OULUA SOUTAMASSA
Kirj.
Teuvo Pakkala
Otava, Helsinki, 1921.
»Kaksikymmentä kuuluu tynnyriltä nykyään maksettavan--kirkolla tiesivät
kertoa mennä sunnuntaina.»
»Niinhän ne hokevat. Kohtuhinnoissahan se tätä nykyä olisi terva. Muuan
lasti on minullakin menneenkesäisiä tervoja ja tuumailin kulettaa ne
yhtä aikaa täänkesäisten kanssa, vaan en malta nyt vuottaa. Vasta viime
perjantaina pantiin hauta paloon. Kun siitä on tervat Oulussa, niin
silloin tuskin saa enää paistikkaan hintaakaan. Senpä tähden arvelin,
jotta panen tuon yhden lastin menemään hyvän hinnan aikana. Ruttoon ne
porvarit laskevat hinnan, lupsauttavat.»
»Väleen se hinta happanee, kun vain alkaa viljemmalta sinne tervaa
valua.»
»Ei ole sitä mahtia enää tervan hinnassa kuin oli tässä takavuosina.--
Paneppas tästä piippuusi.»
»Kiitoksia.--Viisinkolmatta markoinhan tuota silloin kuulutaan
maksetun.»
»No niin tehtiin. Sillä hinnalla kelpasi kuletella tervaa.»
»Jo vain. Kunpa olisi nykyään kaksikymmentäkään pysyvänä hintana, niin
johan tuota tyytyisi siihenkin, vaan kun se lupsakehtaa kahdentoista ja
yhdenkintoista markan korvilla, niin kovin on se rumaa.»
»On niin.»
»Onko miten monta tynnyriä teillä lastissa?»
»Kaksikolmatta se kantaa meidän uusin vene.»
»Se niin--Minä kuletin kaikki tervani Ouluun viime kesänä. Eikähän
noita paljo ollutkaan.»
»Mitenkäs sinulla nyt hauta joutuu?»
»Se tänään tulee olleeksi viikon palossa, viime sunnuntai-iltana
sytytettiin.»
»Hyvähän se olikin ilma viime sunnuntaina, tyyni sää.»
»Oli, näin oli tälleen kuin tänäänkin. Ja hyviä säitä nyt on ollut koko
viikon.»
»Kauniita säitä kerrassaan, lämpimiä ja tyyniä. Viime perjantaina
rupesi hieman puhaltelemaan auringon laskulla, kun oli juuri saatu
hauta sytytetyksi, mutta siitä se kuitenkin helpotti ja tyyntyi.»
»Siellä se on haudalla kaikki rahvas?»
»Siellä. Ei tässä kotosalla ole kuin karjakko, renki Jussi ja meitä
kaksi vanhaa: ruoti-ämmä ja minä.--Jussi oli eilen lastin panossa Erkin
kanssa ja lähtee Ouluun, niin taitaa nyt lepäillä. Erkki on hakemassa
morsiantaan.»
»Olisi minulla vähän asiaakin ollut, mahtaisiko Erkki ottaa
toimiakseen? On näet minulla hyvät piipunvarren luut ja niihin pitäisi
saada Kajaanista tahi Oulusta uusi letka.--Tuommoiset luut.»
»Ka, minkäpä tähden hän ei ottaisi semmoista asiaa. Kyllä minä toimitan
Erkille, ja eiköpähän itsekin mahtane kohta tulla, jo ennen puolisia
läksi.»
»Eipä ole hänestä vuottaa, pitää jo lähteä kotipuoltakin katselemaan.»
»Eihän niihin kiire näin sunnuntaipäivänä.»
»Kiirettä ei kyllä, mutta sitähän sitä pitäisi pelätä ettei kiirettä
tulisi.»
»Niinpä niinkin.»
Naapurin isäntä pisti kättä, lausui jäähyväiset ja käski Rantalan
isäntää käymään talossa jaarikoimassa, tämä taas käski vierastaan
muistamaan jälkiään. Yhdessä astuttiin siitä pihalle ja haasteltiin
vielä muutama sana. Mutta sitten läksi naapurin isäntä astumaan
ruispellonpientaretta kotiinsa, toinen tepasteli rantaan tervalastia
katsomaan. Eihän sillä veneellä mitään hätää tyynellä, eikä ollut
siihen vettäkään isosti tullut. Isäntä silmäsi järvelle.
»Eipä näy vielä tulevaksi», tuumaili hän. Katseli taivaalle. Ei näkynyt
yhtään pilveä, ei pienintäkään tuulenkynttä.
»Miten kauan pysynee tyynenä», arveli hän ja läksi astumaan taloon.
Pirttiin tultuaan isäntä otti vaskipuitteiset silmälasinsa akkunan
keskipuusta ja vanhan »Biblian» nurkasta hyllyltä ja asettui pöydän
taakse istumaan.
Penkillä uunin luona istui ruoti-ämmä, käsi poskella, nyökytti
ruumistaan ja hartaudella seurasi hänen ajatuksensa isännän lukua.
Pirtin etehisessä nukkui renki Jussi. Lattialla hän lepäsi leili
päänalustana, kuorsasi ja puhkaili. Sikeästi miesparka nukkui.
Väsyttääkin se, kun päiväkauden ja yötä lisäksi telmii lastin panossa.
Yhtä vaatimattomalla vuoteella lepäsi Mustikin Jussin pään pohjukassa.
Sikeästi nukkui sekin ja näki unta, vinkui ja murisi, nykäsytti
käpälöitään, olipa väliin laukata kuoputtavinaankin. Hyvä siinä oli
kärpäsillä oleskella ja rohkeina ne hääräsivätkin. Mustin korvassa,
nenällä, Jussin otsalla, poskilla ja suupielissä ne pyrisivät
alituiseen, hypellen ja juosten paikasta toiseen ja pureskellen palan
sieltä toisen täältä. Musti unimielissäänkin pyristeli korviaan, samoin
kuin Jussi rypisti otsaansa, nyki suupieliään ja liikautteli päätään,
vaan eipä siitä apua kärpäsille. Hypähtivät ne vähän lentoon, mutta
pian uudelleen laskeutuivat samoille paikoin.
Luhdista astui karjakko, Anna Mari, pirttiin ja oli unisen näköinen.
Hän seisahtui keskelle pirtin lattiaa silmät tiirallaan ja rahmusteli
päätään korvallisilta päälaelle, siirsi haransa niskaan palmikon alle,
ja sieltä sitte rahmusteli, aina vähän väliin haukotellen.
»Onko siihen vielä mitä pantavaa tuohon eväsarkkuun vai saapiko sen
viedä aittaan? Ihanhan tuo varistuu tuossa», lausui Anna Mari, katsoa
tiirottaen arkkua ovenpielessä.
Kun vanha isäntä sai loppuun lukunsa, painoi hän kirjan kiinni ja
kielekkeet nastoihinsa ja ripusti vaskipuitteiset silmälasinsa naulaan
ikkunan keskipuussa.
»Saat sinä viedä sen», virkkoi hän sitte. »Eipä häneen lie enää
erinäisiä panemisia.»
Isäntä itsekin astui Anna Marin jälessä aittaan. Kaatoi nassakasta
puteliin eväsviinaa ja pani sen arkkuun. Pihalla seisoi hän hetkisen ja
katseli järvelle.
»Eipä näy vain vielä tulevaksi», virkkoi hän.
Katseli sitten taivaalle ja ajatteli että kyllä se taitaa tyynenä
kestää vielä viikommaltakin.
»Oulunjärvellä saavat panna höyryn jälkeen», lausui hän puoliääneen ja
astui pirttiin.
Jo heräili siitä Jussikin. Nousi istualleen, haukotteli ja venytteli,
kapsahti sitten seisaalleen ja läksi astumaan rantaan veneen luo.
