aallot, synnyttivät jyrisevän äänen, aivan kuin olisi ukkonen käynyt
etäällä. Metsä tohisi. Väliin kuului kova jyräys, kun joku puu kaatui
tahi maanpinnan möhkäle vieri järveen.
»No, on nyt myräkkä!» kuuli Jussi äänen selkänsä takaa.
Jussi katsahti taakseen. Kusti siellä tuli ja hän istahti Jussin
viereen.
»Paljoko sinun kellosi on?» kysyi Kusti.
Jussi katsoi ja sanoi.
»Se on kuusi minuuttia jälessä Oulun kelloista», virkkoi Kusti.
»Onko sinun kellosi sitten Oulun kellojen kanssa yhdessä?» kysyi Jussi.
»On. Tämä käy ihan yksissä Oulun horisontin kanssa. Tiedäthän sinä»,
alkoi Kusti selittää, »siellä Oulussa sen tornihökkelin, mikä on siellä
saaressa, siinä sillan päässä?...»
»Joo, joo.»
»--siitähän tuota mennään sivukin ja sen sillan alatse palatessa--niin
sen valkean tornitörräkkeen, tiedäthän?»
»Joo, joo.»
»No, siinä nostetaan kahdentoista aikaan semmoinen pallonmöhkäle riu'un
nokkaan.»
»Yhy.»
»Niin, tässä mennä kesänä--se oli alkukesästä--kun kävin siellä, panin
kelloni sen mukaan. Talvella käytiin sitten siellä kilpamarkkinoissa.
Minä ajattelin mennessäni, että annahan näkyä, onko tuo kelloni
jaksanut seurata. No, ihan täsmälleen se oli pysynyt yksissä, ei puolen
minuutin eroa, ei vähääkään. Ja se ei ole perätöntä puhetta. Kunhan
olisi sattunut Tervolan renkipoika olemaan tässä, kyllä se todistaisi.
Hän seisoi ihan vieressä talvella kun katsottiin palloon!»
Täytyihän nyt Jussin uskoa.
Sitten Kusti kertoi ja selitti Jussille, miten hänen silinterinsä ei
maksa hänelle mitään. Vaihtokaupoissa oli hän näet niin voittanut.
Hänellä oli ollut huono »engelsmanni», pahanpäiväinen mukura, ilman
niitä rämppäkelloja. Sillä hän oli alkanut vaihtokauppansa. Tarkan
selon antoi hän siitä, minkä sorttisen kellon hän tällä mukurallaan oli
vaihtanut ja keltä vaihtanut, paljonko välejä antanut, minkä sitten
vaihtanut sillä, minkä taas tällä, keltä, paljonko välejä antanut tai
saanut, kaikki tarkoin aina nykyiseen silinteriinsä. »Ja tämä on pätevä
ja tarkka», virkkoi Kusti lopulta.--
»Katsohan tuonne selälle», osotti Jussi.
»No, nyt on ihme! Eikö vain siellä ole purjevene tulossa. Paholainen
itse kai siellä laskee!»
»Pääsisihän se lentämälläkin, mitäs sen sitten purjehtia tarvitsisi.»
»Hulluja nuo lie sitten täydelleen!»
»Mitä lienevät, vaan tulossa ne ovat!»
»Eiköhän siellä miehillä housut lotaja, jos heillä vähääkään järkeä
lie. Katso, kun ei kun välistä vilahtaa purjetta aallon sisästä! Voi
polosia!»
»Ne eivät olekaan Nauku-Maijan poikia», arveli Jussi.
»Saapa nähdä, pääseekö tuo onnella», virkkoi Kusti.
»Onneksi on toki tuo purje pieni ja rääsyinen», selitti Jussi.
»Kyllä on miehillä sydän kivestä ja sekin tervattu!»
»Kiireesti tulee!»
»Ihan kuin lentämällä!»
»Eihän noilla enää olisi pitkä matka.»
»Ei olisi, vaan yhä julmemmalta vain alkaa näyttää. Katsohan kun keula
nousee tojottamaan kohti taivasta ja läiskähtää sitten alas--tuelleen.»
