Pohjanmaa on melkein yhtä tasankoa, jonka halki juoksee monta mahtawaa
ja wäkewää wirtaa. Nuo wirrat saawat alkunsa enemmiten maanselänteistä,
mutta jonkun alkulähteet owat aina maanselänteen toisellakin puolen.
Sieltä ne sitten melkein yhtäsuuntaisesti, wesirikkaina, uljaina ja
wallattomina wirtaawat ja usein jyrkkien putousten ja kannasten ylitse
hyppien ohjaawat kulkunsa Pohjanlahteen. Nuo wirrat owat useinkin
suurena apuna Pohjanmaan huonoille kulkuteille, sillä niitä myöten
lasketaan ylimaasta kesäaikana paljon pölkkyjä, hirsilauttoja ja
summattomasti terwoja. Päätä huimaa oudon rannalta katsojan, kun nuo
terwojen laskijat pitkillä wenheillänsä tulla kiitäwät kosken kowia
kuohuja alas. Nuo rohkeat laskijat peittäytywät wäliin koskien kowiin
kuohuihin katsojan silmistä, ja kauhistuksella huudahtaa hän, että nyt
he meniwät Wellamon utuhelmoihin ikipäiwiksi. Hän kokee pinnistää
näköaistiansa, keksiäkseen, eikö heidän jäännöksiäänkään näkyisi
jossain weden pinnalla uiskentelewiksi, ja--kah kummaa! tuoltahan he
keikahtiwat aiwan eheinä, kaikin terweinä ja eläwinä näkösälle, ja mikä
wielä kummempaa: heidän wenheensä ja lastinsakin owat aiwan eheinä, ja
pitkittäen tuota hurjaa wauhtia, seisoo perämies wenheen perässä
ohjaten pitkällä melallansa kulkua, ja niin kiitäwät he nuolen
nopeudella yhä eteenpäin.
Näiden wirtojen warret owat enimmiten wiljelykselle kelpaawaa maata,
jonkatähden kylät ja pitäjät owat noiden jokien warsilla; wirtojen
wälillä olewilla, yhtäsuuntaa niiden kanssa juoksewilla mataloilla
maanselänteillä olewat maat owat melkein asumattomia. Komeat ja uhkeat
owat useinkin kylät ja talot tuommoisen wirran warrella ja komeat owat
myös nuo awarat wiljamaat, joita useinkin on niin laajalta yhteen
tekoon kuin silmä kantaa. Komea on myös käwellä kesäaikana noita
wirtojen warsia, siwu uhkeiden talojen, jotka kahtapuolta seisowat liki
toisiansa, ja halki hywästi järjestettyjen wiljawainioiden, joissa
peltojen ojat suurina ja suorina risteilewät pitkin ja poikki
wainioiden, jakaen siten suuret alat säännöllisiin peltosarkoihin,
joissa wuorollansa kauniisti kaswawa laiho ylpeänä rehottaa ja
lainehtii.
Mutta näkee tässä joskus toisiakin näköjä. Kun syystalwi sattuu olemaan
wähäluminen, ja jos pakkaset owat silloin kowat, jäätywät jäät alinna
noin kolmea jalkaa wahwoiksi. Jos wielä sattuu talwen pitkään satamaan
paljon lunta ja kesän tulo myöhästymään niin useinkin silloin tulee iso
tulwa. Pohjolan pitkät päiwät sulattawat silloin katkeamatta lunta, ja
wesi paisuu useinkin sanomattoman nopeasti ja murtaa liikkeelle ensinnä
koskista nuo wahwat jäät, jotka sitten paljon weden kanssa ajautuwat
koskien alla olewien suwanteiden niskaan läjään, ja siinä ne wäkewän
wirran woimasta patoutuwat pohjaa myöten tiheäksi tokeeksi, joka nostaa
ennestäänkin jo paljon weden wieläkin korkeammalle. Useat noista
suwanteista owat niin jäykkiä, että woiwat järkkymättä seisoa kaukaa
ylempää tulewien jäiden edessä, jonkatähden siihen tawallisesti
kokoontuu semmoinen jääwuori, ettei luulisi muualla maailmassa jäitä
olewankaan. Nuo tuommoiset jäykät luonnon woimien wastustajat owat
sentähden niin wahwat, että niillä on joku edullinen asema. Usein
silloin yltyy wesi niin, että se nousee yli äyrästensä ja alkaa juosta
läpi kylien, peittäen kaikki tasankomaat yhdeksi mereksi. Silloin on
taloissa paha hätä. Eläimet nawetoissa mölisewät, sillä wesi on
tunkeutunut sinnekin niin, että ne seisowat wedessä polwia myöten.
Useinkin on raawaat pitänyt nawetoista wiedä tunkiolle ja lampaat
nawetan ylisille j.n.e.; sillä semmoisilla tasangoilla ei ole
saatawissa mitään mäkeä tai korkeaa paikkaa, johon woisi mitään wiedä.
Aitoista kannetaan eloa ja mitä tarpeellista on parwelle, taikka
wenheillä kuljetetaan johonkin muuhun suojapaikkaan. Wesi tunkeutuu
asuinhuoneisiinkin: lattiat nousewat kohoksi, huonekalut kaatuwat,
lapset owat nostetut uunin päälle, ja siinä on hätää ja hälinää. Kun
hätä on korkeimmallaan, rientäwät naapurit sinne wenheillä awuksi.
Kun jääpatojen päällä olewa paino tulee wiimein kowin wäkewäksi, täytyy
lujankin paikan wihdoin antaa perään. Silloin lähtewät hirmuisen suuret
jäälohkareet liikkeelle, mutta ennenkuin ne pääsewät pitkin wirtaa
alaspäin kulkemaan, näyttäwät ne ikäänkuin taistelewan keskenään, sillä
yksi menee yhtäänne, toinen toisaanne, yksi lykkää yhtä, toinen toista,
ja wäliin wääntyy kauhean laajoja ja paksuja jäälewyjä syrjällensä ja
painuu siinä asemassaan pohjaa kohden, ikäänkuin näkymätön woima ja
käsi niitä johtaisi ja sowitteleisi. Wiimein lähtewät ne kaikin yksissä
neuwoin ryntäämään alaspäin, ja wahwat jäät suwanteissa paukahtelewat,
ja suurina suwanteitten lewyisinä lewyinä lähtewät ne wäkewämpänsä
edeltä liikkeelle, yhtyen jälkimäisten kanssa yhteen joukkoon, tehden
taas jossain sopiwassa paikassa uuden padon ja uuden hädän. Kun nuo
jääpadot puhkeawat, saawat ne suuria tuhoja aikaan kulkiessaan: ne
wiewät mennessään koskien rannoille raketut myllyt, likellä wirtaa
olewat niittyladot, kaatawat aidat, ja suurissa roukkioissa rynnistäwät
ne peltowainioille, joissa ne sitten wiikkokausia makaawat
sulamattomina, sillä tawallisesti jääwät ne sinne, kun wesi alenee
jääpadon puhjettua. Usein wie wesi ja jäät pellolta lantakuormat,
joihin on niin monta päiwätyötä menetetty ja jotka owat maamiehille
niin wälttämätön elämän ehto. Wieläpä wie wesi wäliin kokonaisia aloja
peltoakin, niin ettei tulwan laskettua ole muuta jäljellä kuin sywä
lampi; sillä maa on mennyt ojien pohjia myöten tiehensä teille
tietymättömille, mutta kumminkin johonkin toiseen paikkaan,
auttaaksensa siten tuota hitaasti tapahtuwaa maan muodostumista.
