Ranskanmaan kärsimykset ja Pariisin surkeus.
Kansakuntien historiassa tapahtuu toisinaan, että kansallis-henki
näyttää ikäänkuin paenneeksi ja ruumiin osat alkavat hajota
katoovaisuuden omaksi. Kaikki kansalliset vitsaukset, tapain turmio ja
varain menetys, ulkonainen sota ja sisällinen eripuraisuus, karttuvat
tämmöisinä aikoina karttumistansa, Jumalan vihan kaikki maljat ovat
silloin ikäänkuin vuodatetut maan yli, ja sen kansan viimeinen tuomio
näyttää lähestyvän. Mutta silloin tapahtuu myöskin toisinaan, että
kansallisuuden syvimmistä kätköistä kuohuu ylös joku ennen salattu
elämän-lähde, joka vuodattaa uutta jäntevyyttä raukeneviin jäseniin.
Semmoista esimerkkiä osoitti Ranskan maa ja kansa alkupuolella 15:ttä
vuosisataa.
Minun ei tulo tässä kertoa tämän surkeuden synty ja moninaiset vaiheet,
kuinka kuninkaallisen huoneen jäsenet olivat väijyneet toisiansa
verisellä kostonhimolla, kuinka maan ylimykset ja itse kansakin näissä
riidoissa olivat hävittäneet toisiansa ryöstöllä ja murhalla, ja kuinka
vihdoin valtakunta oli heitetty muukalaisten saaliiksi, jotka
muukalaiset sittenkin osasivat paremmin ja järjellisemmin hallita kuin
maan oikeat isännät. Mutta muukalainen hallitus on aina kansallisen
vapauden surma, ja tällä onnettomalla aialla, jolloin Olavi Maununpoika
Ranskaan tuli, tuskin enää löytyikään Ranskanvaltaa. Pariisissa ja koko
Pohjois-Ranskassa vallitsivat Englantilaiset, aseiden oikeudella ja
kuninkaallisen lapsen Henrikki VI:nnen nimellä, jonka nerokas setä,
Bedford'in herttua, taitavalla kädellä ohjasi Englannin asiat
mannermaalla. Tämän Englannin herruuden liittolaisena seisoi Ranskan
mahtavin vasalli, Burgund'in herttua, joka isänsä murhan tähden oli
yltynyt leppymättömään vihaan valtakunnan oikeata perillistä vastaan.
Tämä valtaperillinen taas, Kaarlo VII, oli tosin vielä herrana
etelä-puolella Loire'a, mutta häntä itseänsä hallitsi kehno, keskenään
kapinoitseva, mielittelijä-joukko ja hänen sydämmessään näkyy asuneen
tylstyttäväinen epä-luulo omaa la'illista syntyänsä vastaan. Näin
rikki-raadellussa maassa kesti sota yhä vuosikaudet, ei tarkka ja
järjestetty sota, jonka perästä rauhaa jos jommoistakin olisi ollut
odotettavana, vaan hajallinen ja näännyttävä sissi-sota, joka riudutti
maan voimat niinkuin auttamaton hivutus-tauti. Vihdoinpa Bedfordin
herttua loppu-vuodelta 1428 näytti aikovan viimeisellä iskulla lopettaa
Ranskalta hengen ja kärsimiset. Hänen sota-joukkonsa marssivat Loire'a
vastaan ja pian oli Orleansin kaupunki suljettu ankaralla
piirityksellä.
Silloin tuli pelastus arvaamattomalla, ihmeenkaltaisella tavalla. Koko
kansakunnassa tapahtui paraikaa joku mahtava hengellinen pöyristys.
Jokainen tunsi ja tiesi, että isänmaan viimeistä onnea ratkaistiin,
mutta inhimillistä apua ei kukaan enää toivonut, ainoastaan
ylen-luonnollisesta avusta odotettiin pelastusta. Yli koko maan, myös
Englantilaisten valitsemassa osassa oli alkanut syntyä hengellisiä
heräyksiä, ja itse Pariisissa pidettiin taivas-alla katumus-saarnoja.
Sen ohessa ihmisten sielut riehuivat ennustuksista ja aaveista.
Kansallis-henki ikäänkuin kokosi kaiken kimmonsa, näyttääkseen että
vielä elon-voimaa oli jälillä.
Tämä kansallis-henki oli vihdoinkin löytänyt väli-kappaleensa. Eräässä
maa-kylässä Champagnen maakunnassa, Ranskan valtakunnan äärimmäisellä
rajalla, eli tätä nykyä 17 vuotias talonpoikainen tyttö, Johanna Darc,
jota henget ja näyt jo aikoja olivat kehoitelleet lähtemään isänmaata
pelastamaan. Vihdoin ei enää oma ujous eikä ominaisten rukoukset
voineet estää häntä tottelemasta ääniänsä. Hän tiesi muka olevansa
Jumalan valitsema neitsyt, Ranskan pelastaja, ja hän lähti.
Maaliskuussa 1429 hän tapasi kuninkaan Chinon'issa, ja kaksi kuukautta
myöhemmin hän oli vapauttanut Orleans'in. Tämän perästä oli
Englantilaisten onni Ranskassa kukistunut. Orleansin neitsyt (la
Pucelle d'Orleans) oli luvannut karkoittaa muukalaiset pois koko
Ranskanmaasta, ja häntä vastaan eivät taitavimmat sotapäälliköt mitään
voineet. Sortuneen kansan luottamus oli uudesta herännyt, ja
urhollisuus sen ohessa. Koko Ranska ajatteli samoin kuin sen
pelastaja-neiti: "soturien tulee tapella ja Jumala antaa voiton".
Vuoden päivät johdatti Orleans'in neitsyt Ranskan vapauttamista.