»Molemmat miehet näkyvät olevan perässä. Toinen viilettää ja toinen
viskaa vettä ihan yhtäläiseen.»
»Siinä on leikki kaukana!»
»On niitä hurjia, kun tuommoiseen Jumalan ilmaan lähtevät.»
»Katsohan, kun vene puikkelehtaa aallolta aallolle.»
»Jo kaatuu...!»
»Ei se vielä, vaikka tänne näyttää.»
»Kunhan se pääsisi tänne lähemmäksi, niin eihän sillä sitten mitään
hätää olisi mantereen suojassa.»
»Voi hyvänen aika, minkälaista vohkaa se tulee: äsken tuolla kaukana
pilkoitti ja nyt jo tuossa rantaan pääsemässä.»
Aika vinhakkaa vene laski kohti rantaa. Ponnistella sai mies melassa,
pitäessään venettä oikeassa suunnassa, josta se pyrki pyörähtämään
hyppiessään aallon seljältä toiselle kovan tuulen työntäessä.
Ponnistella sai vesimieskin, sillä aallot yhtäläiseen ropsivat laidan
yli. Ei siinä oltu leikkimässä, ihan oli tinka työ!
»No pääsihän kuin paasikin onnellisesti. Ei sillä mikä hätänä enää ole
näin lähellä, mantereen suojassa», tuumi Kusti.
»Eihän sillä», arveli Jussi, »enää ole juuri kovin suurta hätää ... nyt
se ... jopahan...!»
Vene oli kumossa ja juuri rantaan pääsemässä.
Jussi ja Kusti kilpasivat pieneen veneeseen ja joutuivat kaatuneitten
avuksi. Miehet nostettiin veneeseen, koottiin tavarat, jotka kelluivat
veden pinnalla aaltojen selässä, ja kaatunut vene kuletettiin rantaan.
»No, eipä sinne tainnut jäädä muuta kuin suolasäkki», arveli toinen
kaatuneen veneen miehistä, katsellessaan pelastettuja tavaroita.
»Ja minulta hattu», arveli toinen katsellessaan hänkin tavaroita ja
siristellessään vettä hihoistaan.
»Jos ei vain nää olisi sattuneet joutumaan niin pian apuun», arveli
taas toinen, tarkoittaen Jussia ja Kustia, »olisi voinut käydä
hullummastikin».
»Miksi ette laskeneet ennemmin purjetta? Johan sen olisi saanut?» kysyi
Jussi.
»No, minä juuri rupesin, vaan oli jo kumossa ennenkuin kerkesin tarttua
köyteenkään», vastasi toinen miehistä.
»Ei se näkynyt pitkään arvelevan kaatumistaan, ihan se pyllähti äkkiä»,
arveli Kusti.
»No, se tuli semmoinen tuulen puuska ja rumpsautti kumoon ihan yhteen
sanaan», arveli taas toinen miehistä, tyhjentäen vettä saappaistaan.
»Se tässä rantaan kääntyessään tuuli hankasen puolelta.»
»Mistä ne on nää miehet?» kysyi Jussi.
»Kiannaltahan sitä oltaisiin.»
Taloon lähdettiin siitä heti kun oli saatu vene vedetyksi maalle ja
venekaluja kootuiksi rannalle. Pirtissä pantiin kuivamaan kaikki mikä
oli kuivattavaa, ja kaikkihan sitä olikin. Rahat leviteltiin varovasti,
taskukellot pyhittiin tarkkaan, kontti ja eväsarkku aukaistiin ja
tavarat nostettiin pois. Arkkuun ei ollutkaan toki vettä viljalti
kerennyt mennä. Riisiryynipussin kylki oli vähän kostunut ja joku
korppu, kartuusitupakat vähän nurkasta, samoin punakantinen
katkismuskin toisesta kannen laidasta, vaan muu kaikki oli
vahingoittumatonta. Kontissa oli vesi tehnyt enemmän vahinkoa.