Woi kuinka pieneltä ja kelwottomalta ihminen näyttää tuon luonnon
suuren työn ja woiman rinnalla!--
Waikka nuo tulwat owat useinkin noin kauheita, niin harwoin kuitenkaan
hukkuu niissä ihmishenkeä, sillä he tietäwät olla waroillansa; mutta
esimerkkejä ei kumminkaan puutu, että niinkin on käynyt.
* * * * *
Erään tuommoisen Pohjanmaan wirran rannalla, kuohuwan kosken partaalla
on wankka talonpojan talo. Talon asukkaat owat ammoisista ajoista
olleet warakkaat. Herra on antanut siunauksensa kaikille talon wäen
yrityksille monessa miespolwessa, sillä he pelkäsiwät ja rakastiwat
häntä. Sillä ajalla, jolta kertomus on, ei talon isännällä ja emännällä
ollut muita lapsia kuin yksi poika, jota he kaswattiwat ja hoitiwat
niin hellästi kuin silmäteräänsä. Jo aikaisin istuttiwat he poikaansa
Jumalan pelkoa, ja poika kaswoi hywissä tawoissa ja yleisesti
kunnioitettuna, terweenä ja raitisna täydeksi mieheksi. Hän oli nyt
päässyt siihen ikään, että hänen tuli walita waimo itsellensä, sillä
hänenkään ei ollut yksinänsä hywä olla.
Sehän on tietty asia, ettei suinkaan puuttunut neitoja, jotka
halukkaasti loiwat silmänsä tuohon warakkaaseen ja siweään poikaan,
eikä niitä wanhempia, jotka sydänkäpysensä olisiwat suoneet tuon tietyn
onnen omistajaksi, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin kylässä "Koskelan
Jaakon" tulewasta morsiamesta. Mutta Koskelan Jaakko--sillä sehän se
oli talon ja pojan nimi--hiljainen ja siiwo luonnostansa, ei pitänyt
noista kylän huhuista mitään lukua, sillä hänellä oli omat ajatuksensa
asiasta.
Lähellä Koskelan taloa oli pieni mökki, jonka asukkailla oli Maija
niminen tytär, muiden monien lastensa joukossa. Tuo se oli, jonka
kanssa Jaakko oli jo lapsesta pitäen oppinut jakamaan sekä ilonsa että
surunsa; tuo se oli, joka asui rakkaana nytkin Jaakon sydämessä ja
waikutti siellä sen, ettei hän näyttänyt näkewän eikä kuulewan mitä
kylällä kuiskaeltiin hänen tulewasta kumppanistaan.
Mökki oli pieni ja halwannäköinen, mutta Jumalan pelko ei häpeä asettua
huonoonkaan majaan, kun wain sydämen pelto on sen asukkailla hywästi
muokattu ja ruokottu, että hän saattaa niihin ottaa asumasijansa. Niin
oli tuossakin mökissä laita; sen asukkaat oliwat hurskaita ihmisiä ja
kaswattiwat lapsensa Jumalan pelwossa ja ihmisten häwyssä, Sillä jolla
ei ole jälkimäistä, ei hänellä ole edellistäkään. Mökin isäntäwäki koki
päiwätyöllään elättää monilukuista lapsijoukkoaan, sillä heillä ei
ollut muuta maanwiljelystä kuin joku peltotilkku kallion loukeroissa,
joissa he wiljeliwät perunoita, eikä heidän mökkinsä asema
tarjonnutkaan edullisempia wiljelysaloja, sillä kowan kosken takamaat
oliwat kallioisia ja kiwikoita. He tekiwät työtä lastensa ja oman
toimeentulonsa eduksi, ja mitään erinomaisempaa hätää ei tullut, sillä
työtä oli kaikin ajoin, jos ei kaikiste niin hyödyllistä ja
tuottawaakaan.
Waikkei tuo mökin ulkonainen asema eikä sisällinen warallisuuskaan
ollut mikään loistawa, sillä köyhyys, pienuus ja mataluus pisti niistä
esille, wallitsi kuitenkin mökin sisällä rauha ja rakkaus, ja sen
asukkaat tyytyiwät onneensa, eikä kukaan ollut kuullut heidän koskaan
nurkuwan, että Onnetar oli heille niin wähän suonut ajallista tawaraa.
Tuosta asukasten sisällisestä rauhasta ja onneensa tyytywäisyydestä
seurasi itsestään, että mökin huoneitten sisällä ja ulkona wallitsi
hywä järjestys ja puhtaus, ja heidän lapsensa käwiwät aina puhtaissa ja
eheissä, waikkakin wäliin paikatuissa waatteissa.
Semmoisessa paikassa yleni ja kaswoi "Mökin Maiju"--joksi häntä
sanottiin--niinkuin ruusu karussa maassa. Waikkei Onnetar ollut hänelle
suonut mitään ajallista tawaraa, oli hän suonut sitä enemmän hänelle
puhtautta, siweyttä, kainoutta ja kauneutta. Kun hän aika=ihmisenä
ilmestyi kylän nuorikkoin joukkoon, oli hän aina omatekoisissa,
puhtaissa ja somissa waatteissa. Hiljaisena ja ujona oleskeli hän
syrjäpuolissa, mutta sieltä hän loisti kuitenkin niinkuin
purppurareunainen pilwen hattara kesäauringon noustessa tai laskiessa.
