinsa--veneitten ja tervatynnyrien luvun--ja katseli, jotta
kävihän kaikki järjestyksessään, sitte läksi astumaan kädet selän
takana ja kepillä napsi kinttujaan. Vene toisensa jälestä kääntyi,
työntyi virtaan ja virran selkää kulki johotti kohti Niskakosken suuta.
Jo etäältä näkee kosken hyrskyä, näkee vaahtopäisten aaltojen käpryt
hyppiä puikkelehtavan, aallon nukkain vaan pistäyvän ylös, ikäänkuin ne
vilkaseisivat, että missä asti ne tulevat. Täällä tullaan, tullaan
tasaisesti vaan aikalaista vauhtia puskiessa vikevän virran, jolle on
airot vielä apuna ja laskumiehen huoparinkin. Laskumies istuu perässä,
huopailee, tupakoipi ja puhelee venemiesten kanssa, silmää matkan
suuntaa ja ohjailee venettä selkävedelle. Kosken kohina jo kuuluu ja
hyöky näkyy isommasti. Vikevämmäksi käy virta ja vene kiihtyy
kulussaan. Kosken kohina muuttuu pauhuksi, koventuvaksi pauhuksi ja
korkealle syöksyvien aaltojen taistelu näkyy täydessä uljuudessaan.
Laskumies lakkaa huopaamasta, vetäsee vielä muutamia henkisavuja ja
kopistelee piippunsa. Vinhakasti rientää vene kohti ankaraa kuohua,
kiitää nyt kuin taisteluhalusta kiihtynyt. Laskumies silmäilee
koskelle, silmäilee tyynesti ja valmistaikse asentoon.
Virta nielee ahnaasti venettä--keula laskeupi--huh!--Aallot kuohuvat
kahta puolta, nuoleksivat veneen kylkiä ja käpryistä vettä riipsahtelee
laidan yli. Suuri aalto ropsauttaa veneen keulaa vasten, vaan siitä ei
mitään--vene kiitää, kiitää kuin myrsky, kuin vimmastunut myrsky,
halkoo hurjistuneet aallot ja laskeutuu voittajana, vammattomana
tyyneen virtaan.--Siinä se oli korva, pöläys vaan.
Sielläpä on nyt toinen vene vuorostaan. Hei, kun aallot jakelevat sille
iskujaan. Ne töykkivät sitä kokkaan, ropsivat kylkiin ja roiskuu vesi
vaahdossaan korkealle ilmaan. Äkkiä aalto hyökkää kohti keulaa,
kohottaa sen harteillaan korkealle ilmaan, luiskahtaa kumarruksissaan
veneen pohjaa perään ja kohottaa sitä vuorostaan korkeuksiin ja syöksyy
silloin keula syvyyteen aallon pohjaan, jottei näy kuin perää
hiukkasen. Sieltä se taaskin ilmestyy ja kiitää huolimatta kuohujen
ryntäyksistä aallosta aaltoon. Ja pian on sekin murtautunut ankaran
vastustajansa läpi ja kulkee tyyntä virtaa.
Virta kulettelee venettä ja soutaja lisää vauhtia. Jo näkyy kuohu
uudesta korvasta, aallot hyppiä puikelehtavat. Kohinaa kuuluu, kuuluu
pauhua jälestä ja edestä. Vene rientää, yltyy menossaan. Tuossa on
karille sortunut lautta,--se näyttää nousevan ylöspäin karineen
kaikkineen ja talot ja metsät, koko manner näyttää vain tuosta
vilistävän. Tuossa sauvoo muuan vene rantaa pitkin. Kovasti ukot
työskentelevät, kiivaasti he menevätkin, vaan menevät rannan kanssa
rinnakkain, noin menevät--tuonne--tuonne--ja meitä lähestyy kuohu.
Näyttää kuin vedenkalvossa uisi joku veden hirviö, itse Ikiturso
mylleröisi veden pinnan... Se ryntää eteenpäin...