»Eipä ole vettä paljoa, liekö isäntä käynyt.» Jussi viskasi sen mikä
siinä oli ja istahti veneen perään, pani tupakaksi ja siinä pannessaan
tarkasteli melaa ja vaulua, että olivathan ne toki tarpeellisessa
kunnossa. Kyllä ne olivat.--Erkki se oli vaulun tehnyt, mutta näytti se
olevan luja, ja melakin oli uusi, vasta toista kertaa käytännössä.
Jussi sai jo piippuunsa tulen ja johtui muistelemaan ensimäistä
oulumatkaansa. Pieni poika oli hän silloin ja isänsä kanssa kulki.--
Ontojoen koskia kun laskettiin, niin isänsä viiletti ja hän istui
perässä isänsä tykönä. Isä selitti hänelle siinä laskiessaan, miten
missäkin korvassa piti laskea, ja hän pani tarkasti mieleensä, jotta
Oulusta palattuaan osasi Partalan Katrille selittää miten Ontojoen
koskissa piti laskea... Katrille toi hän ouluntulijaisia, kaksi
rinkeliä... Silloin oli hänen isänsä talollisena ja Partalan
naapurina... Katrin kanssa he aina yhdessä oleilivat...
Jussilta oli sammunut piippu. Hän sytytti uudelleen ja silmäsi
järvelle, mutta ei siellä mitään näkynyt--tiiroja vaan lenteli,
viiplotteli selällä. Jussi tarttui melanpyyryyn, väänteli ja käänteli
melaa.--
»Ontojoen koskissa»--ajatteli hän--»sitä taaskin saa kääntää
kahmasuttaa ja lyödä loiskautella... Mitähän tuo Katri, kun minä lasken
Ontojoen kosket... Jos ei olisi näin kevättulvan aika yhä, niin minä
Kallioisessa sujahuttaisin sitä selkäväylää ... eiköhän Katrilta siinä
sydäntä purisi!»
Jussi kopisteli piippunsa ja astui veneestä maalle ja loi silmäyksen
järven selälle, josta näkyi vene tulevaksi.
»Jo tulevat», virkkoi hän ja läksi astumaan taloon ja mennessään
hyräili:
eipä olis tarvinnut
sen pojan syntyä,
joka rakkahimman ystävän
minulta valtasi.
»Näkyvät jo tulevan», virkkoi hän pirtissä vanhalle isännälle, joka
taaskin oli Raamatussa käsinä.
Jussi kävi pöydän taakse ja otti seinältä puikosta kellonsa. Se oli
»pintelikello». Hän katseli sitä sisästä ja päältä. Kauan aikaa oli hän
halunnut silinterikelloa. Oulussahan nyt sopisi vaihtaa. Kun hän pani
kellonsa takaisin puikkoon seinälle, arveli hän itsekseen:
»Etköhän siinä viimeistä yötäsi nappase! Oulusta palattua pannaan
siihen silinteri riksuttamaan.»
Ovi aukeni ja pirttiin töpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä
vääntäysi Erkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön
tynkä, mytty kainalossa. Se oli Katri Haverinen Partalan talosta,
järven selän takaa, Erkin morsian.
»Hyvää iltaa!» toivotti Katri.
»Jumala antakoon!»
Vanha isäntä painoi kirjan kiinni ja nosti sen nurkkaan hyllylle,
vaskipuitteiset silmälasinsa pani hän naulaan akkunan keskipuuhun ja
kävi pistämään kättä Katrille.
»Mitä kuuluu?» kysyi isäntä.
Eipä se Katri mitään liikoja tiennyt.
»Käy istumaan, Katri», kehoitti Erkki.
Katri kävi pistämään kättä Jussillekin.
»Terve! Mitä kuuluu?» kysyi Jussikin.
»Eipä mitään liikoja.»
Aamulla ani varhain olivat oulumiehet lähdön puuhassa, isompia puuhia
eihän niitä enää ollutkaan, sillä kaikki oli jo valmiiksi hankittu.
Eipä muuta enää kuin eväät, purje, kirves, vitsakimppu, rompsi ja
sauvomet veneeseen, niin ala työntyä matkalle.
Matkalaiset pistivät kättä isännälle ja lausuivat jäähyväiset, isäntä
toivotti onnea matkalle ja tervennä palaamaan. Veneesen käytiin, Erkki
perään viilettäjäksi ja kun oli saatu vene käännetyksi matkan mukaan,
asettuivat Katri ja Jussi keulaan soutomiehiksi.
Niin sitä nyt lähdettiin matkalle. Milloin ollaan perillä, milloin
taaskin kotona ja minkälaisten vaiheitten perästä? Eihän sitä vielä
tiedä. Tyhjänpäiväistä olisi ruveta sitä ajattelemaankaan. Hyvästi jos
sattuu, niin eihän siinä paljo aikaa mene, koko matkalla kaksi viikkoa
täältä Ontoselän ranteilta. Vaan jos huonosti sattuu, niin menee siinä
kolmekin viikkoa ja vieläkin enemmän.--
Aurinko nousi juuri. Sen punertava laita näkyi metsän yli järven takaa.
Koko järven selkä oli rasvatyven. Ilmassa ei tuntunut vähintäkään
tuulen henkeä. Linnut olivat alkaneet viserryksensä, joka vilkastui
vilkastumistaan.
Veneessä työskenneltiin äänettöminä, ei luotuista sanaa vaihdettu.
Erkki viiletti ja huopasi. Hänestä tuntui niin somalta Ouluun
lähtiessään. Kun Katri oli hänen mukanaan, sentähdenhän se Erkistä
tuntui niin oudolta ja mukavalta. Hän vilkasi aina pikimältään matkan
suuntaa ja sitten katseli Katria.
Kerran oli Katri jo käynyt Oulussa ja silloin isänsä kanssa. Somalta
hänestä oli silloinkin tuntunut ja mukavalta, vaan ei sentään niinkuin
nyt, Erkin kanssa lähtiessään. Hymyhuulin hän soutaa liputteli siellä
keulassa.
Jussi souteli Katrin vieressä ja tähysteli taivaalle tuulen kynsiä. Hän
päätti niistä, että siitä vielä purkautuu tuulemaan ja perintakaista
tuuleekin. Joskus hän silmäsi heiluvaa kellon häntää liivillänsä.
Silloin hän ajatteli, että tullessa se silinteri taskussa riksuttelee.
Soutaa liputeltu oli jo melkoinen taival. Aurinko oli jo kohonnut
korkealle ja Jussin kello alotti kuudetta tuntia. Järvi oli yhä tyynenä
eikä tuulen henkeä tuntunut ilmassa.
Mutta jopahan, kun oli vielä soudettu eräitä virstoja, alkoi
tuulenhenki käydä. Väretäpliä ilmestyi siellä täällä yli ulapan
edessäkin päin. Niistä näkyi, että tuulenhenki oli takaa. Väretäplät
laajenivat ja lisääntyivät ja pian ei ollut järven tyvenestä pinnasta
jälellä kuin pitkiä kielekkeitä saarten ja nienten nenissä. Jussi
katsasteli vielä. Mutta kun tuuli alkoi yhä viretä, heitti hän aironsa
Katrille ja rupesi purjeen laitantaan.
»Sata saarta Ontosessa, tuhat nientä Lentuassa, sanotaan. Mutta eiköhän
nuo Ontosen saaret ja niemet lähde jäämään!» tuumaili Jussi, kun näki
tuulen yhä virkeneväksi.
»Taitaa ruveta ravakastikin tuulemaan», arveli Erkki.
»Hih! Tuulihan tuota ennen sulan veden aikana!» hihkasi Jussi, kun
saatuaan purjeen laitetuksi vihuripuuska pullisti purjetta ja tempasi
venettä kiitämään.
»No, antaapa hänen nyt pyyhkiä!» lausui Erkki lakaten huopaamasta.
Katrikin heitti soutamasta, pani röijyn päälleen, huivin päähänsä ja
katsoa tiirotti purjeen liepeen alatse, että mitä siellä Erkki hommaa.