Kylän wäki ei tuosta muuta tiennyt, kuin että se on "Mökin Maiju",
mutta Koskelan Jaakko kyllä tiesi mihin tyttö wielä kerran kelpaisi,
jos Jumala sen soisi, waikka se oli wielä salaisena ja kaukaisena
toiwona hänen sydämessään, sillä eiwät he olleet wielä toisillensa
mitään ilmoittaneet.
Aika kului, ja itsekullekin asialle tulee kerran päänsä, niinpä
Koskelan Jaakonkin toiweille.
Kun Jaakon isä huomasi poikansa hywinkin jo olewan siinä iässä, jolloin
hänen sopisi ruweta kumppania itsellensä walitsemaan, ja että hän pysyi
aina wain mykkänä ja kylmänä kaikille tarjouksille ja wastaamatta
kaikille esittelemisille ja huhuille, tuli hän asiasta huolestuneeksi.
Sentähden kutsui hän Jaakon eräänä päiwänä puheellensa kahden kesken ja
otti siellä asian esille. Isällä oli pojallensa omasta mielestänsä
hywin otollinen tarjous, erään rikkaan talon hywämaineinen ja komea
tytär, joka wielä oli tuowa isot perinnöt tullessaan. Tuon esitti nyt
isä pojalleen, ennen jo puhuttuaan asiasta neidon iän kanssa.
Mutta saipa isä silloin kuulla kummaa! Tuo ennen niin hiljainen ja
nöyrä poika teki asialle rohkean käännöksen, siten että hän wähääkään
ujostelematta sanoi: "Mökin Maiju on minua warten syntynyt, ja jos en
minä häntä saa omakseni, olen ikäkauteni ilman, sillä minun sydämessäni
ei ole sijaa kenellekään toiselle."
"Mökin Maiju!" kummaili isä hämmästyksissään ja hänen kaswonsa
huomattawasti synkistyiwät, sillä luultawasti ei ollut kertaakaan hänen
ajatuksiinsa astunut, että hänen Jaakkonsa niin matalalle katsoisi.
"Niin, eikä kukaan muu", anoi Jaakko.
"Entäs myötäjäiset?" kysyi isä.
"Tämän maailman rikkaus ei ole werrattawa häneen: hän on enempi niitä",
sanoi Jaakko jäykästi.
"En tiedä, en minä ole Mökin Maijua huomannut miksikään
erinomaisemmaksi, ja tunnettu asia on, että hän on köyhä", sanoi isä.
"Eipä kummakaan, ett'ette Maijua ole erinomaiseksi huomanneet, sillä
teidän walitsemisaikanne on jo ollut aikoja sitten; minun on nyt ja
minä tiedän waalini toimittaa. Sanoitte että Maiju on köyhä, mutta
eihän köyhyys ole rikos eikä synti", intteli Jaakko.
"Sinä olet tänäpäiwänä oikein kaunopuhelias", sanoi isä wähän
närkästyksissään, kun huomasi, että Jaakko seisoi wankemmalla
perustuksella asiassa kuin hän.
"Suu puhuu sydämen kyllyydestä", sanoi Jaakko.
"Sinä olet aina ollut nöyrä ja tottelewainen poika, mutta nyt sinä olet
hieman itsepäinen; sinä hylkäät oman onnesi, mutta toiwon, että tulet
itsekin huomaamaan asian, tarkoin mietittyäsi", sanoi isä ja lähti
pois.
Waikka tuo isä oli hurskas ja Jumalaa pelkääwäinen mies, oli kuitenkin
ahneuden synti sillä kerralla niin pimittänyt hänen sielunsa, ettei hän
pystynyt ollenkaan tutkimaan ihmissydämen jaloutta ja puhtautta eikä
eroittamaan niitä toisista saastaisista ja likaisista, sillä hänen
mielessään kuwasteli wain wäärä mammona, joka wietteli hänet eksymään
pois oikealta totuuden tieltä.
Lähtiessään pois poikansa puheilta, meni isäntä suoraapäätä waimonsa
tykö jokseenkin kärtytuulella ja puhui hänelle tyytymättömänä, mitenkä
heidän Jaakkonsa asiat nyt oliwat.
"Eikö sen pahempaa?" sanoi waimo asian kuultuansa. "Sinä olet wäärän
tawaran himon antanut soaista puhtaan sielusi! Sinä teet hywin wäärin
siinä, kun menet määrittelemään ihmisen onnea; se on Jumalan kädessä,
sillä häneltä tulee onni ja onnettomuus. Mökin Maijulla ei ole tosin
maallisia tawaroita, mutta hänellä on puhdas sielu ja se on enempi
kaikkia kalleuksia ja rikkauksia, sen olen jo monta kertaa tullut
hawaitsemaan elämässä. Heitä koko asiasi Jumalan haltuun, Hän toimittaa
kaikki hywin!"
"Mutta kun hänen nimenä on Mökin Maiju", sanoi isäntä, ainakin
halweksuen tyttöä nimensä tähden, kun ei woinut kumota waimonsa
kristillistä ja järjellistä puhetta.
"Ei se tee mitään asiassa. Nyt häntä sanotaan Mökin Maijuksi, mutta
kohta häntä kunnioitetaan Koskelan miniänä ja myöhemmin emäntänä, kun
meille kerran tulee wuoro lähteä pois tästä maailmasta. Ja olethan
unohtanut jo wanhat sananlaskutkin, joita niin usein olet muille
kertonut, ja olet silloin aina wäittänyt, että ne owat perustetut
totuuteen, kosk'et muista, 'ettei nimi miestä pilaa, jos ei mies
nimeä'," sanoi emäntä.
Isäntä ei ollut semmoisia awiokumppaneita, jotka eiwät koskaan kuuntele
toisen hywiäkään neuwoja, waan itsepintaisesti pitäwät yksin=omaisena
oikeutenansa päättää ja tehdä aina wain oman mielensä ja päänsä mukaan;
ei, waan hän oli oppinut tuntemaan, että hänen elämänkumppaninsa oli
yhtä oikeutettu, yhtä kelwollinen antamaan neuwonsa yhteisissä asioissa
kuin hän itsekin.
Isäntä taipui nytkin emäntänsä tahdon alle, waikka wähän
wastahakoisesti, sillä emäntänsä oli puhunut niin perusteellisesti,
ettei hän woinut hänen sanojansa kumota.
Isäntä ei tunnustanut suoraan emännällensä, että hän oli ollut
wäärässä, waan sanoi wain: "tehköön kuin tahtoo"--ja meni pois.
Jos isän sydän oli tullut rauhattomaksi poikansa kanssa
keskustelemisesta, niin Jaakon sydämessä se wasta oikein tuli riehui.