Leipäkullan--joka pidettiin nyt kontissa kun ouluntuliaiset olivat
vallanneet arkun--oli se vellonut näökkääksi ja samaan maskiin
sekoittanut ne pari sikuripötkyä, jotka, tilan ahtauden tähden arkussa,
olivat saaneet sijansa kontin pohjalla samoin kuin russakkapulverikin.
»Kyllä se tuolla selällä antoi kyytiä. Voi pahuus, kun se kiiätti»,
tuumaili toinen tulijoista, viskatessaan orrelle takkinsa, josta vesi
alkoi lattialle tippua.
»No, se vei semmoista hamppua, jotta sydäntä mieli viiltelemään»,
lisäsi toinen, levitellessään tupakoitaan ikkunalaudalle
auringonpaisteeseen kuivamaan.
»Mistä ne nää miehet tulevat?» kysyi eräs, joka nouseskeli nukkumasta.
»Oulusta», vastasivat tulijat.
»Eihän sitä kehnokaan tämmöisellä säällä kule», arveli edellinen,
pistäen piippuun.
»Kuka se täällä Oulusta kulkee?» virkkoi taas muuan, joka myöskin
heräili unestaan ja oli saanut puheesta sen verran selvää, että
keskustelu oli jostakin erinomaisemmasta.
»Päivää!» toivottivat tulijat herääjälle. He olivat tuttavia, samasta
pitäjästä.
»Terve! Terveisiä Oulusta.»
»No, pahuusko teidät on tänne viskannut? Vai onko siellä ilma jo
laantunut?--Eihän se mitä! Vielä tuolla tohajaa nurkissa, jotta luulee
seinäin menevän.»
»Purjetuultahan me olemme tänne höllötelleet», vastasivat tulijat.
»Vieläkö!» arveli edellinen, kaivellen piippuaan.
»Täällä olisi kaupungin tupakoita, kasakkarettinkiä, vaan taitavat
olla vielä kosteita. Ehkä ne sentään jo palaisivat. Pankaahan täältä
kaupungin tupakkaa!» tarjottelivat tulijat tuttavalleen.
»Kiitoksia», lausui tämä tupakan pantuaan. »Mitenkä te oikein olette
tulleet?»
Tulijat kertoivat matkansa ja sattumansa.
»Ei sattunut pahemmastikaan», arveli tuttava.
»Eihän se toki käynyt sen nolommasti.--Esa, tulkaahan kaupungin
viinoille!» käskivät tulijat tuttavaansa.
»Oikein kaupungin viinoilleko tässä pääsi...?» arveli Esa,
lähestyessään arkkua.
»Ottakaa pois!» kehotettiin.
Esa tarttui pikariin ja ryyppäsi.
»Kiitoksia.»
»Ottakaa pohjaan!»
»Kiitoksia.»
Esa vetäysi takaisin ja puhalsi ensin ja sitten pyyhki etusormenselkään
mutruilevaa suutaan.
»Tulkaahan tekin ottamaan», käskivät he auttajiansa.
Kusti meni heti ja vetäsi poskeensa ryypyn katkeamatta. »Kiitoksia»
tuli ihan vääristymättömästä suusta. Eikä Kusti puhallellut, suutaan
pyyhiskellyt eikä mutruillut.
»Tulkaapa tekin ottamaan.»
»Johan sitä nyt kaikille oulumiehille...» arveli Jussi, vaan otti
kuitenkin.
»Eihän sitä toki kaikille vielä tule», arvelivat Oulusta palaajat, ja
kun olivat itse ryypyn ottaneet, panivat tulpan pullolle ja rupesivat
syömään.
Vaan mies toisensa jälkeen nousi istualleen ja siitä vänkäysi
seisovalle jalalle. Joku alkoi heti puuhailla tupakaksi, ja
virkkuluontoinen mies jos oikein sattui ja puhelias, tarttui heti
muitten puheeseen. Mutta toinen kun oli päässyt seisaalleen, kulki
penkin luo, vääntäysi istumaan ja haukotteli ja venytteli surkean
näköisenä.