Kuningas ja kuninkaan kehnot neuvon-antajat jo alkoivat kyllästyä tähän
avun-tekijään, jota sotaväki ja kansa seurasi innostuneella
kunnioituksella. Silloin tapahtui, että Johanna Darc v. 1430
Toukokuussa joutui Compiegnen edustalla vihollisten valtaan ja vietiin
jonkun aian perästä Rouen'iin tutkittavaksi. Se hengellinen oikeus,
joka tämän tutkinnon toimitti, kantaa hyvin tunnetun nimen. Se oli Pyhä
Inqvisitioni, tuo kaikista ihmisellisistä laitoksista hirmuisin, joka
jumalisuuden varjolla niin epälukuisia julmuuksia on harjoittanut.
Tuomareina istui tällä kertaa Ranskan etevimpiä hengellisiä miehiä, ja
itse Pariisin Yliopisto suostui ja kehoitti tuomioon. Mutta "La
Pucelle", Ranskan pelastaja, tuomittiin uskon-hylkynä. kapinoitsijana
ja noitana hyljättäväksi kirkon helmoista, ja poltettiin elävänä
Toukok. 30 p. 1431.
Vaan se henki, minkä sankari-neitsyt oli herättänyt kansassa, ei ollut
sillä kuoletettu. Tosin ei vapauttamisen työ enää edistynyt semmoisella
nopeudella kuin Neitsyen johdattaessa, mutta askel askeleelta täytyi
Englantilaisten peräytyä. Kuitenkin pysyi Pariisi ja sen Yliopisto
vielä viisi vuotta Englannin vallassa. Tämä väli näyttää olleen
Yliopistolle kääntymyksen ja katumuksen aika, ja ilomme on nähdä
maamiehemmekin osallisena tässä uudistuksen toimessa. Että hän sitä
vastoin olisi jotakin osaa ottanut Neitsyen kuolemaan, en ole saattannt
keksiä. Arvattavasti hän silloin vielä oli liian vähäpätöinen jäsen
tässä korkea-oppisessa seuruudessa, ja oikeastansa ainoastaan
Jumaluus-opin ja Lain-opin tiede-kunnat olivat mainitussa asiassa
antaneet lausetta, vaikka koko "armas Yliopisto" (alma Universitas) oli
tavallisuutta myöten tehnyt Rehtorin kautta muka yksimielisen
päätöksen.
Ja samatekkuin Yliopistossa ennätti itse Pariisin kaupungissakin mielet
näinä viitenä vuotena puhdistua. Tällä Ranskan sydämmellä ei suinkaan
ollut vähin osallisuus Ranskan hairahduksissa, mutta nyt se myöskin oli
kantanut osansa kärsimyksistä. Toista kymmentä vuotta oli Pariisi nyt
ollut Englantilaisten vallassa. Tosin oli sisällisten lahkokuntain
vihat sill'aikaa ennättäneet unohtua, mutta kaupunki ei saannt takasin
iloista muotoansa ja voimiansa muukalaisten hallituksen alla. Huoneet
monessa paikoin seisoivat tyhjinä ja kukistumaisillaan, ruoho kasvoi
katuloilla, nälkä tuon-tuostakin raivosi jääneessä väestössä ja sudet
söivät ihmisiä itse muurien sisä-puolelta. Surkeuden esimerkkiä oli
sekin yksi, että eräs asetus v. 1429 vähensi kapakkojen lukumäärän
60:sta 34:ksi. Ilot ja hullutukset saivat jäädä unohduksiin,
ja "Aasi-juhlan" tai "Hulluin-laivan" siassa nyt näyteltiin
"Kuoleman-tanssia" (Danse Macabre), joka näytti kuvailevan aian
onnettomuutta:
"Morto nihil melius; vita nil pejus iniqua".
Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa.
Ihmekö siis, että Pariisi hartaalla halulla alkoi kääntyä takasin omaan
kansalliseen hallitukseensa, ja kaupunki niinkuin Yliopistokin
syyttivät ainoastaan erästä Englantilaista lahkokuntaa entisistä
teoistaan. Taidetten tiedekunnan Englantilaisessa kansakunnassa, johon
Suomalaiset kuuluivat, tapaamme selvän todistuksen aian muuttumisesta.
Jo v. 1376 oli tämä kansakunta päättänyt pyytää kuninkaalta saadaksensa
muuttaa nimensä, koska ainoastaan vähin osa sen jäsenistä enää olivat
Englantilaisia. Tästä päätöksestä ei silloin näy syntyneen mitään (Ks.
Crevier IV, siv. 74.). Mutta Toukokuusta lähtien v. 1431, siis samalla
aikaa kuin Orleans'in Neitsyt surmattiin, alkaa kansakunnan pöytä- ja
tilikirjoissa näkyä nimi: _Saksalainen_ kansakunta (natio Almaniae, la
nacion dalemaigne). Molemmat nimet käytettiin vielä jonkun aikaa
vaihetellen; mutta kun kerran Ranskan valta vihdoin oli perinyt takasin
vanhan pää-kaupunkinsa, hävisi nimi: Englantilainen kansakunta (natio
Anglicana), ennen pitkää. Tulen vielä kertomaan, kuinka Englantilaiset
vihdoin ajettiin Pariisista ja kuinka kaupunki ja yliopisto tekivät
sovintonsa oikean kuninkaansa kanssa. Tässä toimessa tapaamme Olavi
Maununpoian Yliopiston lähettiläiden joukossa. Mutta ensin tulee minun
mainita, mitä tointa hän sitä ennen oli oppineessa seuruudessaan
pitänyt. Sillä enin osa hänen vaikutustaan sattuu siihen surkeaan
aikakauteen, jonka yleistä luonnetta tässä olen kokenut kertoa.