Hän oli isällensä ilmoittanut sydämensä salaisimmat toiweet, isä ei
ollut noita toiweita hywäksynyt, ja Jaakko oli ensi kerran eläessään
wastustanut isänsä tahtoa. Nuo tunteet riehuiwat ristitulena Jaakon
sydämessä ja ahdistiwat häntä kaikella woimalla. Kumpi oli tehtäwä:
isääkö totteleminen, wai Mökin Maijulle uskollisna pysyminen? oliwat
kysymyksiä, jotka saiwat tuon uljaan pojan oikein wapisemaan.
Taisteltuaan tuota kowaa taistelua huomiseen asti, sai hän asiaansa
päätöksen, ja hänen nähtiin käwelewän mökkiä kohden. Mökin isäntä
sattui akkunasta katsoessaan hawaitsemaan Jaakon tulon ja sanoi:
"mitähän Koskelan Jaakko tänne nyt tulee, eipä häntä ennen ole täällä
näkynyt?"
Tuon kuultuansa leimahti Maiju tulipunaiseksi, sillä hänen sydämessään
oli Jaakko jo kauan maannut rakkaana, waikkei hän ollut sitä tohtinut
itselleenkään oikein ajatella, sitä wähemmän muille sanoa.
Kun Jaakko tuli tuohon pieneen tupaan, kehoitettiin häntä istumaan, ja
kun Jaakko oli sen tehnyt, kysäsi isäntä, mitä hän on kulkemassa.
"On minulla omituista asiaa ja saattepa nähdä ja kuulla, etten ole
niinkään ujo kuin luullaan; minä tulin pyytämään Maijua omakseni",
sanoi Jaakko wähääkään ujostelematta.
Ei salaman isku olisi paremmin waikuttanut hämmästystä mökin
asukkaisiin, kuin tuo arwaamaton uutinen waikutti. Kaikki tuliwat niin
hämille, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulewaa, ja Maijun täytyi
tukea itseänsä wieressään olewaan wuoteen patsaaseen, ettei hän olisi
kumoon horjahtanut. Kun he towin aikaa oliwat olleet tuossa
hämmästyksen hurmiossa, toipui mökin isäntä ensin ja kysyi: "Mitäs
isäsi siihen sanoo?"
"Olen isälle esitellyt asiani, mutta hän ei ollut taipuwainen
tuumilleni", sanoi Jaakko.
"Mutta jos hän tekisi sinut perinnöttömäksi?"
"Entäs sitten?"
"Tulisit sitten yhtä köyhäksi kuin mekin olemme", sanoi mökin isäntä.
"Jos niinkin käypi, niin käyköön! Eläneetpä tekin olette, waikk'ette
ole rikkaita, olette kunnialla eläneet. Jos wain saan Maijun omakseni,
niin en pelkää mitään tulewaisuutta, näyttäköön se kuinka mustalta
tahansa. Mutta tässä me taistelemme köyhyydestä ja rikkaudesta, eikä
itseltään Maijulta ole kysytty wielä mitään. Sano julki Jumalan ja
meidän edessämme: tahdotko minun kanssani ruweta jakamaan elämän surut
ja ilot?" sanoi Jaakko ja käweli Maijun tykö, ojentaen hänelle kätensä.
Maiju ei wastannut mitään, eikä hän olisi woinutkaan, sillä ujouskin
esti hänet siitä wanhempiensa läsnä ollessa, mutta wastaukseksi laski
hän pienen ja wapisewan kätensä Jaakon tarjottuun käteen ja jätti sen
siihen lepäämään, sillä sydän ei nyt sopinut sydäntä wasten ennen
mainitusta syystä; mutta tuo sydän tuolla powessa, sehän se puhui
sydämen mykkää tuntehikasta lempi=kieltänsä, jonka Jaakko hywin
ymmärsi, ja molemmat tunsiwat silloin sydämessään sanomattoman ilon ja
autuuden.--
"Tulkoon nyt elämässä mitä tulkoon: mutta nyt olen täydellisesti
onnellinen", anoi Jaakko.
"Mutta kun isäsi saapi tämän tietää, wihastuu hän kowin meille
kaikille", muistutti mökin isäntä.
"Minun isäni ei ole ollenkaan paha isä, waikka hän tässä asiassa
ilmoitti tyytymättömyytensä; saattaapa wielä käydä niinkin, että hän
tulee hywinkin suotuisaksi asiallemme. Mutta tällä hetkellä ei minun
käy odottaminen mitään, sillä sydämeni on ollut kowin rauhaton. Jääkää
kaikin Jumalan haltuun, siihen asti kun taas toisemme tapaamme", anoi
Jaakko ja lähti pois.
Kun hän tuli kotiinsa, oli hän niin iloisen ja tyytywäisen näköinen,
että wäki oikein kummeksui tuota Jaakon päällekinpäin näkywää
hilpeyttä, erittäinkin kun hän wiime aikoina oli näyttänyt niin
alakuloiselta ja surulliselta.
"Mikäs Jaakon on nyt noin iloiseksi tänä päiwänä tehnyt?" sanoi äiti
hänelle, kun joutuiwat kahdenkesken kamariin.
"Woi äiti-kulta! Minä olen nyt käynyt hakemassa ja pyytämässä itselleni
morsiamen. Se on kyllä pahasti tehty, kun en ennen teille siitä ole
puhunut, mutta minä en ole tohtinut. Mutta nyt on sydämeni täynnä
semmoista onnea ja iloa, että woin teille sen sanoa", wirkkoi Jaakko ja
tarttui innokkaasti äitiinsä syliksi, lapsen täydellisellä rakkaudella
ja luottawaisuudella.
"Oietko sitten löytänyt ja saanut itsellesi kumppanin?" kysyi äiti.
"Olen", wastasi Jaakko.
"No mistä ja kenenkä wain?"
"Woi äiti=kulta? Se on, hän on--älkää, äiti=kulta, wihastuko! Isä
paheni minulle siitä--älkää te pahetko minulle hänen tähtensä! Hän on
niin hywä--se on Mö----Mökin--Maiju", sanoi Jaakko hätäilewästi.
"Ei isäsikään ole enää sitä wastaan; minä tiedän jo kaikki", sanoi
äiti.
"Woi äiti=kulta! Wai tiedätte jo! Kuka on sen teille sanonut? Mistä te
tiedätte, ett'ei isä ole wastaan", hätäili Jaakko, sillä ei hän tiennyt
mitä ajatella, kun äitinsä tiesi asian ja kaikki tuntui kallistuwan
hywinpäin.
