Pariisin Yliopiston synty, sen laitokset, säännöt ja tavat.
12:nnen vuosisadan alussa löytyi Pariisissa niinkuin muillakin
pispanistuimilla ylimmäisenä opetus-laitoksena eräs kathedrali-koulu,
jossa yksi Notre-Dame-kirkon kaniikeista opetti nuo vanhastaan
tavalliset "vapaat taiteet" (artes liberales), nimittäin: Trivium eli
kaunopuheisuuden kolme tietä: Kielioppia (Grammatica), Puhe-oppia
(Rhetorica) ja Ajatus-oppia (Logica), -- sekä Quadrivium eli viisauden
neljä tietä: Luvunlaskentoa, Mittaus-tiedettä, Tähti-tiedettä ja
Musiikkia. Tuomio-kapitulon Kansleri eli Notario, johon virkaan aina
haettiin oppinutta miestä, oli myöskin velvollinen valvomaan
Kathedralikoulun järjestystä, ja jos muita kouluja syntyi
hiippakunnassa, tulivat nekin Kanslerin katseluksen alle. Tämmöinen oli
opetuksen laita Pariisissa vielä v. 1100 paikoilla.
Mutta siihen aikaan oli syntynyt varsin uusi ja erinomainen liike
ihmiskunnassa. Se tympeys, joka sata vuotta aikasemmin oli painanut
ihmisten mieliä, heidän odottaessaan maailman loppua muka Kristikunnan
tuhat-vuotisen ikäkauden perästä, -- tämä tympeys nyt oli täydellisesti
haihtunut, ja joka haaralla puhkesi uusi elämän voima. Ristiretket
olivat alkaneet, kaupungit ja kunnat sekä Italiassa että Ranskassa
rupesivat vapauttansa valmistamaan ja samalla aikaa tieteeliisetkin
harrastukset heräsivät suurempaan intoon kuin mitä tähän asti oli
maailmassa nähty. Italiassa oli muinainen Romalais-oikeus äskettäin
saatu valoon vuosisatojen unohduksesta, samaan aikaan oli myöskin
Paavillisista Säännöistä (Decretales) tehty tieteellinen koko eli tuo
niin kutsuttu Kirkollinen oikeus, ja molempia lajia oikeutta opetettiin
varsinkin Bolognassa, johon pian alkoi kokoontua ääretön paljous
opettajia ja oppilaisia. Samalla lailla Lääkitys-oppi kokoonnutti
oppilaisia Salernoon eteläisessä Italiassa. Tiedemiehet ja heidän
oppilapsensa pian yhtyivät keskinäiseen liittoon yhteisiä asioita
varten, hengelliset ja maalliset valtiaat antoivat heille tärkeitä
etu-oikeuksia ja näin syntyivät nämä tieteelliset yhdys-kunnat, jotka
kutsumme Yliopistoiksi. Keskiaian latinaksi niitä kutsuttiin milloin:
Studinm Generale (yleinen oppilaitos), milloin Universitas (oikeastaan:
Universitas magistrorum et Scholarium, opettajain ja opetettavain
yhdyskunta).