Oli sitä syönti-aikana puhelemistakin. Nuo rohkeat Oulusta palaajat ne
antoivat aihetta. Kyseltiin tulijoilta, ja ihmeteltiin ja ihmeteltiin.
Sitten ruvettiin kertomaan eräistä, jotka niinikään olivat
jumalattomassa ilmassa uskaltaneet liikkeelle. Kuta muinaisemmassa
ajassa tapaus kerrottiin tapahtuneeksi, sitä uljaampi se oli. Jokainen
suu, joka tapauksen oli kertonut, oli siihen lisännyt kaunistukseksi ja
niin se kasvoi ja varttui, jotta nykyaikana tapahtuneeksi se olisi
liian komea ja suuri. Jokainen kuitenkin uskoi, sillä olihan se
mahdollista entiseen aikaan.
Muuan melalahtelainen kertoi Antinlahdessakin olleen tässä takavuosina
isännän, joka oli ollut mainittava oulussakävijä. Julman vankka mies ja
sydämetön. Itse oli aina laskenut Oulujoen kosket...
Paljonhan niitä on nytkin, jotka laskevat itse kaikki kosket--
kiantalaiset, hurjat, joka mies...
Kyllähän niitä on. Semmoiset, jotka ikänsä ja aikansa rymyävät
koskivesillä, nehän ne kyllä. Mutta järvikulussa se samainen isäntä oli
ollut mato. Kun vain lie ollut purjetuuli, niin hän kuului laskeneen,
tuuli sitten kuin kovasti tahansa. Sitä kummaa ei kuulu nähdyn, jotta
hän olisi tuulen takana ollessa sääpitoa pitänyt. Päänsä vaan aina oli
kuitenkin pelastanut eikä äyrin vahinkoakaan koskaan saanut. Yhden
kerran oli omaan rantaan pääsemäisillään tuuli tupsauttanut veneen
kumoon. Mutta ei sattunut hänellä silloin olemaan suoloja eikä jauhoja.
Sukka, johon oli sitonut potaatin siemenet, mitkä oli Oulusta saanut,
painui järven pohjaan, mutta sukeltamalla saatiin sekin ylös.--Niin hän
aina vain laski ja onnella laskikin.
»Onhan ne entiseen aikaan olleet uljaita, uljaampia kuin nykyajan
kansa, ja lie heillä ollut omia konstejaankin», arveli joku.
»Olihan sillä vanhalla kansalla sitä sanan mahtia...»
»Liekö se avittanut, vaan kun ovat olleet voimakkaampaa ja uljaampaa
väkeä, se tuo lie syynä.»
»Mutta mitä hän niillä potaatin siemenillä teki?»
»Ka kylvi, ja siitä se levisi potaatinviljelys tämän järven rannoille.»
»Vai hän se ensinnä?»
»Hän, ja siitä se levisi...»
Siitäpä johtui nyt uusi puheaine. Potaatin viljelyksestä, mistä se on
alkujaan ja miten se on kulkeutunut Suomeen ja kunkin kotipitäjään, nyt
puheltiin. Jussi tiesi kertoa potaateita kasvatetuksi Amerikassa ja
sieltä tulleen Englantiin. Siellä Englannissa muuan herra, joka niitä
ensinnä kylvi, oli syksyllä pitänyt suuret kestit, ilosta kun oli
saanut potaatinsiemeniä. Kesteissä oli ruuaksi potaattejakin. Mutta kun
herrat rupesivat niitä syömään, niin irvolleenpa suunsa vääntyi. Talon
herra, ollen äkkinäinen, oli keittänytkin potaatin nuppuja.
»No, herroilta jäi syönti sikseen?»
»Paljon voin ja sokerin uhalla koettivat nieleskellä niitä.»
»Liekö tuo totta?» arveli Erkki.
»En tiedä, se meidän papin poikahan se haasteli tuota erään kerran.»