"Minä olen isäsi kanssa keskustellut asiasta ja minä olen häneen
waikuttanut; hän antaa sinulle itsellesi täydellisen ehdonwallan tehdä
kuin tahdot," sanoi äiti.
"Woi, woi kuinka te olette hywä, äiti. Sanoiko isä niin? Onko se tosi?
En minä tiedä mitä minä ajattelisin ja sanoisin", sanoi Jaakko yhä
hätäillen.
Samassa tuli isä kamariin.
"Tuossapa tuo isäsi juuri tulee, kysy häneltä itseltään", sanoi äiti.
"Onko se tosi, isä, ettette te ole enää siitä pahoillanne, jos minä
walitsen itselleni Mökin Maijun awiopuolisokseni? Äiti sanoo teidän jo
myöntyneen; onko se tosi, isä?"
"Tee siinä asiassa niinkuin itse tahdot", sanoi isä.
"Niin, mutta ettekös ole wihainen minulle ettekä Maijulle?" rukoili
Jaakko.
"En minä ole kummallekaan wihainen", sanoi isä.
"Kiitos siitä, isä! Woi kuinka minun on nyt hywä olla ja Maijulle tulee
myös iloinen sanoma. Minun pitää mennä heti hänelle tämä yhteinen
ilomme ilmoittamaan. Saanko, isä ja äiti, mennä?" pyysi Jaakko
iloissansa.
"Mene wain!" sanoi isä.
Sen kuultuaan lähti Jaakko täyttä wauhtia juoksemaan mökkiä kohden.
Mökin asukkaat oliwat hywin mielissään tuosta odottamattomasta
uutisesta, ja Maiju tunsi nyt waata oikein täydellisen ilon ja rauhan
sydämessään.
Ensi sunnuntaina, kun pappi luki kuulutuksia, terotti koko seurakunta
kuuloaan, kun ensimäisessä parikunnan kuulutuksessa oli Koskelan Jaakko
sulhasena. Waikk'ei siinä wälissä ole sen pitempää aikaa kuin siinä,
on, ennenkuin morsiankin tietoon tulee, ennätti kumminkin moni kuulija
itseltänsä kysyä: "olesta waiti, kukapa on morsian?"--Mutta "puh! eihän
se ollutkaan kuin--Mökin Maiju", arweli moni hätäinen kuulija, kun sai
kuulla morsiamen nimen, ja moni äiti weti nokkansa sykkyrään,
osoittaaksensa siten tyytymättömyyttänsä.
Se isäntä, jonka kanssa Koskelan isäntä oli poikansa puolesta tehnyt
naimiskauppaa, tuli ensimäisen kuulutuksen jälkeen seuraawana päiwänä
Koskelaan ja kutsui talon isännän heti kahdenkesken kamariin.
"Kuinka tuon meidän asiamme noin käwi?" kysyi wieras isäntä.
"Niinhän se on käynyt."
"Miten? aiotteko minua narrinanne pitää?"
"En ollenkaan."
"Miten te selitätte tämän asian?"
"Se on pian selitetty: minä annoin pojalleni wallan, jonka asia se
olikin, ja hän walitsi noin, niinkuin tiedätte. Ja tunnustan senkin,
että olin wäärässä, kun ma sekausin asiaan, jota en ymmärtänyt ja joka
ei kuulunut ollenkaan minulle. Siinä kaikki."
"Pojan naiminen eikö kuulu isälle ollenkaan? Sepä kummallista! Tuleehan
wanhemman katsoa lastensa onnea."
"Kylläkai kaikissa muissa, mutta ei tuossa asiassa."
"Miks'ei siinä?"
"Mistä sen tietää milloin siinä katsoo onnea, milloin onnettomuutta?
Usein on käynyt niin, että kun wanhemmat owat lapsillensa wäkisin
pakanneet luuloteltua onneansa, owat he sillä tawalla hänen suurimpaan
onnettomuuteen syösseet."
"Miks'ei sitä tiedä milloin lapsellensa onnea toimittaa: kun on kerran
rahaa, niin on onneakin, sillä raha kaikki woittaa."
"Wäärin puhuttu! raha ei woita puhdasta omaatuntoa."
"Luulenpa että olette kuunnelleet akkojen saarnoja!"
"Akkojenkin saarnat owat hywiä, kun ne wain owat oikeita".
"Mutta minä tahdon tästä asiasta hywitystä", sanoi wieras uhkaawasti ja
wähän närkästyksissään.
"Minkälaista hywitystä?"
"Semmoista, että pakotatte poikanne eroamaan tuosta luntusta ja naimaan
minun tyttäreni, niinkuin puheemme oli."
"Sitä en tee, enkä kykene tekemään, sillä, niinkuin olen sanonut, olen
antanut wallan pojalleni. Joka kerran on tehty, sen täytyy pysyä, ja
nyt ei siitä asiasta enää mitään", sanoi Koskelan isäntä.
"Eihän tuo koko otus ole mikään muu kuin Mökin Maiju--kerjäläinen,
hyi!"
"Hän on saapa meillä leipänsä, ja nyt soisin, että te menisitte!"
"Wai niin! no sitten hywästi!"
"Hywästi!" sanoi Koskelan isäntä, ja niin wieras meni, ja siihen loppui
se asia.
Muutamien wiikkojen päästä oli Koskelassa isot ja komeat häät,
joissa Koskelan Jaakko ja Mökin Maiju wihittiin. Pitäjän wanha ja
kunnian=arwoinen kirkkoherra wihki tuon komean parikunnan ja wihkimisen
päätettyään piti hän kauniin ja liikuttawan puheen. Hän puhui ihmisen
onnesta suurimmassakin onnettomuudessa, jonka hän sanoi olewan:
tyytywäisyyden ja Jumalan tahdon alle antautumisen, mitä Hän wielä
meidän päällemme laskeekin elämän taisteluissa. Hän puhui kuinka Jumala
wäliin laskee ristin ja koettelemuksen päällemme juuri silloin, kun
meidän onnemme näyttää olewan korkeimmallaan, ikäänkuin ylitse
wuotawana, ja sen hän tekee, osoittaaksensa meille että Hänen
kädessänsä on kaikki, mitä maan päällä on. Hän osoitti kuinka Jumala
tekee tuon koettelemisensa siten, että Hän ottaa sen pois, johon meidän
sydämemme on parahiten kiintynyt ja rakastunut, siten osoittaaksensa
että häntä itseänsä yksin pitää peljätä ja rakastaa ylitse kaikkea. Ja
joka tuossa koetuksen pätsissä kestää horjumatta sinne tai tänne,
hakematta muilta turwaa ja lohdutusta kuin yksin Häneltä, hän on
kalliimpi kultaa, sillä hän on seisonut koetuksen tulessa ja hänelle on
tawara tallelle pantu, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa--tawara,
joka kestää ijankaikkisesti, nimittäin ijankaikkinen elämä.