Juuri näillä aioin oli Pariisissa Ajatus- ja Väitös-tieteen opetus
noussut suureen valtaan. Vv. 1102 ja 1136 välillä oli mainio Abelardo
opettanut Dialektikaa milloin Notre-Damen koulussa milloin Genovevan
vuorella, ja oppilaisia oli tulla tulvaillut kaikista maista hänen
luentoihinsa. Abelardon esimerkki kiihoitti muita, ja pian oli
Genoveva-vuoren pohjois-rinne, jossa siihen asti ei ollut kuin
aitauksia, tullut täyteensä kouluja, missä opetettiin Trivium ja
Quadrivium, mutta olletikkin Dialectikaa eli Väitös-tiedettä, joka
pidettiin kaikista tieteistä etevimpänä ja nimenomaan kutsuttiin
Taiteeksi (ars). Samasta oppi-innosta yleni myös Jumaluus-tieteellinen
opetus Notre-Dame-kirkon vanhassa koulussa, ja Pariisi alkoi tulla
Jumaluus-opin pääpesäksi. Mutta koko 12:nnen vuosisadan kuluessa ei
vielä ollut mitään keskinäistä yhteyttä opettajain välillä, eikä
ensi-aluksi myöskään tarvittu mitään lupaa opettajaksi ruveta. Asian
oma pakko toimitti tähän muutosta. Kirkko ei voinut sallia, että kuka
hyvänsä alkaisi opettaa nuorisolle uusia ja usein vaarallisia asioita;
siis Tuomiokapitulon kansleri anasti oikeuden antaa tai kieltää
opettamisen lupaa, eli tuota niinkutsuttua "licentia docendi". josta
nämä luvan-saanect nimitettiin Licentiateiksi. Tällä lailla kuitenkin
opettajat olivat kokonansa joutua kirkollisen hallituksen alle, ja kun
kuningas Philip-Augusti sen lisäksi v. 1200 eroitti Maisterit ja
oppilaiset Pariisissa kaupungin maallisen hallituksen alta laskien
heidät Tuomiokapitulon valtaan ja tuomioon, niin tämä kirkollinen valta
opetuksen asioissa näytti olevan rajaton. Mutta tämä valta pian osoitti
niin tylyjä tapoja, että opettajain täytyi yhdistää voimansa sitä
vastustaaksensa. He kääntyivät paavi Innocentio III:nnen tykö, ja tämä
vv. 1208 ja 1209 antoi heille oikeuden yhtyä lailliseksi yhdyskunnaksi
omilla etu-oikeuksilla, säännöillä ja hallitus-menoilla. Näin syntyi
Pariisin Yliopisto (Studium Parisiense, Universitas Parisiensis), eikä
aikaakaan ennenkuin se melkein täydellisesti oli erinnyt kirkollisen
vallan alta. Kaikkien ensiksi onnistui Taidetten tiedekunta (Facultas
Artium, Artistae) päästä itsenäiseen tilaan. Notre-Dame'n kansleri
tosin vastakin antoi opettamisen lupaa, mutta saman oikeuden
Genoveva-luostarinkin Kansleri saavutti Taidetten opettamista varten,
ja itse Tiedekunta otti heidän päätöksensä vahvistettavaksi. Nämä
Yliopiston sisälliset seikat muodostuivat muodostumistaan 13:nnen
vuosisadan kuluessa.
Näin oli Pariisin mainio yliopisto syntynyt ja levittänyt alaansa
kahden puolen sitä muinaista maantietä, joka Romalais-aioista asti oli
Pikkusillasta kiertänyt kaakkoon ja etelään, seuraten nykyisiä katuja
Rue Galande, Place Maubert ja Rue de la Montagne de S. Geneviève.
Kaupungin muuri oli nyt jo siirretty toiselle puolelle Genovevan
luostaria (nyk. Pantheon), sulkien koko entisen Latinais-seudun (Pays
Latin) muinaisjäännöksinensä vanhan Lutetian äidillisiin helmoihin.
Nämä paikat, missä Konstantino Suuri tai hänen isänsä oli rakentanut
sen komean palatsin, jonka raunioita vielä vähän näkyy, ja missä
kapinalliset legionit olivat huutanoet Julianon keisariksi, olivat nyt
muuttaneet Korkean opin taistelutantereksi, ja joutuivat melkein
kokonaan Yliopiston valtaan.
Oikeastansa Pariisin Yliopisto ei sisältänyt yhtä ainoata yhdys-kuntaa,
vaan koko seitsemän kappaletta, jotka tavallisissa tapauksissa
seisoivat vallan erillänsä. Nämä olivat: Jumaluus-opin tiedekunta,
Lainopin tiedekunta (Facultas Decretorum), Lääke-opin tiedekunta, ja
Taidetten tiedekunnan neljä Kansakuntaa. Näistä Lainopin ja Lääkeopin
tiedekunnat olivat kovin vähäpätöisiä, mutta muut sitä mahtavammat.