Erkki käski Jussia viilettämään, jotta hän pääsisi Katrin kanssa
syömään.
Erkki ja Katri söivät siellä keulassa ja olo yksissä eväissä tuntui
heistä niin mukavalta.
»Kun olisi purjetuulta koko matkan ja vielä palatessakin», arveli Katri
puheen aluksi.
»Eihän sitä sitten olisi muuta kuin lekittää», tuumaili Erkki siihen.
»Tässä kun viime kesänä», puuttui Jussi puheeseen, »vietiin tervoja,
niin läksi meidän matkaan Vaalasta muuan ylioppilas, vai maisteri
mikähän lie ollut--valkea lakki tuolla oli ja tähti otsassa. Sillä oli
kertoa maailman ihmeitä kosolta ja jos jonkinlaisia. Niinpä hän kertoi,
että merillä--siellä Amerikan äärillä--tuulee toisissa kohdin yhänne
päin, ihan ijankaikkisesti, ja toisessa kohdin taas vastapäin. Ihan
yhtä pohkaa vain kuuluu tuulla tuhuuttavan. Soma olisi kun Luoja olisi
luonut tännekin mokoman mallin, jotta toista puolta jokea ja järveä
tuulisi toisaanne päin ja toista taas toisaanne päin.»
»Olisihan se tervamiehen mieleen», arveli Erkki, »Mutta jokohan siellä
Amerikassakaan silleen puhaltelee.»
»Ka, mitä lie, mutta niin se valkolakki tarinoi. Johan minäkin epäilin
hänelle, että mahtaakohan, mutta hän ihan tolkussa vakuutti. Ja kuulin
minä pappilan maisterinkin kerran samaa selittävän rengeille.»
»No, se pappilan maisteri se oli aika mestari kertomaan semmoisia
kummia, ettei ne mahdu järkimiehen päähän.--Pidähän Jussi vähän ylemmä.
Anna mennä tuosta tukkilautan päitse,--tukkilautan ja saaren välistä.
Silleen.--Se pappilan maisteri kerrankin tarinoi, että tämä maailma
lentää neljä penikulmaa sekunnissa.»
»Kovinhan se sitten menikin mahdottomiin koko maisteri puheissaan»,
arveli Jussi.
»Johan se päätäkin huimaisi semmoinen kiiätys», tuumaili Katrikin.
»Menisihän täällä maailmassa pyllylleen kaikki semmoisessa hujakassa»,
arveli Erkki. »Pian taitaisi pappilan pytinkikin järveen solahtaa.»
»Tuiskonenhan siinä pian mahtaisi tulla», aprikoi Jussikin.
Niin siinä kuvailtiin seurauksia maan kulusta ja tehtiin vastaväitteitä
muihinkin pappilan maisterin ihmejutteloihin.
»No menehän Jussi syömään, minä viiletän sen aikaa», arveli Erkki.
»Siinä on pullossa viinaa, kun halunnet ottaa ruokaryypyn.»
»Ankkurin vei!» kuului tukkilaisten huuto.
»Mutta eiköhän olisi parasta laskea päivän puolitse saarta?» kysyi
Jussi. »Minä luulen, että kun ne saavat tuon varpin kelatuksi, niin
soutavat uuden saareen, petäjään. Silloin ei enää päästä saaren ja
lautan välistä. Ne näkyvät pyrkivän saaren suojaan tuulelta.
»Kyllä me kerkiämme siihen heidän ohitsensa.» Erkki viiletti vain samaa
suuntaa ja katseli tukkilautalla tukkilaisten puuhaa.
Katrikin siirtyi perään Erkin luo. Hänkin katseli lautalle. Siellä
miehet liikkuivat mikä missäkin puuhassa. Jotkut kiersivät kelaa,
toiset selvittelivät köysiä, äskeiset ankkurinviejät soutelivat
takaisin lautalle. Soman näköistä se oli heidän toimensa.
Siitä ei ollut kovin iso aika, kun tukkilaiset lauttoineen olivat
kulkeneet Partalan ohitse. Olivatpa käyneet talossakin voin ja särpimen
haussa. Aika velikultia ne olivat. Ilvehtivät ja nauroivat tyttärille.
Muuan niistä oli ollut pulska ja reipas poika Katrinkin mielestä. Vaan
ei ollut talollinen, niinkuin Erkki; loismies, mikä lie ollut...
Semmoiselle ei kannata mennä ... eikähän niihin tukkilaisiin ole
luottamista... Erkkiin saa luottaa.
»Jopahan soutavat köyttä saareen», tuumaili Jussi.
Vene oli jo sillä välimatkalla, jotta tuuli ei olisi enää vetänyt
kiertämään lauttaa ja vielä vähemmän saarta päivän puolitse. Erkki ei
tiennyt mitä tehdä. Viiletti kuitenkin yhä samaa suuntaa.
»Elä tänne laske!» huudettiin lautalta.
Sinne se vene yhä kiiti.
»No voi toljaketta!» kuului sieltä huutoja.
»Mikähän visapää liekään! Etkö älyä, ettei tätä tietä pääse?»
»On mies aika tolvana: ei vieläkään usko, laskee tohottaa vain!»
Erkki oli aivan hämmentynyt. Mutta Jussi kilpasi perään ja laski
purjeen. Nyt oltiinkin jo aivan lautan luona ja vene kiiti vauhtiaan
kohti pontutta. Veneen keulan olisi käynyt kurjasti, jollei muuan
tukkilainen voimallisesti olisi ottanut venettä vastaan ja ohjannut
pitkin pontutta. Se oli juuri se Katrin pulska ja reima poika, joka
esti veneen pahki äiskähtämästä.
»Aha, minun henttuanipa siinä Ouluun viedään!» lausui tukkilainen.
»No, tuon tytön kanssa se kuhertelikin, kun ei älynnyt mistä se hotu
vetää», arveli muuan tukkilainen.--
»Oletpa tosiaankin moukka mieheksesi, kun pyrit sitä tietä, mitä et
pääse!»
»Etkö nähnyt että köysi siinä oli edessä?»
»Ka näinhän minä, mutta luulin, että siitä kerkiäisi...», jämästeli
Erkki vastaukseksi.
»Ihan hupelo se on koko mies», lausui taas muuan tukkilainen, ja toiset
nauroivat.
Erkki parka oli hölmeissään ja tukkilaiset yhä jatkoivat ivaansa.
Mutta Jussi nousi lautalle ja tervehti sitä pulskaa poikaa. Tämä oli
Jussin tuttavia ja lisäksi kaimamiehiä,--sukujansa Piipponen. He olivat
olleet erään vuoden renkinä samassa talossa kirkonkylässä.
»Ouluun menossa», tuumaili tukkilainen Jussille.
»Sinnepäinhän se matka pitäisi», vastasi Jussi.
»Renkinäkö vai kasakkanako?»
»Renkimieshän minä nykyään olen. Minä olen tuolla Rantalassa.»
»Tää on Rantalan miehiä?»
»Niin on. Talon poika. Tää tyttö on--»
»Sen minä kyllä tunnen; se on Partalasta. Kävimme sieltä voin ja
särpimen haussa, niin näin tään siellä.»
»Eikö me lähdetä, Jussi?» kysäsi Erkki, vaikka hän ei tiennyt, mistä
sitä nyt pääsisi, kun lautta oli toisella puolen, saari toisella ja
köysi niiden välissä veneen edessä.
»Elä nyt lähde minnekkään saikkaroimaan!» virkkoi joku tukkilainen.
»Vuotahan», jatkoi Jussi Piipponen toverinsa puhetta, »jotta tää lautta
kääntyy, niin pääsette menemään ihan hyvästi, ei tarvitse muuta kuin
purjeenne nostatte ja alatte sojottaa. Väleen tää tästä kääntyy.»
Erkki katseli, että miten se on. Älysikin hän vihdoin, että kun lautta
pyörähtää alle tuulen saaren suojaan, niin heidän veneensä tulee siinä
selän puolelle. Erkki rupesi Katrillekin selittämään tätä menoa, vaan
tukkilaiset olivat jo kerenneet vallata puhevuoron.