Liikuttawa oli tuo puhe ja tuntuipa siltä kuin tuon wanhan ja elämässä
paljon kokeneen miehen puheessa olisi ollut jotain profeetallista.
* * * * *
Waikka Koskelan isäntä ei ollut wiime aikoina enää wastustellut
poikansa naimista, oli hänen sydämensä kuitenkin kylmä sekä Jaakolle
että Maijulle, sillä ahneuden synti luopuu hitaasti ihmissydämestä. Hän
ei osoittanut tuota kylmyyttään kumminkaan kenellekään, sitä wähemmän
Jaakolle ja Maijulle, ei sanoilla eikä työllä, sillä hän antoi Jumalan
Hengen nuhteen ja terween järkensä kuitenkin hallita itseänsä, ettei
tuo kyykäärmeen sikiö woinut puhjeta näkywiin, ja noiden awulla oli hän
päässyt niin pitkälle sisällistä pahettansa wastaan, että oli woinut
julkisesti puolustaakin Maijua muiden ilkeitä parjauksia ja
halweksimisia wastaan, niinkuin olemme jo ennen nähneet. Siis tuo
isännän sydämen kylmyys poikaansa ja miniäänsä kohtaan ei näkynytkään
missään muussa kuin että hän oli entistä jörömäisempi, umpimielisempi
ja hiljaisempi.
Heti häiden jälkeen rupesi Maiju taloudellisiin toimiin käsiksi ja tuo
käwi häneltä laatuun niin kunnollisesti, että olisi luullut hänen
hoitaneen isoa taloutta wuosikymmeniä. Missä wain ilmestyi wähänkään
epäjärjestystä, sen hänen walpas silmänsä oiwalsi, ja pian oli tuo
epäkohta poistettu ja asia täydessä järjestyksessä. Maiju oli iloinen
ja hilpeä luonnoltansa, ei hän nyrkähtänyt pienistä wastoinkäymisistä,
eikä ruwennut niitä paittoamaan, niinkuin monikin tekee, waan antoi
niiden olla ja mennä menojansa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Hän wain koki korjata mikä näytti rikkaantuwan. Hän oli yhtä
ystäwällinen kaikille ihmisille, niin köyhille kuin rikkaillekin, ja
edellisiä hän säälitteli ja helli kaikella rakkaudella, sillä hänpä
tuon tarkoin tiesi minkälainen on köyhänä olla, kun oli itsekin
kaswanut köyhyydessä. Hän rakasti Jaakkoansa wilpittömällä rakkaudella
ja koki kaikissa olla mieliksi ja kaikissa palwella häntä. Jaakko
puolestaan nyt wasta oikein waimoansa käsitti, minkälaisen kalliin
aarteen hän oli saanut, ja tunsi nauttiwansa niin suurta ajallista
onnea, ett'ei luullut kenelläkään maailmassa olewan sen wertaista.
Heti Maijun Koskelan taloon tultua näytti erinomainen siunaus tulleen
hänen kanssaan, sillä kaikki menestyi mitä wain yritettiin, eikä
missään asiassa ilmestynyt pienintäkään wastahakoisuutta. Koskela oli
kyllä ennestäänkin warakas talo, mutta näyttipä kumminkin siltä kuin
hywä suojelus=enkeli olisi Mökin Maijun haahmossa tullut sinne.
Wanha emäntä rakasti alusta alkaen miniäänsä ja he oliwat niinkuin yksi
sielu kaikissa asioissa. Aina kun tuli jotain oudompaa kohtaa eteen,
kysyi Maiju neuwoa anopiltaan, joka häntä ohjasi niinkuin wanhempi
lastansa. Ei heillä ollut semmoinen wäli, jonkalaisen olen usein anopin
ja miniän wälillä nähnyt, joka monesti on niin katkera, että se
katkeroittaa koko talonwäen mielen, meneepä niinkin pitkälle, että
suuret ja wankat talot jaetaan moniin osiin, ja ennen niin siiwon ja
hiljaisen perheen jäsenet saatetaan toistensa wihamiehiksi.
Tuo anopin ja miniän wälinen eripuraisuus syntyy usein siten, ett'ei
anoppi pidä miniäänsä minkään weroisena, hän kun itse on muka kokenut
ja oppinut ihminen, joka wielä päälliseksi on paljon waiwaa nähnyt ja
kaiken tawaran koonnut, ja tuo saamaton, kokematon, oppimaton,
huoleton, unelias ja laiska ihminen tulee sitten tähän hänen tawaransa
päälle sitä haaskaamaan ja kuluttamaan, eikä wielä päälliseksi ole
tuonut tullessaan taloon juuri mitään.--Miniä taas ajattelee: "tuo
anoppirauha, hän on wanhankansan ihminen eikä ymmärrä nykyisiä tapoja
eikä asioita. Hän on hoitanut huonosti talouden, mutta nyt tässä täytyy
järjestyksen muuttua, minä otan häneltä wallan pois ja pyöräytän hänet
'koukun taa'." Noin ajattelee miniä, josta helposti seuraa se, että kun
anoppi antaa waikka hywiäkin ja oikeita neuwoja, näkee miniä jo tuossa
anoppinsa pahuutta: hän wastaa kylmästi ja ylönkatseellisesti ja siitä
syntyy useinkin sanakiista, joka tawallisesti päättyy suurimmalla
mielenkatkeruudella ja kahdenpuolisella itkulla. Kun he noin
kahdenpuolen hawaitsewat toisissaan wain wian, eikä kumpikaan seisahdu
katsomaan ja tarkastamaan omaa sisällistä tilaansa, menee asia
tawallisesti siihen, että kumpikin menee puolisollensa itkussa suin
suurella painolla ja hartaudella kertomaan, kuinka he nyt owat
joutuneet pääsemättömiin. Anoppi kertoo miehellensä, kuinka heillä on
kelwoton, pahankurinen ja ilkeä miniä, jonka kanssa on mahdoton
tulla toimeen. Sentähden olisi sen parempi, jota pikemmin hän
wieroitettaisiin miehinensä talosta pois, ja niin on tuo koti=pahuus
saanut sammumaan luonnollisen wanhemman rakkaudenkin omaan lapseen!