Jumaluus-opin tiedekunta ei kuitenkaan lie ylipäänsä lukenut paljon
enempää kuin 100 opistolaista, lukematta ne jotka kuuluivat
kerjääjämunkkien veljyyteen; mutta Taidetten tiedekunnassa
näyttää opistolaisten lukumäärä nousseen melkein 900:aan,
nimittäin Ranskalais-kansakunnassa noin 400, Pikardialais- ja
Normandialais-kansakunnissa lähes 200 kummassakin, ja Englantilaisessa
kansakunnassa noin 60. Lisäksi tekivät Bakkalariotkin melkoisen
lukumäärän, Jumaluus-tiedekunnassa noin 70, mutta Taidetten
tiedekunnassa arviolta 270. Hallitus ei täällä niinkuin Bolognassa
ollut Opistolaisten käsissä; sillä nämä pysyivät ala-ikäisyyden arvossa
(in statu pupillari) siihen asti kun olivat Maistereiksi tulleet.
Ainoastaan Maisterit, sekä ne jotka luentoja pitivät (Regentes), että
nekin jotka eivät pitäneet luentoja (Non-regentes), saivat kansakunnan
tiedekunnan asioissa olla osalliset. Regentiä näyttää olleen ylipäänsä:
Ranskalais-osakunnassa 60, Pikardialais- ja Normandialais-kansakunnissa
25 kummassakin ja Englantilaisessa 11, tai niillä paikoin.
Jumaluus-opin Regentimaisterit näyttävät nousseen noin 40:een. Nämä
numerot eivät anna mitään tarkkaa määrää, mutta osoittavat edes
jonkin-moisesti Tiedekuntien ja Kansakuntien keskinäistä suuruutta.
(Ks. Thurot, de l'organis. de l'Univ. de Paris. sivv. 41, 92, 136, 139
(additions, siv. 3, 4). Hän arvelee opettajat ja oppilaiset yhteensä
1700:ksi.)
Jumaluus-opin, La'in-opin ja Lääke-opin tiedekunnat valitsivat kukin
esimiehensä (Syndicus Jumaluus-opillisessa, Decanus muissa
tiedekunnissa) vuodeksi tai kahdeksi vuodeksi, mutta kukin kansakunta
valitsi joka kuukaudelta Prokuratorin, joka kuitenkin saattoi tulla
jatketuksi. Paitsi sitä oli kullakin kansakunnalla rahavartiansa, joka
ainakin Englantilaisessa kansakunnassa valittiin joka vuosi Matheuksen
päivänä (Syysk. 21 p.). Kukin kansakunta toimitti ja voimissa piti omat
koulunsa eli luku-salinsa, teki itsellensä omat säännöt, hallitsi omat
raha-asiansa ja palveli erinäisiä suojelus-pyhiä. Mutta yhteisiäkin
asioita oli heillä joitakuita, esm. Taidetten tiedekunnan etu-oikeudet
ja ne seikat jotka koskivat Licentiati- ja Maisteri-arvoihin. Näissä
tiloissa kaikki kansakunnat olivat yhteisenä tiedekuntana ja valitsivat
yhteisen esimiehen, joka kutsuttiin Rehtoriksi. Rehtori, jonka virka
ensiaikoina kesti ainoastaan kuukauden mutta sitten aina kolme
kuukautta, asetettiin sillä lailla, että jokainen kansakunta määräsi
valitsija-miehensä (Intrans) ja nämä neljä valitsivat tähän ylimmäiseen
virkaan jonkun Maisterin Taidetten tiedekunnasta. Kun Taidetten
tiedekunta yhteisissä asioissaan neuvoa piti, niin kukin kansakunta
keskusteli erinänsä ja antoi Prokuratorinsa kautta äänensä, mutta
Rehtoripa nämä neljä ääntä yhteen sovitti. Tästä näkyy, että koko
Taidetten tiedekunta ei ollut mikään yhdyskunta vaan ainoastaan
liittokunta. Mutta Taidetten tiedekunnan Rehtori oli myöskin koko
Yliopiston esimies. Tämä etevyys tuli arvattavasti siitä, että
Taidetten tiedekunta oli Yliopiston alkuperäisin ja lukusin osa ja
kaikkien ensiksi oli vapautunut kirkollisen vallan alta. Rehtori siis
oli Pariisin kaupungin mahtavia ja koko Yliopiston edusmies. Kun
kaikkien Tiedekuntien ja kansakuntien yhteisiä asioita oli
keskusteleminen, niin Taidetten tiedekunnan Pedelli kulki kutsumassa
muutkin Tiedekunnat kokoon, tätä käskyä kansakunnat ja Tiedekunnat
noudattivat. Rehtori esitti keskusteltavan asian ja nyt kaikki
seitsemän yhdyskuntaa lähtivät eriksensä päättelemään. Päätettyänsä
antoivat kukin äänensä Prokuratorien ja Dekanien kautta, ja nämä
seitsemän ääntä sovitti Rehtori yhteen. Mutta yhdyskuntien itsenäisyys
oli kuitenkin niin suuri, että valttämattömästi vaadittiin äänten
yksmielisyys, jos päätöstä piti tuleman. Sama vaatimus oli Taidetton
tiedekunnankin päätöksissä ja pöytäkirjoissa luetaan alinomaa, ett'ei
muka yksikään ainoa vastustanut (nemine penitus reclamante).