»Minkätähden se ei saattaisi olla totta, erehtyyhän ne herratkin sen
verran», arveltiin yleiseen.--
»Kuka se niin rikas?» kysyi kovalla äänellä joku, joka oli ottanut osaa
keskusteluun potaatin viljelyksestä, mutta puuttui nyt muuhun
puheeseen, jota oli kuunnellut toisella korvalla.
»Meidän entinen herrastuomari.»
»On meidänkin pitäjässä muuan rikas, ja onkin oikein uhma rikas»,
arveli joku kiantalainen.
»Niin, Jörön ukko», jatkoi toinen kiantalainen. »Sillä niitä on rahoja.
Eipä hänellä muuta ole työnäkään kuin muutella niitä kuopasta
kuoppaan.»
»Kuopassako hän niitä pitelee?»
»Kuopissahan ne vanhat miehet niitä pitelevät, petäjikössä puitten
juurilla ja kivien alla. Sitten niitä muuttelevat aina uusiin kuoppiin,
jottei keksittäisi heidän kätköjään. Näin minä kerran kun se Jörön ukko
tuli metsästä ja kantoi rahojaan kotia. Oli vanha saapasrähjä, joka oli
hänellä täynnä rahoja. Siinä oli homehtunutta hopeaa kosolta. Kuinka
monta saappaan täyttä liekään hänellä.»
»Mistä hän niin oli koonnut?»
»En tiedä mistä hän lie keräillyt. Silloin entiseen aikaan terva oli
korkeissa hinnoissa ja silloin nuo kuuluu eloakin kuletelleen
myötäväksi, niin lie sen aikuisia saaliita.»
»Siunaupi sitä eräille sitä rahanroskaa.»
--»Tuon Paltamon rovastinhan ne kehuvat olevan äveriään. Sillä on
suuret tulot.»
»Liekö nuo kovinkaan.»
»Saattaa olla suuret tulot, mutta Paltamon rovasti on vain mökkiläinen
Limingan rovastin suhteen!» Niin arveli muuan vanha liminkalainen, joka
oli nyt renkinä Hyrynsalmella. »Limingan rovastilla on enemmän tuloja
kuin senaattorilla.»
»Niinkö se on suuri pitäjäs?»
»Niin. Se oli Viikkosanomissa, että Limingan rovastilla on enemmän
tuloja kuin senaattorilla.»
»Kelpaa sen elellä!»
»Vaan taitaisipa saada panna Paltamon ja Limingan rovastin
kymmenvuotiset tulot yhteen, eikä sittenkään tulisi niin paljon kovaa
kokoon, jotta vastaisi Pärpuumin rahoja.»
»Hyvinkin saisi. Liivinsä taskussahan jo Pärpuumi toki semmoisen summan
pitää.--Saisi panna Oulun kuvernöörinkin tulot lisäksi, eikä sittenkään
riittäisi.»
»On sitä sillä miehellä holetta.»
»Entäpä Kanteliinilla?»
»No, ei se ole köyhä poika hänkään.»
»Kumpi heistä lie rikkaampi?»
»Kukapa hänet tiennee--vaan köyhiä ei ole kumpikaan.»
»Ne ne ovat Oulun kaupungin rikkaimpia porvareita.»
»Ja Älliini eli Nelmanni--mikä se on--rahallinen talo on sekin.»----
Niin sitä syödessä siinä puheltiin ja puhellessa jouduttiin asiasta
toiseen.--Vaan mies ja toinen taas pisti puukkonsa tuppeen, ryyppäsi
vielä kerran piimää, pyyhki käsiselällä suutaan, siirtyi arkun äärestä
ja alkoi hommata tupakkaa piippuun. Piippuja aina useampia alkoi
röyhytä ja arkun kansia lopsahteli kiinni.