Laskumies nousee seisaalleen, soutaja lakkaa soutamasta ja nostaa
teljon syrjälleen ja vene laskeutuu kuohujen syliin. Siellä se jo
kiitää--käänteleikse--sujahtelee--ruskaa.--Vettä roiskuu.--Pauhaa
jymisten kuohuvat kivien kihot... Laskeupi pauhun ääni, pienenee
aallot...
Taas pauhaa koski jälessäpäin ja suvanto on edessä. Soutomies tarttuu
airoihin, laskumies istahtaa.
»Nythän se tulee Siitari, kovin korva», tuumi Jussi soutaessaan.
»Siitarihan se on seuraava», arveli laskumies ja laitteli tupakkaa
piippuun.
»Humu kuuluu Siitarista! niinhän ne tukkipojat aina huutelevat.»
»Onhan se heillä sananpartenaan.--Taitavat olla tukkilaiset juuri
Siitarissa häntää ajamassa», arveli laskumies.--
Vene kulki ja matka joutui. Jo kuului kohina. Virta kävi vikevämmäksi
ja joutusammin aina lähestyi kohiseva koski. Laskumies vetäsi vielä
muutamia henkisavuja, kopisteli sitten piippunsa, nosti pois
huoparimet, jotka olivat poikkiteloin veneen laidoilla hänen
istuimenaan, katsasti melaa ja vaulua, sitten silmäili eteensä
koskelle.
»Heitä sounti!»
Kosken kidassa taas oltiin, kuohujen seassa vilistettiin. Vene
sujahteli luokkana ja rusahteli aaltojen rynnätessä. Vaan vakavana ja
tyynenä seisoi laskumies perässä, teki levollisia, voimakkaita
liikkeitä käännellessään venettä jykevällä melalla.--Nyt hän kääntää
veneen poikki virrasta ja laskee tuota suurta kiveä kohti, jonka alla
vesi kuohuu kohisevana, vaahtoavana kihona... Menee, menee sen kiven
selkään vene, eihän se miten kerkiä... Eipä se mennytkään.--Niin, hän
laski sen kihon alapuolelta, ihan sen kulmitse, kiertääksensä siten
tuota pienessä vaahtopää-aallossa kihisevää matalaa, joka jäi tuonne
toiselle rannalle. Nyt hän laskee sillan kuvetta niin liki, niin liki,
että eiköhän se ... jo käänsi--vaan kääntää nyt poikki virran noihin
suuriin aaltoihin... Suts! vettä roiskahti veneeseen ja nyt mennään
hyökyaallokon kuvetta toisella puolen. On korkeita aaltoja, vaahtopää
käpryjä! Ei niitä vene kestäisi. Niitä se karttoikin laskemalla tuolla
ylempänä, missä aallot olivat pienemmät, poikki aallokon.--Taas käänsi
hän veneen poikki virtaan ja laskee toiselle rannalle, tuota
kallioniemekettä kohti... Siihen se tärskähtää ... ihan nyt... Niin,
nyt se pyörähti vene pitkin virtaa ja kulkee taas selkävettä ja ohi
tuon suuren kiven, mikä on keskellä koskea.
Tuossapa on muuan suuri tukkiruuhka tukkipoikineen. Mistä ... mistä
sitä nyt mennään?... Laskee ihan ruuhkaa kohti... Sen selkäänhän se nyt
rusahtaa... No siihen vain laskee ihan kopiksi... Kyllä kai hän näkee,
että siinä on ruuhka... Kaksipa siinä onkin, näemmä, molemmin puolin
väylää.
--Siitä se vene luikasi kapeasta raosta molempain ruuhkien välitse ja
tukkilaiset huusivat ja heiluttivat lakkiaan. Siitarista oli päästy.
Laskumies silmäsi vähän ajan perästä taakseen. Siellä tulla tohotti
toinen vene juuri alaliepeessä.
»Jokohan se meidän seuralainen joutui tuhon tielle?» arveli laskumies.
»Ei se ollut tuo vene alkujaan meidän jälessä», tuumaili hän
venemiehille.
Muutkin katsoivat sinne.
»Sehän oli se vene, jossa Liisa oli», arveli Katri. »Ei se tämä
laskumies meidän jälestä, se oli toinen. Kyllä se on laskenut hukan
suuhun», virkkoi laskumies.