Miniä taas menee huutaen, hoilaten ja wesissä silmin miehensä tykö
walittamaan hänelle, kuinka waikea hänen on elää ja olla tässä tuon
anoppi=pahuksen tähden, joka on niin ilkeä ja häijy, ett'ei yksikään
ihminen woi hänen kanssaan toimeen tulla. Olisi parasta heti erota
tuommoisesta heittiöstä, joka kaikki häwittää ja haaskaa ja saattaa
heidätkin aiwan äkkiä lumelle suin. Ja jos ei tuo eroaminen tapahdu
oikein äkkiä, niin hän kuolee pian, sillä hän ei woi kauemmin kestää
tätä hellettä ja liekkiä. Oi kuinka monen muutoin onnellisen perheen
sekä hengellisen että aineellisen onnen on tuo anoppien ja miniöiden
keskinäinen riita auttamattomasti syössyt hukkaan!--
Wanhassa isännässä sitä wastoin pitkittyi yhä wielä tuo ulkonainen
kylmyys Maijua kohtaan. Waikka hän jo aikaa oli sydämen pohjasta
katunut, että oli estellyt poikansa naimahanketta, esti kuitenkin yhä
wielä ylpeys häntä tunnustamasta erehdystänsä.
Kaatuipa sitten isäntä kowaan tautiin. Yötä päiwää oli Maiju hänen
wuoteensa wieressä hoitelemassa ja waalimassa, sillä wanha emäntä oli
nyt niin woimaton, ettei hän jaksanut sitä tehdä, ja palkollisten
käsiin ei Maiju uskonut sairaan hoitoa. Siinä istui Maiju, milloin
kohennellen ja pehmitellen wuodetta ja pään=alustaa; milloin pyyhkien
sairaan polttawalta otsalta pois hikipisaroita, joita tuo luumuurin
sisällä palawa tuska siihen niin runsaasti ja lakkaamatta ajoi; milloin
kostutellen hänen kuumeesta pakahtelewaa kieltänsä; milloin taas antaen
hänelle määrä=ajalla rohtoja, joita lääkärin awulla oli hankittu. Niin
teki Maiju, eikä hän koskaan nurkunut että hänen piti liian paljon
nähdä waiwaa, liiaksi walwoa ja että hän sai liiaksi wähän lewätä.
Koskelan isännän tautiwuode tuli pitkälliseksi. Jo ensimäisillä
wuorokausilla sairastaessaan, mietti hän Maijulta pyytää anteeksi
entisen wäärän tuomionsa ja hänen talossaolonsa aikana osoittamansa
kylmän käytöksensä häntä kohtaan, sillä yhä enemmän tuli hän nyt
tuntemaan miniänsä puhtaan sydämen ja alttiiksi=antawaisuuden. Hän ei
nähnyt pienintäkään merkkiä miniässään, että tämä olisi wähääkään
muistellut hänen entisiä tawattomuuksiaan, waan totisella ja
wilpittömällä rakkaudella oli Maiju alusta alkaen palwellut häntä.
Mutta kuitenkin häpesi isäntä wielä nytkin nöyryyttää itsensä niin
paljon miniänsä edessä, ja niin näytti tuo taudin kanssa kamppailewa
sairas tuossa Maijusta yhtä kylmältä kuin ennenkin, joka suuresti
huolestutti häntä, waikk'ei yksikään ihminen siitä mitään tiennyt.
Jos Maiju olisi saattanut katsoa tuon sairastawan appi=waarinsa ja
isäntänsä sydämeen, olisi hän heti huomannut, että siellä ei
todellakaan ollut enää mitään kylmyyttä eikä wastahakoisuutta, mutta
siellä oli wain pieni, kowa palleroinen, joka oli tuon hywän tunteen
edessä, ett'ei se päässyt sieltä ulos tulemaan, ja tuo pallero oli--
ylpeys,--mutta mistäpä Maiju sen saattoi arwata, sillä: "suu on sydämen
tulkki."
Isännän tauti koweni kowenemistaan ja hän itse niinkuin muutkin
pelkäsiwät kuoleman lähestywän. Monta wiikkoa oli Maiju jo istunut tuon
sairastawan appi=waarinsa tautiwuoteen wieressä, huolimatta omasta
uupumisestaan ja wäsymisestään, ja huomattawasti oliwat hänen woimansa
ja terweytensä heikontuneet paljosta walwomisesta ja lewottomuudesta.
Eräänä kertana oli Maiju nukahtanut istualleen tuolille, sillä luonto
alkoi woittaa hartaimmatkin tahdon woimat. Isäntä herättyänsä katseli
sääliwäisesti miniäänsä, joka tuossa wäsymyksestä uupuneena, kuihtuneen
näköisenä, ikäänkuin surullisesti hymyilewänä, oli waiwuksissa. Isäntä
tunsi nyt sydämessään selwemmästi kuin koskaan ennen, että tuo
kuihtuminen, wäsymys ja uupumus oli kaikki tullut aiwan hänen tähtensä,
ja tuo tunto, tuo tieto teki kipeämpää hänen sydämelleen nyt kuin
koskaan ennen.
Tällä jalolla tawalla palkitsi Maiju kaiken kylmyyden ja ynseyden, jota
isäntä hänelle osoitti. Kaikki nuo käsitti sairas nyt täydessä walossa
ja häntä kauhistutti ajatellessaan, että hänen tuommoisella kowalla
sydämellä lähimäistään wastaan pitäisi mennä Jumalan eteen, tekemään
teoistaan tiliä.
Isännän omantunnon tuska oli tullut nyt niin kowaksi, että hän rupesi
wääntelemään käsiänsä ja walittelemaan itseksensä, ja kuitenkaan ei hän
tiennyt omantuntonsa päällä lepääwän muuta rikosta kuin sopimattoman
käytöksensä miniäänsä kohtaan, joka siellä nyt raskaana taakkana
painoi. Hänen tuntonsa silmät oliwat nyt auenneet, ja auki olewa tunto
ei rupea eikä jouda peilailemaan rikoksensa hywyyttä, eikä pyydä sitä
kaunistella ja hywäksi tehdä omilla tuomioillaan ja arwostelemisillaan;
ei, waan kowilta, raskailta, painawilta tuntuwat ne hänestä, eikä hän
löydä rauhaa eikä lepoa, ennenkuin hän on saanut sowinnon Jumalan ja
lähimäistensä kanssa.
"Oi Jumala, minkälainen minä olen ollut!" puhkesi isäntä wiimein
sanomaan, ja tuo ääni tunkeusi tuolilla nukkuwan Maijun korwiin.