Ulkona pauhasi myrsky, telmi ja ryski. Kolme vuorokautta tuuli yhtä
pohkaa. Puolipäivän ja sydänyön aikaan se vähän laantui, vaan ei niin
paljoa, että olisi kyetty liikkeelle. Ei auttanut oulumiehillä muu kuin
odottaa ja odottaessaan syödä ja nukkua. Neljäs vuorokausi oli
kulumassa. Puolipäivän aikana purkausi tuulemaan niin rajusti, jotta
eipä koko aikaan niin. Sitte se heitti. Se oli ainoastaan lyhyt
puuskaus, viimeinen hyökkäys, jonka jälkeen se masentui, ja siitä se
laantui laantumistaan. Heti puolipäivän jälkeen oli jo melkoisesti
tyyntynyt. Viiri harvasteeseen vain kääntelihe ja kääntyessään
vingahti. Metsäkin oli lakannut tohisemasta ja puunlatvat vitkalleen
vain huojuivat. Vaahtopäiset aallot Ärjällä kävivät harvemmiksi ja
jyminä taukosi vähitellen.
Ja nyt päivällisen syötyään matkalaiset eivät panneetkaan enää maata.
He kuleksivat ulkona, tähystelivät taivaalle ja järvelle ja jokainen
arveli, että kyllä se siitä yöksi tyyntyy kerrassaan.
Mutta jo kotvasta ennen iltasta kävikin ilma ihan tyyneksi. Ärjä oli
asettunut. Loikka, mikä suurilla selillä käy vielä kauan myrskyn
jälkeen, vieri tyynenä ja rauhallisena ja synnytti rannoilla hiljaisen
loiskeen. Oulumiehet hommautuivat taipaleelle. Arkut ja muut kampsut
kannettiin veneisiin, ja sitten matkalle. Melske nyt kävi rannassa ja
porske veneitä työnnettäessä väljälle vedelle ja käännettäessä matkan
mukaan. Vakavasti kulki joka vene tietänsä, ja oli sitä tiessä
leveyttä ja pituuttakin oli. Ärjä levisi laajuudessaan: siintävissä
olivat rannat edessäpäin ja vasemmalla, jopa muutamassa kohdin
näkymättömissäkin. Uljas ulappa. Suurellinen ja kaunis rauhallisen
tyynenä, uhkea ja pelottavan mahtava--nimensä kaltainen--rauhatonna,
aallokkaana.
Kohtapa Neuvosenniemestä lähtien on Arjan pohjoisena äärenä sileä,
kallioinen ranta, Härkörannaksi sanottu, kulkijain pelokki, niin
tukkilaisten kuin tervamiestenkin. Yhtenään vain sileää kalliorantaa,
ei saarta yhtään edustalla, jotta tuuli ja aalto pääsee aina ulapan
äärimmäisestä lahdelmasta esteettömästi ja täydellä voimalla ryntäämään
rantaan saakka. Mihin siinä suojansa ottaa myrskyn syntyessä?--Monet
tukkilautat ovat siihen hajonneet, vaan useita veneitäkin on se ranta
jo niellyt ahnaasen kitaansa.
Pitkin Härkörannan kuvetta kulki matkue vitkalleen ja vakavasti. Pitkä
liuta siinä nyt oli tervaveneitä. Enimmäkseen ne kulki jälekkäin,
vaikka väliin oli pari ja kolmekin rinnakkain, kunnes niistä joku
joutui edelle ja niistä kahdesta taas toinen sortui jälkimäiseksi. Tämä
ei tapahtunut minkään kilvotuksen takia, vaan muutoin nyt siinä
soudellessa sattui silleen.
Niin suuressa joukossa kun kuletaan, niin aina siinä puhellaankin
jotakin--jollei vaan ole vastatuuli soudettavana, sillä silloinhan sitä
ei jouda työltään rupattelemaan. Lähellä kulkevain venekuntain kanssa
tavallisesti haasteltiin, vaan tuon tuostakin hihkastiin sana ja kaksi
ja väliin pitemmältäkin johonkin ulommaiseenkin veneeseen. Heläyttipä
joku »poika huoleton, nuori ja naimaton» iloisen laulunkin, laski sen
ilmoille jotta raikui. Kaiku rannoilta kertoi laulun, yhtä uskollisesti
kuin muunkin puheen ja airojen loiskeen sekä hankasten kitinän. Vaan
matkan eestyessä erkanivat veneet enemmän toisistaan, jotta matkue
muodostui pitkäksi jonoksi. Haastelu kävi hiljaiseksi ja harvemmaksi,
työ jatkui yhä uutteruudella ja hartaudella. Kustin ääni vain enää
kuului kaikkialle ja hän se vielä tuontuostakin heläytti laulun,
milloin rakkaudenlaulun, milloin sotalaulun.