Aina vain pujahti vene veneeltään näkyviin koskelta, vaan kaivattua
venettä ei näkynyt. Katseltiin ja katseltiin, niin ei.
Mutta jo taas oltiin uuden korvan niskassa ja syöksyttiin kuohuun.
Siellä suuri kivi, täällä kuohuva kiho, siellä kihisevä matala, täällä
hyökyaallokko oli kartettavana. Milloin laskettiin poikki virran,
milloin suuren kihon kulmitse, väliin sillan kuvetta, väliin kohti
kalliota, nyt keskikoskeen, nyt toista ja taas toista rantaa. Aina vain
uutta ja uutta suuntaa on ohjattava veneen kiireinen kulku.
Sievään sekin korva tultiin ja vene suisti tyyntä virtaa--uusiin
kuohuihin. Kolme korvaa näet oli vielä jälellä. Viimeinen korva vielä
kysyy laskumiehen malttia, rohkeutta, voimaa ja taitoa yhden verran
kuin äkeä Siitarikin. Siinä rynkäävät aallot hurjina, siinä on kareja
piiloutunut sinne tänne, väliin sulkeneet tien kapean kapeaksi. Vaan
ikäänkuin taikavoimalla pujottelee perämies taitavasti kiitävän,
raskaan veneen kaikkien surmaa uhkaavien vaarojen välitse salattua
tietä.
Nyt se oli koski loppunut ja vene kulki tasaista kulkua, vaan vinhasti,
ikäänkuin se vielä olisi ollut kiihtyneenä taistelusta. Mutta rantaan,
kohti korkeaa törmää kääntää nyt laskumies veneen. Hän on työnsä
tehnyt, virkansa täyttänyt täksi kertaa. Vene veneensä jälkeen laski
rantaan ja eväsarkut alkoivat veneissä aukeilla, viinapullot kallistua
laskumiesten suulle ja saipa sitten lähtöä jumalanviljakin matkamiesten
arkuista laskumiesten niitä maistellessa.
Kaikki muut olivat tulleet paitsi se vene, jossa Liisa oli, ja sen
veneen kohtalosta sitä nyt puheltiin siinä laskumiesten syödessä.
Siitarissa oli aallokko täyttänyt veneen ja rantaan pyrkiessä oli se
särkynytkin.
Laskumiesten syötyä ja palkkansa saatua läksivät laskumiehet astumaan
polkua kotiinsa ja matkamiehet jatkamaan kulkuaan, soutelemaan
virtavettä.
Jälelle se oli nyt jäänyt mahtava Niskakoski, kohina vain kuului vielä
vähän matkaa, vaan taukosi sekin pian. Sinne jäivät äkeät kuohut
jatkamaan yöt päivät, kesät talvet, aina--aina kestävää, huimaavan
uljasta leikkiään--jäivät paluun varalle! Liukkaasti ja helpolla oli
livahettu penikulma, vaan tullessa?--Silloin oli toinen tinka!
Sitä ei nyt kuitenkaan joudeta ajattelemaan, Ouluun päin on nyt matka
ja sinnepäin ajatuksetkin. Niin pian kuin mahdollista haluttiin päästä
Ouluun, kun oli oltu jo niin pitkään taipaleella. Päätettiin kulkea
yhtämittaa yötä pitkin Pyhäkosken niskaan. Ahmasen ja Utasen koskethan
siinä oli välillä, pitkät ne eivät olleet, mutta äkeät kuitenkin
koskikseen. No, niistä ei estettä, sillä oli joukossa miehiä, jotka
osasivat ne laskea etukynnessä ja toiset saattoivat sitten jälestä
laskea.
Suurena ryhmänä kulki matkue virtavaa jokea, airot loiski, hankaset
piukki, haastelu kävi ja raikui ilmoille laulukin silloin tällöin.
»Herrat tulevat tähän veneeseen», lausui muuan laskumies kahdelle
herralle, joista toinen oli pitkä ja laiha, toinen lyhyt ja lihava.