»Siinähän olisi meille emäntä.»
»Etköhän jääkin meille, tyttö, emännäksi?»
»Jääpi se Matlena.»
»Matlena», toisti Katri ja nauraa hihitti.
»No mikäs sinun nimesi on?»
Katri ei vastannut, nauraa hihitti, ja katsoi Erkkiä ja sitten kainosti
silmäpuolellaan tukkilaisia.
»Toroteija», arveli taas joku tukkilainen leikillään.
»Ei sillä niin herrasnimeä ole», tuumaili joku kolmas. »Leena-Kaisa sen
nimi on.»
»Katri sen nimi on», lausui Jussi Piipponen, joka hieroi kellonkauppaa
kaimansa kanssa.
»No, eikös siipeen sattunut!» sanoi Leena-Kaisa -nimen keksiä. »Kaisa
kuin Kaisa.»
»Kyllä Katri minuun suostuu. Suostuthan?»
»Kuka sinusta huolisi! Mutta minun kanssa se Katri lyö ryysyt yhteen.
Sotkamon pappi meidät vihkii vitsasormuksella, kultasormus laitetaan
sitten jälestäpäin. Eikö niin Katri?»
Tukkilaiset jatkoivat leikintekoa Katrin kanssa ja Erkki sai vain
kuunnella kun morsiantaan puhuteltiin.
Mutta Jussit ne katselivat sillä välin toistensa kelloja. Tukkilaisella
oli patentliivari ja meidän Jussi katseli sitä oikein mielihyvällä.
»No, eikö vaihdeta?» kysyi tukkilainen.
»Ka, saisihan tuota joskus vaihtaakin», vastasi Jussi naurusuin. »Tää
sinun kellosi on jo vanhanpuo...»
»Vanhako? Vuosikauden on minulla ollut, ja jolta sen vaihetin oli itse
ostanut kellosepältä. Ja näethän, ettei se mikään vanha ole.»
»Liekö hänessä kaikki värkitkään?»
»No oletko hökelö? Mihinkä siitä olisi mikään päässyt, kun sitä ei ole
kuin kerran puhdistettu?»
»No niin, saattaahan siinä olla kyllä täydet värkit.» Ja Jussi katseli
yhä pyöritellen kelloa ja mieli teki. Hän painoi sen korvalleen.
Raksutteli se oikein komeasti. Ja Jussin rupesi aina enemmän sitä mieli
tekemään.
»Vaihdetaan pois!» kehotteli tukkilainen.
»Paljopa taitaisit tahtoa päällisiäkin», arveli Jussi.
Kaimamies kuiskasi Jussin korvaan.
»Tuumitaanhan sitten paluumatkalla, pitää jo lähteä taipaleelle», sanoi
Jussi ja pisti kättä kaimamiehelleen.
Lautta olikin jo kääntynyt, jotta hyvin pääsi lähtemään. Purje ylös
vain, niin ala taas purjetuulta lekittää.
Erkki oli vähän noloissaan ja häpeissään.--Kun ei saanut totelluksi
Jussin neuvoa... Ivasivat juuttaat kovasti... »Oletpa moukka
mieheksesi»... Ne ovat semmoisia irvihampaita nuo tukkilaiset...
Katri muisteli sitä pulskaa poikaa.--Se oli pulskin niistä kaikista...
Anturasaappaat, joissa oli punaista nahkaa pitkältä varren suussa,
kultasormus oli oikean käden pikkusormessa, kultanastat oli korvissa...
Reima mies ... ja siivompi kuin ne muut... »Minun henttuanipa siinä
Ouluun viedään...» Katria rupesi naurattamaan.--
»Aika irvihampaita ne ovat nuo tukkilaiset», lausui Erkki Katrille, kun
näki hänen nauravan.
Jussi muisti patentliivaria.--Siinä se nyt olisi ollut... Mutta kuka
sitä niin äkiksestä... Taisi olla vain vaihetuskelloja... Kerran
puhdistettu. Kaikkea muuta! Lie rassailtu hyväksikin... Sitten niin
paljo välejä äyväsi: viisitoista. Siihen kun vähän lisää, niin saa
uuden ja hyvän silinterin...
Tuuli oli yhä virennyt. Vilauksella mentiin muitten tukkilauttain ohi,
jotka jo olivat päässeet saaren suojaan. Eikä ollut kuin sujahuttaa
Katermaan, Ontojoen niskaan. Talossa ei joudettu nyt käymään
Katermassa, vaikka useinhan siinä käydään. Ei ollut aikaa nyt hyvän
purjetuulen aikana. Laskumiestäkään varten ei tarvitse maalle laskea,
sillä Jussi laskee itse kosket. Mikäs niitä on Jussin laskea, kun on
monet kerrat kulkenut ja parina kesänä ollut tukinlaskussakin samalla
joella. Purje laskettiin vain joen niskassa, masto kaadettiin ja
työnnyttiin suorastaan koskille.
Suituahan se on melkein pahin laskea, vaan hyvästipä tuo meni siitäkin.
Viimeisessä koskessa, Kallioisessa, käy kova hyöky-aalto selkäväylällä,
vaan Jussi osasi laskea rantaväylää, mikä on saaren pohjois-puolella.
Sitä laskiessa pitää varoa, ettei virta pääse kantamaan venettä saaren
nenään karille. Veden käynti on kova saarta kohti. Niskaan tullessa
pitää jo puoltaa oikeaan ja sitten panna vene leikkaamaan poikki
virran, keula kerrassaan kohti rantaa. Mutta sitten taas, kun saa
virran leikatuksi, pitää arvata oikeassa ajassa ja voimakkaalla kädellä
kääntää törmälle. Rantasillan kuvetta saa nyt vain antaa mennä
lojottaa, alaliepeessä puoltaa selemmäksi.--Osasihan Jussi hyvästi
senkin laskea. Eipä hätää enää mitään. Purje ylös ja myötävirtaan ja
purjetuulta vilistämään. Pianpa solahetaan taas selkävesille, Sotkamon
selille höllöttelemään.
Vinhasti vene kiiti Kiimasen ulapalla. Saaret ja niemet jäivät jälkeen
kunnes katosivat näkyvistä, uudet ilmestyivät ja ne nieli sama kohtalo.
Salmet jälessä ummistuivat, uudet edessä aukenivat, kunnes nekin
vuorostaan ummistuivat jälelle jääneinä. Ja venemiehillä ei muuta
työnään kuin katsella sitä menoa. Monta kertaa olisivat saaneet airolla
vetäistä, monta hikihelmeä olisi norahtanut ennenkuin olisivat olleet
täälläkään asti tyyntä tahi laitatuulta soutaessaan. Huolettomina
istuttiin veneessä, Jussi perässä viilettämässä, Erkki ja Katri
keulassa. Matka joutui ja kului aikakin.--
Päivällisen syötyä viiletti Erkki vuorostaan ja Jussi pani nukkumaan
keulateljolle. Olihan varhain oltu taipaleella, niin että ei ollut
liiaksi lainkaan jos nyt ummisti silmiään levätäkseen.
Katri istui Erkin luona perässä. Mukavalta tuntui heistä matka, yhtä
mukavalta, vaikka ei enää niin somalta ja oudolta kuin alussa. Tuottipa
hauskuutta heidän mielelleen, kun alkoi näkyä muitakin purjeveneitä,
oulumiehiä. Niitä jo näkyi edellä ja jälessä.
Muuan vene oli aivan lähellä heidän jälessään. Se oli lähtenyt eräästä
talosta tämän selän rannalla.
Veneestä kuului heleä laulu, laulu laulunsa perästä.
»Minä tyttö, siivo tyttö
siivon nimen kannan,
enkä minä joka pojan
halatakaan anna.