»Vilu on niin vihava
rakkaus on lämmin,
milloin lienee kullan kämmen
korvan alla lämmin.»
Semmoisen hän lauloi ja sitten taas:
»Kaakkuri, kaakkuri katolla laulaa,
kuohuva koski se aalloilla pauhaa;
elä ole kultani ylpeä,
sillä nuoruuden aika on hempeä.»
Vaan sitten hän laulaa lasketteli pitemmän sotalaulun, hoilasi, jotta
raikui järven rannat:
»Kesäkuulla lämpimällä, iltapäivällä ihanalla,
rituraturaa.
Alkoi sota ankara, josta ma tahdon laulella,
rituraturaa.
Engelsmanni ylpiä, tahtoi meitä hylkiä,
rituraturaa.»
Vaikeni vihdoin Kustikin ilon pidännästä eikäpä nyt kuulunut enää muuta
kuin airojen loiske ja hankasten kitinä. Kotvanen oli jo soudeltu ja
taivalta tehty melkoisesti, toista penikulmaa. Aurinkokin oli kerennyt
jo laskulleen. Hohtavina rusottivat pilvet taivaan rannalla ja järven
selälle syntyi pitkä rusottava juova, joka kiemuroi tuhansina mutkina
tyynen loikan käydessä.
Mutta ei ollut päässyt aurinko täydelleen mailleen, ennenkun alkoi
pieni väre-aalto käydä loikan selässä. Näytti rupeavan tuulemaan--
pilveenhän tuo aurinko laskikin. Jokainen silmäili rauhattomin katsein
väreen käyntiä ja tarkasteli pilviä taivaalla.
»Kyllähän se siitä taas heittäikse tuulemaan», arveli kukin mielessään.
Kun oli päästy lähelle Kuoston saarta, kävi ilmanhenki tuntuvaksi ja se
oli hankavastainen. Pian vireni se ja alkoi tuulla semmoisella
voimalla, jotta sounti kävi raskaaksi. Silloinpa suuntasivat veneet
kulkunsa saarta kohti ja sen suojarannalle täytyikin heidän pysähtyä.
Kovin ankara ei tuuli ollut, vaan ei sitä jaksanut soutaa. Siellä se
nyt taas tuli sääpidon pitäminen uudelleen. Eipä muukaan auttanut ja
tyytyä siihen täytyi.
Saaressa ei ollut pahastakaan asuntoa, ei kalasaunaakaan, senpätähden
ukot alkoivat kiireimmän kautta hommata nuotioita. Ei lämmin luita
riko, varsinkin kun viileinä ja tuulisina kevätkesän öinä asuksii
työtönnä ilman avarassa tuvassa.--Kauan ei viipynytkään ennenkuin kaksi
uljasta rakovalkeaa oli palossa.
Illallisen syötyä asettuivat ukot honkavalkean ympärille istumaan,
tupakoimaan ja juttelemaan odotellessaan tyyntä. Ja yhä sitä juttua
kesti, kesti köytenään. Tokihan sitä kesti semmoisessa miesjoukossa,
josta useimmat olivat tehneet kymmeniä oulumatkoja. Yhtä ja toistahan
sitä on saanut matkoilla nähdä.--
»Missä sitä niin?»
»Siinä se oli kauppatorin laidassa semmoinen vaatteesta kyhätty huone,
jossa ne kujeilivat.»
»Niin pöytääkö kannatteli nenällään?»
»Ihan. Molemmin käsin nosti jaloista pöydän koholle päänsä korkuiselle,
asetteli sitten yhden jalan nenälleen ja siinä se sitten pöytä lekkui
ihan käsin pitelemättä.»