»Nämät herrat haluaisivat huvikseen laskea Pyhää, meneehän ne tässä
veneessä?» kysyi hän Erkiltä.
»Meneehän tässä», arveli Erkki.
»Me lähdimme, että laskia koskia», virkkoi toinen herra, lyhyt ja
lihava.
»Saapihan tässä», arveli Erkki ja Jussi levitti purjeen keskiveneelle,
johon herrat saivat asettua istumaan.
»Sitt nu ner här», lausui lyhyt ja lihava herra toverilleen,
avitettuaan hänet veneeseen.
»Nee», vastasi pitkä ja laiha herra ja istahti ja hänen viereensä
asettui toinenkin.
Työnnyttiin taipaleelle. Pujahettiin Sotkakoskesta Sotkajärvelle, jota
oli soudettava neljännespenikulma kosken niskaan. Siinä se meni
järvimatka, sen vertainen, puhellessa laskumiehen kanssa.
»Kuuluuhan ne Niskakoskella täyttäneen muutaman veneen», lausui
laskumies.
»Täyttihän se», tuumi Jussi.
»Mitenhän lie niin sattunut?» Erkki arveli.
»Sattuuhan se joskus niinkin», oli laskumiehen tuuma. »Paljon onkin nyt
vettä koskissa. Mutta se sama laskumies, joka nyt siellä veneen tuhosi,
mennä kesänäkin rymyytteli tavallisenkin veden aikana. Ja tuon
tuostakinhan tuo kuuluu särkeneen.»
»Mitenkään hän niin on kelvoton? Eikö osanne vai mikä hänellä?»
»Pitäisi kai hänen osatakin, monta monituista kesää kun on ollut
laskumiehenä, ja johan sitä pitää osata laskumieheksi ruvetessaan,
eihän siihen taitamattomia oteta.»
»Niinhän tuon luulisi.»
»Mutta sitä pitää olla huolella tässäkin virassa, ei sitä saa torkkua
mela kainalossa.»
»Niinpä vainenkin.»
»Siitä samasta laskumiehestähän ne kertovat--vaan se tietysti on
leikkipuhetta--että hän kerran muutamaa korvaa tullessa oli
nukkunut...»
»Silleen!»
»Venemiehet havauttaneet ja tuumanneet, että ettehän te tiedä mistä se
menee, kun on silmänne ummessa...»
»No niin!»
»Vaan ukkopa oli katsahtanut ja vihaisesti ärjäissyt: 'kyllähän minä
kuulen mistä se menee'!»
»Näethän, korvakuulolla laski», nauroi Jussi.
»Eihän sitä toki nukkua saa kosken laskussa», virkkoi Erkki.
»Oletteko kauvankin ollut laskumiehenä?» oli Jussin kysymys.
»Johan sitä taitaa tulla puolentoistakymmentä vuotta.»
»Onhan sitä siinäkin», arveltiin.
»Ei ole tainnut sattua vahinkoakaan laskiessa?» kysyi Erkki.
»Ei ole sattunut tähän asti, vaan eihän sitä tiedä milloin saattaa
raapaista onnettomuuskin. Ei se vahinko tule kello kaulassa», tuumaili
laskumies.
»Pyhän pauhu kuuluu», tuumi Jussi.
»Kuuluu.--Herrat, nouskaahan nyt katsomaan Pyhää», huusi laskumies
herroille.
Herrat olivat unen helmoissa. Pitkä ja laiha herra nukkui veneen laidan
ja tervatynnyrein välisessä kolossa ja Jussi oli asettanut kontin
tueksi hänen retkottavalle päälleen. Lyhyt ja lihava herra nukkui
keskellä venettä hyvinkin mukavasti. »Ketä ne ovat nämä herrat?» kysyi
Erkki. »Sieltä kuuluvat Oulusta olevan, Ruuperi tää lyhyt herra, tuon
pitkän nimeä en muistakaan. Varta vasten lähteneet tänne Oulusta
saadakseen Pyhää laskea», selitti laskumies. »Se niin.»
»Jo tullaan Pyhälle», uudisti laskumies huutoaan. Ei vastausta.