Ei oo ruusu kauniimpi
kuin tyttö Pohjolassa,
eikä muuta tarvita,
kun niin on maailmassa.»
Tuokion kuluttua helähti sieltä taas uusi laulu:
»Tuosta se nyt kulkee poikain polku
poikki pellon naapuriin;
naapurissa nätti tyttö,
hiipaseeko sydäntäs?
punasukka, pumpulisukka,
hiipaseeko sydäntäs?»
Katri katseli sinne, ajatellen että onkohan sielläkin ylkämies ja
morsian.--Keulalla istui kyllä miespuolinen henkilö, vaan perään ei
sopinut näkemään, purje esti.
Ehkä istuu sielläkin morsian, laulelemassa rakastetulleen.--Iloiselta
vain kuulusti.--
Sotkamon kirkko saatiin näkyviin, ja korkea uljas Vuokatin harjanne,
joka oli jo etempääkin näkynyt ja pistäytynyt aina vähän väliä esiin
muitten vaarojen takaa, näytti nyt kohoavan ihan tuossa lähellä. Matkaa
oli sinne nytkin kosolta, penikulma ehkä, vaan suuruutensa tautta
näytti se niin läheiseltä. Järven selkä oli jo soukennut ja supistui
supistumistaan kunnes se sulkeutui kapeaksi Tenetin virraksi.
»Jussi!» huusi Erkki. »Nousepas laskemaan purjetta, kohta ollaan
Tikkalanniemen sillassa.»
Jussi nousi, tuppasi unimielissään kätensä molempiin liivintaskuihin ja
kopeloi vielä povitaskuakin: »...eihän ... niin, untahan se ... äh...»
Jussi heräsi siinä makeassa uskossa, että hänellä oli taskut täynnä--
patentliivareita.
»Ota vastaan purje, niin minä täältä lasken», tuumi Erkki.
Jussi rahmusteli päätään korvallisilta ja lakin alta, kävi sitten
purjetta laskemaan ja kaatoi maston.
»Olisihan sitä hiukan asiaa Tikkalanniemeen», virkkoi Jussi.
»No, lasketaan törmään. Eihän tuossa viikkoa viivy», arveli Erkki ja
sillan alatse päästyä käännälti rantaan.
Tikkalanniemen piialle, Susannalle, oli Jussilla kirje, pienoinen mytty
ja paljon terveisiä Anna-Marilta, Susannan sisarelta. Susanna oli
Jussin vanha tuttava, hän kun oli piikana Partalassa samana vuonna kuin
Jussi siellä oli renkinä, vuotta pari ajassa taaksepäin. Tuttaviahan
olivat siis Susannalle Katri ja Erkkikin.
Susanna, joka muutenkin oli iloinen sielu, tavatessaan tuttaviaan
kotipitäjästä ja niin hyviä tuttavia, ei ollut vähän verran iloissaan.
Hän nyt hyöri ja pyöri ja kyseli enemmän kuin kolme suuta kerkesi
vastata. Jussilta hän enin kyseli ja Jussi se olikin hänen varsinainen
ilonsa esine.
»Eihän tuo lie niin kiire, ettei kahvia kerkiä?» kysäsi Susanna ja
laitteli pannua tulelle.
Matkalaiset kyllä koettivat empiä kahvinkeitosta, vaan Susanna vain
laati ja arveli, että eihän se nyt mikä kiire semmoinen ole, ettei
kahvia joutaisi vuottamaan.
»Eikähän sitä oulumatkalla niin useasti ole tarjolla», virkkoi hän ja
puuhaili. Pian hän pyöräyttikin kahvin puhellessaan ja kysellessään. Ja
oikein kermakahvit hän laittoi ja vielä hommasi emännältä korputkin.
Jopa leivälliset kahvit se Susanna puuhasi.
»No, Rantalassa sinä, Jussi, olet ollut sitte myötyriään, kun
Partalasta läksit?» kysyi Susanna.
»Siinä minä olen oleksinut.»
»Etkö sinä puuhannut mökkiä itsellesi?»
»Lie tuo ennen ollut hieno aikomus sinnepäin.»
»Rantalaan se saadaan kohta miniä?»--kääntyi Susanna kysymyksillään
Erkkiin.
»Ka, tarpeenhan tuo onkin, kun ei ole emäntää talossa», vastasi Erkki.
»No, joko sinä Jussi olet mökin puuhasta kokonaan luopunut?» kyseli
Susanna taaskin Jussilta.
»Mitäpä hänestä enää...»
»Enää! Mies parhaassa ijässään.»
»Ka, vaan näkyyhän tuo aika kuluvan toisenkin palveluksessa.»
»Ottakaahan kahvia!»--kehoitti Susanna.
»Kiitoksia.--Eihän sitä nyt olisi tarvinnut...»
»No, Erkki.--Ja Katri.--Ota Jussi kahvia.--Ota korppuakin.--No, mitä ne
pojat Partalassa nyt raataa?»
»Tervahaudalla ne ovat», vastasi Katri.
»No, miltä se Katrista morsianna tuntuu?»
»Ka, miltä tuo tuntunee», vastasi Katri, kainosti nauraen.
»Eikös se Jussi vielä ole löytänyt mielitiettyä?» kysyi Susanna
Jussilta arasti ja hieno puna nousi hänen poskilleen.
»Mitäpäs se renkimies...» Jussi näytti hyvin rauhattomalta.
Kotvanen oltiin nyt ääneti.
»Ottakaa lisää kahvia», kehoitti Susanna.
»Johan se nyt olisi välttänyt», arveli Erkki.
»Ottakaa vain.»
»Vaan itselle...» arveli yhä Erkki.
»Kyllä sieltä minullekin yltää.--Ottakaa vain.--Ottaisitko, Jussi,
tuodaksesi minulle Oulusta sievän karttuunihuivin?» kysyi Susanna.
»Minä annan rahat.»
»Kyllä kai se sieltä tulee, mutta eihän sitä rahaa osaa ottaa vielä,
kun ei tiedä hintaakaan ja sattuuko mieluinenkaan», arveli Jussi.
»Mieluinenhan se kyllä sattuu, mutta maksan sitten palatessasi, kun
niin halunnet.»
Kiitokset lausuttiin sitten Susannalle ja heitettiin hyvästit. Susanna
saattoi rantaan matkalaisia ja toivotti onnea matkalle. Vielä hänellä
oli yhtä ja toista kyselemistä matkalaisilta heidän lähtiessäänkin. Ja
kun he olivat jo menossa vähän matkan päässä, kyseli hän vielä. Sitten
hän pyörähti ja läksi kävellä lipsimään taloon.
»Soma immeinen tuo Susanna», tuumaili Erkki.
»Hyvinhän se on puhelias», arveli Jussi, »eipä outo osaisi luulla häntä
Anna-Marin sisareksi».
»Kyllä se Anna-Marikin osaa haastella kun vain mieluinen poika sattuu
haasteltavaksi», virkkoi Erkki.
»Tämä Jussihan se oli Susannan suosikki, kun olivat meillä», tuumi
Katri leikillä ja todella.
»Jussihan se oli», toisti Jussi melkein nyrehtyneenä.
»Itsehän tuo Susanna kiitti sinua minulle», arveli Katri.
»Niinhän se teki», oli Jussin vastaus.
»Niinhän sitä puhuttiin ihan, että teistä pariskunta tulee», jatkoi
Erkkikin leikintekoa.
»Puheltiin», vastasi Jussi.
»Saattoi olla puheessa perääkin.»
»Saattoi olla.»
»Senpätähden Susanna kyselikin mökinpuuhistasi.»
»Niinpä niin.»
Eivätpä osanneet enää jatkaa leikintekoaan Jussin kanssa, vaan täytyi
heidän siihen lopettaa ja alettiin puhella muista asioista, minkä
mistäkin.
Selkävettä taas laskettiin, Nuasselkää. Tuuli oli vireä ja vaahtopäässä
kävi aallot. Edellä ja jälessä pilkotti valkoisia purjeita, toisia
oulumiehiä.