»Olin minäkin kerran siellä maneesissa--vai miksi ne sanoo
kaupunginpäässä sitä pitkää rakennusta, jossa ennen oli sotamiehet.
Siellä sitä näki jos jonkinlaista peliä. Siellä näet oli ihmistä ja
hevosta, jotka tekivät semmoisia kujeita, jotta ne nyt vasta oli. Ihan
ihmeitä siellä näki. Muuankin niistä konstin näyttäjistä kun lähättäysi
ilmaan, niin liki kattoa kävi ja kaksi kertaa heitti tullessaan
kuperkeikkaa ja sitten kiepsahutti seisaalleen maahan, käpälilleen kuin
kissa.»
»Onpas se ollut!»
»Ja siellä nyt näyteltiin--osaa niitä nyt kertoa! Eihän niitä uskokaan,
kun ei lie nähnyt.»
»Kävin minäkin kerran siinä maneesissa, vaan siellä silloin pelattiin
oikeata tiatteria.»
»Minkälaista se oli?»
»Siinä kuvailtiin suutarin pojan naimaan lähtöä.»
»Katsohan! Kaikkia ne kummittelevat.»
»Siinä se poika läksi naimaan muutamasta talosta. Mutta kun tuli sinne,
niin siellä jo sen tytön häitä vietettiinkin.»
»Tyttö oli jo keretty toiselle antaa?»
»Toinen jo oli korjannut tytön. Siitäpä kovin sydäntyi suutarin poika,
suuttui, jotta rakensi toran ja tappelun, särki ikkunat, kaatoi pöydät
ja piti aika mekaa.»
»No, mikä siitä?»
»Mikäpä kuin nolona ja vahvalla pelolla kotia marssimaan.»
»Tietääpä tuon!»
»Mutta ne häät, ne nyt oli niin kuvailtu, ihan kuin häät ainakin.
Siellä syötiin ja tanssittiin ja viululla soitettiin. Ja suutarin koti
oli kuin konsanaan, suutaripöytineen ja muine kaluineen; kaikki metsät
ja koko ajatus ihan kuin elävä.»
»No, on sitä jotakin. Mistä ne silleen keksivätkin semmoista?»
»Niitä on kirjoja, painetuita kirjoja oikein. Olen minä tämänkin
lukenut kirjasta. Meidän papin pojalla on semmoinen kirja.»
»Nummisuutarit oli sen nimi.» Jussi se niin sanoi ja hän sitten
tarkemmin kertoikin. Se joka oli nähnyt näyteltävän sanoi aina, että
niin se oli kuin Jussi kertoi.
»Vaan tiatteriako vai mitä meininkiä lie ollut, jota ne pitivät tässä
yhtenä kesänä siinä Kirkkotorilla?» arveli Erkki, kun Jussi oli
lopettanut kertomuksensa. »Siinä oli summaton joukko rahvasta. Ensin
soitettiin ja sitten muuan herra siellä keskellä toria alkoi saarnata
pomiloida, mitä lie saarnannut, en ymmärtänyt koko kieltä. Hänen
vieressään oli suuri tötterö, vaatetötterö, eli niinkuin suuren suuri
rinuliini. Se rinuliini sitten sen herran saarnatessa valahti alas ja
sen sisästä muljahti korkean kiven päässä oleva ihmisen pää, vaskinen
vai mitä ainetta lie ollut. Ja sitten ne herrat huusivat, jotta se
vasta mölä oli. Laulettiin ja saarnailtiin siinä vielä ja sitten se
ihmisjoukko hälveni ja siihen se jäi se ihmisen pää ja siinä se näkyy
vieläkin olevan.»
»Ei se tiatteria ollut», selitti Jussi. »Muistopatsasta ne ovat
vihkineet. Se on muistopatsas, mikä on siinä torilla.»
»Mitähän lie sitten ollut. En minä saanut hänestä eloa enkä ymmärrystä
koko menosta», tuumi Erkki.