»Taitaa olla makeampaa uni», arveli laskumies ja niin jätettiin nyt
herrat rauhaan ja laskettiin koskeen.
Vinhakasti syöksyy taaskin vene kuohuissa ja samaa kiirettä kulkua
tekee se lopulleen kaksi penikulmaa. Uusia näköaloja, uusia luonnon
tauluja ilmestyy yhä, vaan niitä saa kuitenkin ihailla ainoastaan
hetkisen, sillä väleen kulkevat ne ohi ja katoavat näkymättömiin.
Tuossa on viistoranta, sievää lehtoa, jossa siellä täällä
kaunislehväinen kuusi pistäytyy yli muitten. Vihanta maa pilkoittaa
tässä lehdon laidassa valkeapintaisten koivujen välistä, näkyy se
paikoin tuolta etempääkin. Tuolla metsän sisässä, ihan lähellä suurta
kuusta on sammalpeitteinen louhi, jolla istuu pieni paimenpoika kontti
harteillaan ja tuohitorvi kädessään.
»Terve poika!--Törähytähän torveesi!» Poika nostaa torven suulleen ja
nyt raikuu lehto pojan soitannasta. Siitä se lehdosta lähtee ääni,
kulkee, kulkee, maiskahtaa pahki johonkin vaaran kylkeen ja heittäikse
takaisin, vaikka hiljaisempanakin. Vaan poika laskee kulkemaan yhä
uusia ääniä, jotta raikuu ilma kaikkialla.--Sinne jäi poika
soittelemaan ja kuuluu vielä torven ääni, vaan vaipuu sekin, vaipuu--
tuolta etäältä, etäältä se kuuluu,--nyt enää vienosti, hyvin vienosti
ja pian lakkaakin--ei yllä se enää tänne.
Tuollapa on talo. Vihantana paistavat pellot, ja muuatta kylvötöntä
peltoa ollaan kyntämässä. Mies kulkee könöttää aatran jälessä ja
haastelee hevoselleen, milloin muistuttaen sitä likemmäksi vakoa,
milloin kehoitellen ahkeruuteen. Rannalla pienoisen veneen vieressä
seisoo pari naista, vesikorvo edessään ja toisella korento olalla. He
katselevat veneitten menoa. Eihän siinä ole kauaksi katselemista, pian
on se pujahtanut jonkun mutkan taa. Niin se mutka mutkaltaan menee ja
aina muuttuu matkassa uusi näköala.
Nyt ovat rannat jyrkkärinteisiä ja korkeita. Tuolla ylhäällä on
pienoinen mökki. Mökin lapset juoksentelevat leikissään rinteen
liepeellä. Jos sattuisi vierimään jyrkännettä alas!--Kaikki seisahtuvat
he katsomaan tänne alas. Suuremmalla pojalla on karvalakki päässä ja
jalassa repaleiset housut, riippuen yhden kannattimen varassa. Toisella
puolella seisoo tytär avorinnoin ja puoleksi paljain käsivarsin
katselee käsi otsalla. Keskimäisenä on pieni poika paitasillaan, pienin
hän on ja alastomin, vaan pönäkin on hänen asentonsa: jalat hajallaan
ja kädet selän takana. Vaan sinne he jäivät, katosivat näkymättömiin
korkealla asemallaan ja jatkoivat kai leikintäänsä jyrkänteen äyräällä,
surman suun edessä. Tuossa pistäytyy rannasta pieni padontynkä
siivilöimään koskea puhtaammaksi kaloista. Ei ole patoraukka uskaltanut
etemmäksi muutamia kyynäriä rannasta. Viisainta onkin pitää nenänsä
ulompana kuohusta, muutoin saattaisi käydä huonosti. Onpa ukonrahjus
padon selässä, kokemassa pyydyksiään. Katselee ukkokin veneen menoa,
vaikka on kai hän jo montakin nähnyt menneeksi. »Terveeksi jää!»
»Tervennä menkää!»
»Siinä oli vanha laskumies. Se äijä on ijässään toisenkin veneen
solahuttanut tästä koskesta. Ikä vain pilasi miehen», selitteli
laskumies.