Katri paneusi maata keulateljolle ja sinne kellistyi Erkkikin Katrin
viereen.
Jussi oli viilettämässä. Purjeen liepeen alta silmäsi hän matkan
suuntaa ja loi väliin katseen teljolla makaavaan Erkkiin ja Katriin.
Hän muisti miten he, Katri ja hän, kerran pieninä paitaressuina marjaan
mennessä eksyivät. Kauan kuleksittuaan ja väsyttyään istahtivat
muutaman suuren kiven juurelle. Katri itki ja itki hänkin, ja siihen
molemmat nukahtivat ja vierekkäin he nukkuivat kun etsijät löysivät.
»Yhden talon asukkaita noista tulee, kun metsäkin heidät tuolleen
kätkee», Katrin, isä sanoi.
Ja niinhän ne myötäänsä hokivat muutkin, että kyllä se Jussi tuon
Katrin vielä naipi... Paljonhan sitä yhdessä västättiinkin...
Jussi hommasi tupakkia piippuun ja lauleskeli itsekseen hiljaista
hyräilyä.
Vene kiiti nopeaan. Tikkalanniemi oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä.
Jälessäpäin olivat Vuokatti ja Naapurinvaara. Lähellä ne yhä näyttivät
olevan, vaan niille oli laskeutunut sinertävä harso. Edessäpäin
siintävät saaret ja niemekkeet taas selvenivät selvenemistään. Ne
saavutettiin, sivuutettiin ja jäivät jälelle. Siellä ne sitten taas
siintivät jälessä tahi kokonaan katosivat näkyvistä.--
Jussi lauleli perässä yksinäisyyttään, köyhyyttään, toivotonta
rakkauttaan.
Keulateljolla makasivat Erkki ja Katri.
Erkki oli olevinaan jo Oulussa. Tervahoville hän laski. Tuuli oli
vastainen, vaan purjeessa sitä laskettiin ja hän viiletti.--
Toppilansalmen poikki tervahovin yläpuolelle oli kiinnitetty vahva
köysi ja sen alapuolella oli pystyssä olevia tukkeja, joitten nenissä
tukkilaisia seisoi. Jussi käski kääntää venettä, vaan se ei kääntynyt.
»Laske purje!»--Hän laski, vaan se nousi jälleen itsestään... »Veneesi
särkyy!» huusivat tukkilaiset, vaan herrat, joita oli salmen möljät
mustanaan, nauroivat täyttä kurkkua ja kimakimmin nauroi sen porvarin
puukhollari, jolle he tervojaan veivät. Tulla puksutti höyrykin ja
laski kohti Erkin venettä ja vihelsi. Erkkiä pelotti, jotta hiki päästä
valui. Katri tarttui häntä kaulaan ja hän tarttui Katria
vyötäryksiin...
Katri oli olevinaan tukkilautalla.--Suuri purje nostettiin ja kun se
oli nostettu, huusivat tukkilaiset: »ankkurin vei!» ja kohta lähti
lautta menemään kovaa vauhtia. Erkki viiletti. Se komea poika seisoi
kelalla. Hänellä oli hirveän punaiset saapasvarret. Oikean käden
pikkusormi oli sormuksia täynnä ja korvissa kimalteli kultanastat. »Elä
laske», tiuskasi Erkille se komea poika, vaan Katrille hän nauroi.
Erkki ei saanut pysähtymään. Lautta töykkäsi saareen ja tukit alkoivat
hajota. Komea poika hyppäsi kelalta, Katria pelotti ja hän jo oli
putoomassa tukilta. Hän tarttui komeaa poikaa kaulaan ja se tarttui
häntä vyötäryksiin...
»Taisinpa laskea liian likeltä tuota saarta», tuumaili Jussi; »siinä
pistää matala niemeke tänne selälle väki pitkälle. Ehkä siitä tällä
vedellä vielä pääs... jopahan lempsatti kurnasi!»
Vene karahti matalaan, vaan ei tarttunut kuitenkaan. Jysähtihän vain
siksi, jotta Erkki ja Katri heräsivät.
»Eihän--sitä--vielä--olla...» hätäili Erkki ja silmäili ympärilleen.
Niin, ei sitä vielä oltu Oulussa, eikä näkynyt mitään köyttä,
tukkilaisia, herroja, puukhollaria eikä höyryä puksuttamassa, eikä
ollut mitään hätää.
»Aurinko niin helteisesti paahtanut, että hiki oikein noussut», virkkoi
Erkki ja pyyhki hihalla hikeä otsastaan.
Katrikin kavahtaessaan töllisteli. Selkesi hänellekin, ettei hän
ollutkaan missään tukkilautalla, vaan Erkin veneessä, eikä se ollut
mikään tukkilainen, jota hän kaulasta puristi--(hyi, kaikkea häntä
näkee!)--vaan hänen oma Erkkinsä.
Kaikki hyvin siis.
»Eikö sitä jo olla kohta Petäisen niskassa?» arveli Erkki,
haukoteltuaan kylliksi ja selvittyään unesta.
»Eihän tästä pitkältä ole enää, mikä lie parin tunnin matka», vastasi
Jussi ja katsoi kelloansa.--»Nyt on jo kaksikymmentä minuuttia
yhdeksättä.»
»Eipä ehditty Kajaaniin tälle vuorokaudelle. Se ei lähde laskumies enää
koskille», arveli Erkki.
»Eihän se yöllä. Vaan ei meitä hidasta sen enempää jos ollaankin yötä
Petäisen niskassa», arveli Jussi. »Aamulla ehditään hyvästi Kajaaniin
siihen kun kanavista pääsee.»
Petäisen kosken niskasta ei ollutkaan pitkälti taivalta Kajaaniin: pari
lyhyttä kosken korvaa ja virtavettä jonkun verran, pari virstaa ehkä
yleensä.
»On kulettu hyvästi tämän päivän osalle», arveli Erkki, päästessä
Petäisen niskaan, jonne muitakin lasteja oli pysähtynyt. »Sattui
tuommoinen hyvä purjetuuli.»
»Meidän onnella», virkkoi Katri.
»Ainahan se väliin onnensiipi raapasee oulumiestäkin!» arveli Jussi.--
Paljon oli kerääntynyt veneitä aamuun Petäisen niskaan, kymmenkunta
venettä. Työtä oli laskumiehelle. Vaan säästi se hänen vaivojaan, kun
oli semmoisia, jotka uskalsivat jälestä laskea.
Kun ensimäistä venettä lähdettiin laskemaan, teki Jussilla kovasti
mieli lähteä jälestä. Vaan eipä viitsinyt Erkille esittää. Jos Erkki
olisi sanonut, että laskehan Jussi, niin kyllähän sitten.
Eihän sitä nyt jären kumma olisi toisen jälessä laskea tuommoisia
koskia, onhan noita pahempiakin laskettu... Tietäähän tuon, miten
näissä on laskettava. Petäisessä on pahin paikka ensimäinen korva,
jonka muuan kivi tekee lähellä rantasiltaa. Siinä pitäisi varoa sitä
kiveä ja samalla, ettei pääsisi hylkäämään selkä-aalloille. Kuurnassa
pitää laskea enemmän vasenta puolta, saaren puolta, siellä siinä se
valtavesi kulkee. Sipisen virtaan tullessa pitäisi karttaa karia, joka
on vasemmalla. Antaa mennä vain virranselkää ja siinä vähän varoo,
ettei niemen niskaan kanna--liekö tuo kovin paha siihen kantamaankaan.
Sittenhän sitä ei olisi enää muuta kuin kanavan suussa. Siinä pitää
varoa, ettei Koivukoskeen ala niellä ja ettei kiville sorru rannan
puolella.
»Olisihan tuo soma laskea kerran nääkin kosket», ajatteli lopuksi
Jussi, istuessaan törmällä ja katsellessaan koskelle.
»Mistä se tää mies on?» kysyi joku Jussilta, seisahduttuaan hänen
luokseen.