Joka nykyaikoina ajattelee Yliopistoa, se näkee hengissänsä komeita
rakennuksia, missä kruunun palkkaamat opettajat toimittavat virkansa
kruunun tekemien asetusten johdosta. Ei mitään semmoista löytynyt tässä
muinaisessa Pariisin Studiossa. Opettajat saivat määrätyn maksonsa
kultakin oppilaiselta ja saattoivat sen ohessa nauttia tulot
jostakusta kirkollisesta virasta kotiseuduillaan. Lisäksi jokainen
kansakunta jakoi muutamissa vuotisissa tiloissa jonkun rahasumman
Regenti-maistereillensa. Joka vuosi ne Maisterit, jotka tahtoivat
opettamaan ruveta, pyysivät kansankunnaltaan kukin koulunsa eli
lukusalinsa. Nämä Taidetten tiedekunnan koulut olivat melkein kaikki
Pahnakadun varsilla (vicus Straminis, rue du Fouarre), jonka suut
vuodelta 1403 alkaen olivat suljetut salvoilla, ett'ei ajokalut
pääsisi oppiharjoituksia häiritsemään. Erinäinen vartia (claviger)
avasi ja sulki nämä salvat, mutta kaikkien koulujen avaimet taas
Ranskalais-kansakunnan Pedelli säilytti. Koulujen sisustus oli mitä
halvinta olla taitaa. Perässä seisoi matalan lavan päällä pulpetti ja
istuin, jossa Maisteri istui, puetettuna mustaan kauhtanaan, jonka
päähine oli vuorattu oravinahoilla (cum caputio fourrato de minutis
variis). Mutta oppilaiset istuivat itse permannoilla, jotka
tavallisesti peitettiin oljilla tai ruohoilla. Tämä nuorukaisten
alhainen asema pidettiin itse opetukselle niin tärkeänä, että kun
aiottaisin oli ruvettu penkkiä toimittamaan, kaksi kardinalia eri
aioilla (1366 ja 1452) katsoivat tarpeelliseksi kieltää tämmöisen
ylöllisyyden, joka vain muka ylpeyttä synnyttäisi, -- ja samate
Suomenkin kouluissa, joihin samaa vahingollista tapaa näkyy siirtyneen,
veisattiin valitusta:
"En quondam timuistis
magistros, dum sedistis
vos in pulveribus"; --
suomeksi:
Kas, muinoin eli nöyryys,
kun vielä, selkä köyryss',
pahnoissa istuttiin.
Pahnat myytiin itse koulu-kadulla, joka arvattavasti siitä oli saanut
nimensäkin. Mikä tämmöisten kontujen komeus saattoi olla, on helppo
ajatella. Joka 19:nnellä vuosisadalla katselee Sorbonnen lukusaleja,
havaitsee kenties, että siivon puolesta muinaiset tavat eivät ole
kokonaan hävinneet. Itse rakennukset olivat arvattavasti yhtä
halpa-muotoiset kuin sisustuskin. Ainoastaan suuremmat kollegiot,
jotka olivat yksityisten kustannuksella rakennetut varsinkin
Jumaluus-oppilaisten asunto- ja oppi-paikoiksi, sekä luostarit ja
kirkot, joita jo löytyi koko joukko täällä Genoveva-vuoren ja
Seine-virran välillä, lienevät tarjonneet komeampaa ulkomuotoa ja
avarampia saleja. Näissä luostareissa ja kollegioissa pidettiin
tavallisesti kaikki suuremmat yliopistolliset kokoukset ja juhlat. Kun
koko Yliopisto tuli yhteen, oli kokous-paikkana Pyhän Mathurinon
luostari lähellä niitä Romalais-kylpyhnoneen jäänöksiä, joiden päälle
Cluny'n abboti myöhemmin rakensi komean asuntonsa. Taidetten tiedekunta
kokoontui joko samassa luostarissa tai Juliano-köyhän kirkossa (S:t
Julien-le-Pauvre) lähellä Pikkusiltaa; ja samate osakuntienkin
kokoukset tapahtuivat mainituissa paikoissa tai milloin missäkin.