Tuossa on palanen vanhaa hajonnutta rantasiltaa, tuo kivilatomus pitkin
rantaa. Tuon tuostakin näkyy pitkin keko Pyhän vartta sillan jäännöstä,
missä pitemmältä, missä lyhemmältä. Ne muistuttavat ohikulkeville
oulumiehille heidän esi-isiensä kestäväisyyttä ja sitkeyttä. Ne ovat
merkkinä, että ennen aikaan sauvoivat ja vetivät veneensä ylös Pyhä
koskestakin--nyt ne kuletetaan maitse hevosella.
»No työpaikka on ollut tässä entiseen aikaan kun tätäkin koskea on
sauvottu ja noustu ihan ikäänkuin muitakin», arveli Erkki, katseltuaan
rantasillan hajonnutta katkelmaa.
»On siinä ukot puhkineet jos puskeneetkin», arveli laskumies.
»Monta hikipisaraa se on Pyhä niellyt», lausui Jussi. »Kun tuli tämä
hevoskyydillä kuletus tästä Pyhän kohdalta, niin moni ukko yhä edelleen
oli sauvonut ja vetänyt veneensä entistä jälkeä, ennenkuin rupesi
maksamaan paria kolmea markkaa kuletuspalkkaa, maantielle muka
viskomaan rahoja.--Niinkin on itsepintaista ihmistä, näetsen, ja
vanhaan tapaan kiintynyttä, jotta ei kun mennä jatuuttaa vain entistä
uulaa, eikä osaa ajatella, jotta uusi tapa voi ehkä olla helpompi.»
Niin se laskumies haasteli laskiessaan.
»Vaan eipä taitaisi enää olla sitä miestä, joka palkankaan edestä
läksisi vetämään ja sauvomaan Pyhää», arveli Erkki.
»Kyllähän niitä palkan edestä aina olisi lähtijöitä», tuumi Jussi.
»No, palkaksihan se tulisi, mikä pitää vedätyspalkkaa maksaa», arveli
Erkki.
»Palkaksi! Yhtä verran tulisi siitä palkasta ansioksi kuin sinulle
tervanruukusta--sulaa tappiota», tuumi Jussi. »Lopulleen kaksi
penikulmaa palavaa koskea venettä nostaessa, meneehän siinä aikaakin
kolme kertaa sen edestä mitä vetopalkka maitse maksaa. Aikaa ja ruokaa
ja vaivoja kuluisi siinä monetkin kerrat päälle palkasta.»
--»Onpa siinä vene saanut rusauksen», tuumi Erkki ja viittasi rannalla
olevaa veneen puoliskoa.
»Siihen laski mennä kesänä kallioon. Toinen mies hukkuikin», vastasi
laskumies.
»Itselaskijoitako ne olivat?»
»Itsehän ne tohottivat.»--
»Ihme etteivät nuo lehmät vieri alas tuolta», virkkoi Katri, »ihan
maleksivat jyrkänteen äyrästä. Eiköhän niistä koskaan jokukaan tipahda
koskeen.»
»Noistako lehmistä?--Eipä ole koskaan kuulunut», virkkoi laskumies.
»Katsella maurottivat ihan kuin niityn aitauksesta eikä mistään
muualta. On siellä hevonenkin, tamma varsoineen. Varsa kun terhottaa
pää pystyssä ja katselee alas, emä ei jouda jyrsinnältään.»--
Tuossa on korkean rinteen peitteenä synkkä korpi, sekaisin kookasta,
keltakylkistä petäjää ja korkealatvaista ukkokuusta lupottavine
lehvineen, joissa riippua haapsottaa pitkä vaalahtava naava.
Haamoittaapa siellä täällä ijäkäs ja jykevä honka kaljuna ja harmaana
pinnaltaan. Haamoittaessaan siellä keskellä voipia, vihantia puita on
se ikäänkuin muistuttaakseen: kerran sinutkin tavottaa elinvoimia
kuluttava vanhuus!--
Nyt kohoavat korkeat, äkkijyrkät kallioseinät molemmin puolin. Matala
petäjänäreikkö kallioilla lisää seinäin korkeutta. Kapeana juovana
näkyy taivas, se on kattona tässä kalliokäytävässä, jonka lattiana on
palava koski. Jylhän ihanaa!