»Olenpahan Kuhmosta.--Mistä sinä olet?» kysyi Jussi takaisin.
»Sotkamosta minä olen», vastasi tämä ja istuutui siihen lähelle.
»Talon miehiä?»
»Ei itsellinen. Kasakkana olen.--Minkäslainen kello?»
»Onpahan tuossa--pintelikello vain», vastasi Jussi.
»Minulla on silinteri--tuommoinen--viidellä kivellä käypä.»
»Valehtelee taas Kusti!» sanoi joku syrjäinen.
»Vaan Kustipa ei valehtelekaan», vastasi Kusti tolkussa ja näytti
sormellaan Jussille 5 numeroa kapselissa. Jussi ei sitä katsonut, vaan
kääntyi näkemään, että kuka se puhui selän takana. Katrin kanssa oli
siinä nuori tytär ja hän se haasteli.
»Jos tunnet, Liisa, numeroita, niin katso eikö ole tuossa viitonen.--
Ihan taiten käy tämä viidellä kivellä», oli Kusti tolkussa kellonsa
puolesta.
»Sinun kellosi ei käy muulloin kuin sinä itsekin käyt», virkki Liisa ja
iski silmää Katrille.
»Eikö käy?» oli Kusti yhä kellonsa puolesta. »Tää on käynyt...»
»Ikänsä ja viisi päivää», jatkoi Liisa.
»Mene...» tokasi Kusti.
Liisa läksikin nauraen ja löi Katria kylkeen: »tule!» Yhdessä astuivat
he sitten miesjoukkoon, mikä istui ylempänä törmällä. Siellä istui
Liisan isä ja Katrin sulhanenkin tuumimassa asioita, minkä mitäkin.
»Pysyyköhän tuo tyynenä koko päivän vai ruvenneeko tuulemaan niinkuin
eilenkin ennen einettä?» arveli joku ja kaikki katselivat taivaalle.
»Eipä osaa sanoa, mitä ruvennee tekemään.»
»Höyryn jälkeen saa heittäytyä, jollei perintakaiseksi rupea.»
»Seitsemän aikanahan se höyry lähtee ja siihen tuota kerkiääkin nähdä
minkälaiseksi ilma heittäikse.»
»Näkyy tulevan laskumieskin. Kenenkä vene se on korvassa?»
Läksivät siitä ne miehet, joitten veneellä oli vuoro saada laskumies.
Mutta Erkki meni Jussin luo kysymään, että uskaltaisiko se Jussi laskea
jälestä.
»Onhan noita pahempiakin laskettu ja omin nokkinsa», tuumaili Jussi
vastaukseksi. »Onhan ne Ontojoen kosket...»
»Eihän nää ole toki niitten veroisia», arveli Erkkikin.
»Eihän tuossa maata alemmaksi mene, osaahan tuota toisen jälessä
viilettää--lasken kun laskenkin.»
Jussi jo seisoi valmiina veneen perässä. Koetteli melaa, että oliko se
hyvästi, väänteli ja käänteli sitä. Oli se hyvästi. Silmäsi koskelle.
»Eihän tuossa nyt kovin ohrasesti voine käydä toisen jälestä
laskeissa», ajatteli hän ja taas pyöräytteli ja väänteli melaa, että
olihan se ainakin kelvollisesti. Oli se.
Lähdettiin. Virta nieli ahnaasti venettä koskeen ja Jussi asettausi
hyvin tanakaksi. Oltiin nyt jo koskella ja jäpäkästi ponnisteli Jussi
melassa.
»Siinä se nyt oli Petäinen», tuumi Jussi kosken alla ja katseli
taakseen.
»Sievästihän se tultiin», virkkoi Katri.
»Mikäs se on tullessa toisen jälessä.» Niin Jussi arveli, mutta
ajatteli, että tuon jo laskee itsekseenkin.
Kun kerta päästiin Kuurnan niskaan, niin siinä ei ollut kuin pisaus
sitä tullessa ja se oli viimeinen koski.
»Tuon nyt laskee melkein ummessa silminkin. Niinhän tuo on lyhyt ja
suora kuin myllyn kuja», sanoi Erkki.
»Eihän se pituudeltaan pilassa ole eikä polviltaankaan», arveli Jussi.
»Tuossa oli paha nousta silloin kuin isän kanssa käytiin», lausui Katri
Sipisenvirtaa mentäessä ja viittasi niemeen, jonka nenitse virta kulki
ja teki väkevän korvan.
»Siinä se temppu pelaa, sen niskaan päästessä», arveli Jussi.
»Sinnepähän jäävät kaikki kovat paikat paluun varalle», virkkoi Erkki.
Sievästi oli päästy yläkanavaan, Koivukosken luona. Alakanavaan,
Ämmäkosken luona, on kulkea sileätä virtaa vain. Mutta siinäkin pitää
olla tarkka laskeissaan, jottei sorru kostevedelle Kyynärpääniemen
alla, eikä alakanavan suussa päästä Ämmäkoskeen nielemään.
Kun alakanavasta on päästy, niin eipä ole nyt koskia vähälle aikaa.
Seitsemättä peninkulmaa on näet taas järvimatkaa, Oulujärveä. Uljaat,
avarat ulapat, Paita-, Ärjän- ja Niskanselät ovat nyt samottavina.
Ilma oli tyyni ja kaunis. Äijät odottelivat höyryä lähteväksi. Sen
jälessä aikoivat he ajaa pitkän järvitaipaleen.
»Jos tuosta nyt eräitä markkoja meneekin, niin herrastellenpa pääseekin
ja joutuisaan eikä tarvitse soutaa kituuttaa saaresta saareen ja
niemestä niemeen ja viipyä päivittäin järvellä.» Niin arvelivat ukot
siinä odotellessaan höyryä.
No, terveeksi jääkäät!
* * * * *
On Paltaselän ja aukean Ärjäselän välisenä Toukansalmi ja sen oikealla
rannalla on pieni hiekkarantainen lahdenkaartama, Neuvosenhiekaksi
sanottu, ja sen äärellä Neuvosenniemen talo. Siinä oli oulumiehiä
sääpitoa pitämässä. Vieretysten könötti lahden kaarelmassa tervalasteja
vitsaköydestään kiinni jossakin vaajassa rannalla. Oli siinä niitä aika
rivi johokkaita, ja siinä oli kiantalaista, hyrynsalmelaista,
ristijärveläistä, melalahtelaista, varislahtelaista--mene tiedä
kaikkia!
Toukansalmea kohti kiinnitti höyryvenekin kulkuaan, taistellen
vastatuulta ja aaltoja vastaan. Sen jälessä tulivat oulumiehemmekin, ja
hätä ei ollut heillä kaukana. Köytensä natisivat pahasti, saattoivat
milloin tahansa katketa ja veneet joutua tuuliajolle; veneet raskivat
aaltojen paiskoessa niitä yhteen. Toisilta halkeili varppeet, toisilta
musertui kokka tahi hajoili perä, harva taisi pysyä jotakin vammaa
saamatta. Äijät koettelivat suojella lastejaan parhaansa mukaan. Vilske
ja huuto siinä kävi, aika meka.
Kuta lähemmäksi Toukansalmea päästiin, sitä laimeammaksi kävi tuuli
maan suojassa, ja sepä olikin hätäytyneitten oulumiehien avun toivoa
elättävä tieto. Toukansalmea odotti jokainen kuin rauhansatamaa. Ja kun
sinne vihdoin viimein pääsivätkin, niin hyvillä mielin erosivat höyryn
jälestä ja laskivat veneensä Neuvosenhiekkaan, sinne entisten lisäksi.