Luonnollista on, että tavat ja menot kantoivat sitä jumalista muotoa,
joka on keskiaialle niin omituinen. Kollegioissa, joiden asujamet
seisoivat ankarien, vaikka usein rikottujen sääntöjen alla, löytyi
tavallisesti omat kappelit, joissa jumalan-palvelusta vietettiin.
Kansakunnat ja Tiedekunnat taas viettivät useita erinäisiä juhlia
vuoteensa, messuilla ja muilla katolisilla menoilla. Niinpä esm.
Kynttilänpäivä (Dies Purificationis), sekä Katrinan ja Nikolaon päivät
(Marrask. 25 ja Jouluk. 6 pp.) olivat semmoisia juhlia, joissa
jumalanpalveluksen jälkeen jaettiin kansakunnan kassasta rahaa
Regenti-maistereille. Samalla lailla kukin kansakunta kunnioitti
myöskin erityistä suojeluspyhäänsä, joka Englantin kansakunnassa näkyy
olleen pyhä Edmund, eräs Cambridge'n entinen pispa. Että nämä
kirkolliset juhlamenot olivat loistavia ja sen aian raha-arvon suhteen
tyyriitäkin näemme kansakunnan tilikirjoista; sillä paljastansa
vaksikynttiiöihin kulutettiin toisinaan noin kahdeksan-kolmatta
solidoa, eli, lähes yhtä paljon kuin tavallisen varakas opistolainen
kulutti kuukautiseen elatukseensa. Mutta emme kuitenkaan saa luulla,
että tämä jumalisuuden muoto istui aivan syvässä. Messun ja muiden
kokoustensa jälkeen meni koko kansakunta, s.t.s. Maisterit ja
olletikkin Regenti-maisterit, tavallisesti kapakkaan, jossa syötiin
suuhunsa ja juotiin sydämmeensä, mitä kansakunnan kassaan oli jälille
jäänyt. Näissä kassoissa ei koskaan tehty mitään säästöä, vaan useammin
rahavartia sai itse lisätä omasta kukkarostaan. (Se on tästä
yhdyskuntien köyhyydestä kuin Crevier (IV 54) sanoo: "La doctrine
et la vertu, voilà leurs richesses". Kauniisti kyllä!) Yhteisistä
asioista valitettavasti ei pidetty suurta huolta, vaikka taas
kansakunnan pidoissa uskollisesti saapuvilla oltiin. V. 1417 täytyi
Englantilais-kansakunnan päättää, että ne Maisterit, jotka eivät tulisi
kokoukseen, eivät myöskään saisi kokouksen jälkeen kapakkaan tulla; oli
muka havaittu, että edelliseen paikkaan kokoontui vain 4 tai 5, mutta
jälkimäiseen 30 (Thurot, main. kirj., siv. 32.). Paitsi näitä
kansakunnallisia pitoja löytyi muutoinkin runsaasti tilaisuutta
juominkeihin. Uudet Maisterit tekivät vanhoille Maistereille
tuliais-pitonsa (pro jucundo adventu) ja samalla lailla
opistolaistenkin joukossa nuo vasta-tulleet "kelta-nokat" (becs jaunes.