Vaan laskeutuvat jälleen maat, ja muuttuvat loiviksi joen rannat.
Tuossa on vanha kasken pohja, sitä pitkin juosta kikittää lammaskarja,
ja kasken takana kohoaa yltä yleensä kanervapeitteinen korkea kumpu,
siellä taloja, mökkejä asukkaineen, peltoineen, niittyineen ilmestyy
taaskin kosken varrelle, mutta erilaista näkee niissä kuin edellisissä,
jotakin uutta katsottavaa, joka lisää hupaisuutta ja ihastusta... Pian
katoavat ne ja aina muuttuu uusi maisema, muuttuu uusi näköala--niin,
pitkin pituuttaan tarjoaa Pyhäkoski alinomaista vaihtelua, tarjoaa
uutta ja yhä uutta.
Pällisissä, Pyhäkosken kovimmassa korvassa, löi aallon käpry veneeseen,
valoi lyhyttä ja lihavaa herraa päästä taskuihin saakka.
»Hva' ä' det för skoj», karjasi lyhyt ja lihava herra, kavahtaen
istumaan ja katseli ympärilleen.--»Jaha--voi sun ... missä sitä?...
joko sitä ollaan koskella?»
»Johan sitä on aikoja oltu», vastasi Jussi, sillä laskumieheltä ei
joutaneet nyt korvat eikä suu mihinkään, ne olivat lukossa: koskessa
oli tarkka kohta, jota laskiessa kaikki huomio piti olla koolla.
»Pyhä ... koskella?» kysyi herra.
»Niin, Pyhäkoskellahan sitä ollaan, juuri Pällissä, kovimmassa
korvassa», selitti Jussi.
»Jaha.--Hickell stig upp!» herätteli herra toveriaan.
»Ne...» oli pitkän ja laihan herran lyhyt vastaus.
»Hör du!»
»Ne...»
»Nouse katsomaan ... Pyhäkoskea.»
»Tulevana ... kesänä.»
»Tulevana kesänä!» nauroi Katri.
Pitkä ja laiha herra ei noussut. Lyhyt ja lihava herra heitti
herättelemästä ja rupesi itse silmäilemään ympärilleen tahi oikeammin
eteensä, sillä huomattuaan Katrin tirkisteli vain häntä yhdellä
silmällä, tirkisteli ja vähän väliin hymyili. Katria nauratti ja
kainostutti ja hän piti huivin nurkkaa suunsa edessä, katsahteli
Erkkiin ja silmäpuolella herraan.
»Mistää työ ootta?» kysyi herra Erkiltä, koettaen käyttää ylimaan
murretta muka venemiesten mieliksi.
»Tuolta ollaan Kuhmosta», vastasi Jussi.
»Kuhmossahan syödään petäjän kuorta?» arveli herra.
»Täytyyhän sitä välistä sitäkin syödä», vastasi Jussi.
»Ja kumminkin ovat tytöt noin punaposkisia», ja herra katsoi Katriin.
»Tytöt syövät lepän kuorta, sen vuoksi ne ovat punaposkisia», tuumaili
laskumies.
»Taidat olla tämän morsian?» Herra viittasi Jussia. »Olette yhtä
pulskia molemmat.»
»Hihi hihi», pirahti Katri nauramaan ja peitti huivinnurkalla suutaan,
katsoi Erkkiin ja sitten silmäpuolellaan herraan.
»Kyllä ne ovat nuo... Kuhmon neitsyet... Ettekö rupeaisi ... minun
rouvakseni...?»
»Hihi hihi hihi.»
»Häh?»
»Miksei ... hihi hihi.»
»Ei tarvitsisikaan ... huh! ... pahuus!...»
»Ne ... hva fan!...» murisi pitkä ja laiha herra, kohoillessaan
istumaan. Aalto läikähti yli laidan Hickellille niskaan.