Tuuli kävi aavan Ärjänselän perukalta. Vimmatusti syöksyi se tietänsä,
tahtoen temmata kaikki mukaansa. Se pyyhki vedenpintaa ja ajeli
aaltoja, yllyttäen niitä vastarantojen valloitukseen. Vaahtopäisinä
kähisten ryntäsivätkin nämä, tuulen aina vain kiihottaessa kohti
rantoja. Sitä ärhäkämmiksi ja pelottavammiksi ne kävivät, kuta likemmä
rantaa pääsivät. Jos saivat ryöstetyksi jostakin tukin, hirren, veneen,
tynnyrin tahi muuta semmoista, kulettivat mukanaan, viskatakseen sillä
kohtisattuvaa vastustajaansa. Menestyksensä oli toisissa paikoin huono,
toisissa paikoin saivat ne tyydytystä rajulle vihalleen. Missä oli
kivikko, kallio- tahi muutoin lujamaaperäinen ranta, siinä ne turhaan
mylläköivät. Ryntäyksensä aina torjuttiin: vaahtoa ja vettä pirskui
korkealla ilmaan ja kauas maalle ja aalto oli särkynyt ja palasi
masentuneena ryömien pitkin rannan pohjaa. Toisia tuli jälessä, ne
eivät huolineet katsoa edellisensä tappiota, vaan ryntäsivät yhtä
hurjina rannalle. Sama kohtalo saavutti heidätkin: vaahto ja vesi
pirskui korkealla ilmaan ja ryntääjä masentui. Turha oli taistelonsa
näitä rantoja vastaan, vaan taisteltiin yhä vain uupumattomalla
innolla.--Missä oli rantana hiekkatörmä, siellä oli niillä menestystä.
Kun ne hyökkäsivät törmää vastaan, niin saivat lohkaistuksi
hiekkamöhkäleen toisensa perästä. Sitä tehden maanpinta, kun alusta oli
käynyt ontoksi ja heikoksi, lohkesi ja vieri alas. Puineen, pensaineen,
kivineen, kantoineen, aitoineen, laihoineen--mitä tahansa siinä sattui
olemaan--vieri se aaltojen saaliiksi.
Tohisten tunki tuuli metsään ja pakotti puita nöyrästi taivuttamaan
latvojaan rangaistukseksi, kun estivät sitä täydellä voimalla
kulkemasta lähellä maanpintaa. Maasta olisi sen ollut hupainen temmata
roskaa, multaa, vanhoja lehtiä ja muuta keveätä irtonaista tavaraa,
joita olisi sitten saanut ilmassa pyöritellä. Eräille vanhoille
hongille ja monelle nuoremmallekin puulle, jotka olivat päätänsä
pitempiä muita tahi olivat juurensa huonosti maahan tunkeneet, antoi se
semmoisen tupsauksen, jotta ne ryskyen kaatuivat maahan, jollei
sattunut tielle joku jykevämpi toveri, jonka varaan saivat jäädä
nojaamaan.
Pelloilla se tempasi multaa ja kiersi sen korkeaksi pyöriväksi
patsaaksi, jota kuletteli sitten pitkin peltoa. Ryntäsi vonkuen pellon
aitaa vasten, kaataaksensa sen. Koetteli vielä pajan, riihen, läävän ja
asuinrakennusten kattoja irti kiskaista. Jos onnistui, kiidätti sen
sitten tuota tuonnemmaksi. Viiririukua pudisteli vihoissaan, jotta
viiri rämisi liehtoessaan sinne tänne ja päätäysi välistä pyöriä
räklättämään juuri kuin olisi tuullut joka taholta. Pirtin nurkassa
piti se aika tohinan ja jokaisessa raossa ja lävessä vonkui ja vinkui.
Etehiseenkin tulla puuskautti ja sysäsi syrjällään olevan korvon,
maitopytyn tai sangon pyöriä hyrräämään pitkin etehisen siltaa ja
löytäessään tyhjän kontin tahi vasun tupsautteli niitä paikasta
toiseen.
Ihmisiäkin, jotka liikkuivat ulkoilmassa, se kiusotteli. Jos he
astuivat vastaan, tahtoi se pysäyttää siihen paikkaan, jotta töin
tuskin pääsivät eteenpäin. Jos taas menivät myötä, työnsi se selästä,
ettei tarvinnut muuta kuin jalkojaan nostella, niin pääsivät
juoksujalassa eteenpäin. Miesten takinliepeet se pani lepajamaan ja
koetti hattua päästä temmata. Naisten hameita pullisteli se ja
hatuutteli, jotta räpse kuului.
Neuvosenniemen pirtti oli täynnä miestä, sääpitolaisia. Rähinä siinä
kävi semmoisessa miesjoukossa. Puheltiin yleisesti ja yksityisesti.
Väliin lausueli vain yksi mies, vaan toisin vuoroin pakisi joka suu
yhtäaikaa, jottei kukaan kuunnellut. Sittenpä saattoi syntyä hetkiseksi
äänettömyyttäkin, vaan hetipä rupesi pari kolme suuta taas yhtaikaa
turajamaan. Yhtä asiaa ei pitkään hankailtu ja sopi siinä juoksemaan
montakin asiaa rinnakkain, jotta ehdittiin puhella jos jostakin. Siinä
se aika kuluikin jaarikoidessa.
Päivä oli jo kulunut puoleen. Arkku arkun perästä aukesi ja suu ja
toinen ja sitä tehden useampi alkoi käydä. Jokainen oli pian
syöntipuuhassa arkkunsa ääressä. Syödessä puheltiin niin paljon kuin
syönniltä saatiin aikaa. Muutamat olivat hiljaisempia, jotta puhelivat
matalalla äänellä toverinsa kanssa, toiset rupattivat yhtäläiseen
lujasti kaikkien kuultavaksi, vaan olipa vielä niinkin sukkelia
suunsoittajia, jotta joutivat rinnan pitämään yleistä ja yksityistä
keskustelua.
Ajan kuluessa suu toisensa perästä heitti käymästä, arkku arkun jälestä
lupsahti kiinni, piippu ja toinen alkoi röyhytä ja hetkisen perästä
mies, toinen, kolmas ja niin edelleen kaatui ja keskustelu sen mukaan
hiljeni. Muutamia miehiä vain jäi valveelle veneistä huolta pitämään.
Erkkikin syötyään vääntäysi nukkumaan. Mutta Katri kuleksi Liisan
kanssa ulkokausteella joutessansa. Eivät he kuitenkaan viitsineet kauan
siellä oleksia, kun näet tuuli niin jotta hameihinsa tahtoivat
takertua. Suojaan heillä tuli asia ennen pitkää.
Pirtin etehiseen tultua pystyi Katrin silmään keltainen ovi etehisen
toisella puolen.
»Tupakoon se tuolla?» viittasi Katri Liisalle.
»Tupa kai», arveli Liisa.
Katri ei siihen heittänyt, läksi katsomaan. Hän raotti ovea ja kurkisti
sisään. Siitä hän rohkaistui enemmän ja kävi sisään. Tuvassa ei ollut
ketään, vaan ovi oli auki kamariin, josta kuului raksutus. Katri hiipi
edelleen ja Liisakin tuli katsomaan, että minne se Katri menee.
Katri teki hyvän päivän tyttärelle kamarissa--se oli talon tytär,
Reeta.
Reeta vastasi hyvän päivän ja kysyi kuulumisia.
»Eipä kuulu.----Tuoko se nyt on se masiina?» virkkoi Katri ja lähestyi
varovasti Reetan ompelukonetta.
»Tämähän se on», vastasi Reeta ja rupesi ompelemaan.
»On aika rallatuskoje», arveli Katri. »Niin pistää kiperään, ettei
silmä erota.--Ei mahtane tulla hyvää jälkeä.»
Reeta näytti ompelusta ja näytteli sitten tarkemmin konettaankin ja
selitti. Katri ihmetteli lakkaamatta.
Oli sitä nyt Katrilla ihmettelemistä ja niin se häneltä aika kului.
Jussi syötyään kävi rantaan. Viskasi veden veneestä ja katsahti olisiko
sillä ja muilla veneillä mitään vaaraa ja istui sitten rannalle ja pani
piippuun.