bejauni, joista Virsikirjammekin N:o 267 tietää veisata: "Beanit nyt
elävät ilkiäst") olivat pakotetut laittamaan täysi-sulkaisille
toverilleen hupainen iltanen (bejaunium). Ylipäänsä sekä opettajat että
oppilaiset rakastivat paljon kapakoita, mutta riitaantuivat usein
hinnasta kapakoitsijan kanssa. Aian tavat olivat meteliset ja
Englantilais-kausakunnan jäsenet kuuluu olleen enemmin kuin muut
taipuvaisia kahakoihin ja juopumukseen. Koko Taidetten tiedekunnassa,
missä itse opettajat iältänsä olivat melkein samalla tasalla kuin
oppilaisetkin ja edelliset usein tavattiin osallisina jälkimäisten
vallattomuuksissa, oli aina yltäkyllin meteliä ja melua. Mutta myös
Jumaluus-opinkin arvolliset herrat eivät suinkaan olleet vilppiä
vailla. Näin asian ollessa, ei suinkaan syyttä laulettu:
"Madame la Haute science
à Paris s'en vint, ce me semble,
Boire les vins de son celier"; --
se on:
Rouva Korkia-oppisuus Käypi
Pariisiss' asioitaan: --
Juomassa viinit kellaristaan.
Luonnollista on, että Yliopisto usein kyllä riitaantui kaupungin
hallituksen kanssa niiden häiriö-tekojen tähden, joita Yliopiston
jäsenet tai alamaiset harjoittivat. Yliopiston etuoikeuksia oli sekin,
että kaupungin vouti (prevôt) ei saanut ketään siihen kuuluvaa miestä
rangaista; mutta tätä sääntöä ei aina voitu noudattaa. Tästäpä ankaria
riitoja. Sattui esm. tapahtumaan, että opistolainen oli pannut
palvelijansa viiniä hakemaan. Tämä riitaantui kapakoitsijan kanssa
hinnasta ja sai selkäänsä. Sen kuultua, hänen isäntänsä suuttuu
silmättömäksi, kokoilee muita toveriaan ja nyt mennään miehissä
kapakkaan, missä pöydät ja penkit särjetään ja itse kapakoitsijaa
piestään hengettömäksi. Naapurit rientävät avuksi. Prevôti tulee
sotamiehineen; -- aljetaan piirittää pahantekijäin asuntoa. Viimein
tappelun perästä, jossa muutamat kahden puolen ovat henkensä
heittäneet, otetaan mokomat opilliset herrat voudin talteen. Mutta nyt
yltyy koko Yliopisto; luennot tauotetaan, opettajat oppilaisineen
uhkaavat jättää Pariisin hyvästi ja siirtyä muualle, missä muka heidän
oikeuksiaan pidetään paremmassa arvossa. Tästäkös Pariisille ahdinkoa;
sovintoa ruvetaan hieromaan ja asian loppu on se, että pahantekijät
jätetään Yliopiston tuomion alle, missä pääsevät vitsoilla, kun
olisivat ansainneet hirsipuun.
Oli tapa sanoa, että moni joka Pariisiin lähti hakemaan seitsemän
taidetta, ei löytänyt kuin seitsemän kuoleman-syntiä, ja että Pariisi
oli sukkela pyytämään sieluja pauloihinsa. Mutta kaiken sen ohessa oli
Pariisi kuitenkin korkean opin pää-pesä, ja siitä syystä sinne yhä
tulvasi nuorukaisia kaukaisimmista maista. Siihen aikaan ei vielä
tietty mitään nyky-aian kulkuneuvoista ja posti-laitoksista, ja
kaukaisuudet siitä syystä olivat vielä suuremmat, kuin mitä ne
matkamitan tähden olisivat olleet. Tosin kansakunnat valitsivat
itsellensä Pariisin porvarien seasta _lähettäjöitä_, joiden piti
toimittaman kaikki lähetettävät opistolaisten ja heidän kotimaidensa
välillä; mutta epäillä täytyy, ulottuiko tämä lähetys-toimi niin kauas
kuin Suomenmaahan saakka. Luultavaa on, että Turun ja Hansa-kaupunkien
välillä lähetys-toimi valvottiin Suomesta päin, ja että ainoastaan
loppumatka oli Pariisilaisten lähettäjäin holhottavana.
Mutta jos Pariisin kaukaisuus ja Pariisin tavatkin näytti estävän
Suomalaista sinne tulemasta, niin Pariisin omituinen surkea tila juuri
Olavi Maununpoian aikaan oli kolmantena kammona, eikä suinkaan
vähimpänä. Meidän täytyy itse aineemmekin tähden poiketa katsastamaan
tätä Ranskan surkeutta näinä vuosina.