"Woi kun olen nukkunut. Onko teillä mitään puutoksia? Oletteko mitään
wailla? Olenko kauankin nukkunut?--Jopa se oli paha kun ma nukuin--
oletteko hywin kipeä?" puhui ja hätäili Maiju, samalla kun hän hyppäsi
nuolena ylös ja koetteli kouhotella ja parannella sitä ja tätä, ja
toimia siellä ja täällä, ikäänkuin korwataksensa rikostansa--
nukkumistaan.
"Sairas minä olen ruumiinikin puolesta, mutta minun sieluni on myös nyt
sairas, kowin sairas.--Minä olen sinulle, Maiju, ollut kowin paha;
saatatko minulle antaa anteeksi?" sanoi isäntä wärisewin äänin.
"Woi isäntä, mitä puhutte! Te ette ole ollut paha minulle; ettehän ole
antanut minulle yhtään pahaa sanaa", sanoi Maiju hätäillen, mutta hänen
silmäänsä nousi kyynel ja tuo kyynel oli lähtenyt liikkeelle siitä
kammiosta, joka niin kauan oli toiwonut todellista rakkautta
saawuttawansa apeltakin--se oli toiwon kyynel.
"Kylmä, tunnoton olen minä ollut sinua kohtaan", nyyhkytti sairas.
"Älkää sanoko niin! minä olen aina saanut paremman kohtelun teiltä kuin
olen ansainnutkaan. Mikä olen minä että olisin kiittämätön teille?
Köyhä mökin tyttö, yhtä tyhjä kuin taiwaan lintu, olin minä taloonne
tullessani, ettekä te kertaakaan ole minua sentähden wielä moittineet.
Paljon pahemmasti olen minä nähnyt muualla parempiakin miniöitä
pidettäwän, kuin minä olen. Se teki kyllä sydämelleni kipeää, kun
kuulin, että olitte naimistamme wastaan köyhyyteni tähden; mutta me
emme woineet toisin tehdä; pianhan te annoitte Jaakolle myöten, ja minä
olen kaikki jo aikoja sitten unhottanut. Tosin olen jälkeenpäin ollut
huomaawinani teissä jotain kylmyyttä ja umpimielisyyttä kohtaani, joka
on wäliin tahtonut elämääni synkistyttää, mutta en ole antanut niille
ajatuksille kauaksi sijaa, ja pian ne owat saaneet mennä sinne, josta
ne owat tulleetkin", sanoi Maiju wähän teeskennellen.
"Sinä olet aina yhtä lempeä, jalo ja puhdassieluinen. Kuule toki mitä
sanon: wastaan olin minä teidän naimistanne, ja niinkuin sanoit--
köyhyytesi tähden! Sillä ahneuden synti oli saanut sijan sydämessäni.
Waimoni selitysten tähden tulin kuitenkin Jumalan sanan walossa pian
huomaamaan mielipiteeni asiassa wääräksi, ja siitä tuo myöntymiseni.
Mutta kun synti kerran saapi sijansa ihmisen sydämessä, ei se sieltä
hewin lähde. Minä kyllä ymmärsin, että olin wäärässä, mutta en saanut
wieroitetuksi pois mielestäni sitä ajatusta, että sinä olet köyhä ja
ettei olisi yhtään haitaksi, jos miniämme olisi rikkaampi; siitä tuo
kylmyyteni. Tuo kaikki on jo itsestänsä hywin pahaa, mutta suurin paha
on se, kun niin kauan olen jo hawainnut sinun puhtautesi, kainoutesi,
rakkautesi ja alttiiksi=antawaisuutesi kaikkiakin ihmisiä, mutta
erittäin meitä kohtaan. Olen myös hawainnut sen, ettei mikään
maailmallinen kirkkaus ja loisto ole sinun wertaisesi, ja kuitenkaan en
ole jaksanut niin paljon nöyrtyä, että olisin tunnustanut sinulle oman
pahuuteni ja kelwottomuuteni ja sinun hywyytesi! Oi jospa olisin sen
tehnyt heti, kun asia selkeni, olisi tuntoni nyt paljon rauhallisempi
ja lewollisempi--rakas miniäni! anna minulle kaikki anteeksi!" rukoili
sairas.
"Sen teen mielelläni. Oi kuinka paljon woisin teille anteeksi antaa,
mutta sitä tehtäwää en ole luullut itselläni olewankaan, sillä
sydämessäni ei ole ollut mitään tunnetta teitä wastaan. Mutta onhan
hywä, että olemme näin awanneet sydämemme toisillemme, sittenhän kaikki
warjot ja pimenteet katoawat meiltä--eikö niin, rakas appeni? te ette
saa kuolla, ja minä toiwon että Jumala lahjoittaa teidät wielä meille.
--hywä on minun ollut olla tähänkin asti talossanne, mutta wasta minun
on oikein hywä olla, sen tunnen nyt, sillä sydämessäni tunnen
sanomatonta iloa ja rauhaa", sanoi Maiju ja tarttui taudista laihtuneen
appi=waarinsa kaulaan kiinni.
He purskahtiwat molemmat itkuun ja siinä he hywän aikaa antoiwat
kyyneleittensä walua, mutta nuo kyyneleet eiwät tulleet mielen
katkeruudesta, waan ne wuotiwat anteeksi=anowasta ja anteeksi=antawasta
sydämestä, ja molemmat tunsiwat itsensä lohdutetuiksi.
Ihme kumma! Waikka isännän tauti oli niin kowa, että kaikki luuliwat
hänen kuolewan, rupesi hän kaikkien ihmeeksi paranemaan tuon tapauksen
perästä, kun hän miniällensä sydämensä awasi. Paraneminen käwi
kuitenkin hywin hitaasti ja Maiju hoiti häntä edelleenkin yhtä suurella
huolella.
Nyt wasta, kun isännän sydän näin oli pehmennyt Jumalan käden kautta,
palasi taloon entinen rauha ja rakkaus. Oi kuinka iloiselta ja
hauskalta tuntui nyt elämä kaikille talon asukkaille! Kadonnut oli nyt
isännältä kylmyys, salaperäisyys ja umpimielisyys, ja kadonnut oli myös
Maijulta se luulo, että isäntä oli tuommoinen hänen tähtensä. Ei
kenelläkään heistä ollut nyt mitään semmoista, jota olisi tarwinnut
toisiltaan salata, jonkatähden olisi tarwinnut olla umpimielinen ja
jonkatähden olisi tarwinnut ajatella toisesta jotain pahaa--niin ei
enää asiat olleet, waan kaikin he wapaasti awasiwat toisillensa
sydämensä ja heidän oli niin hywä olla. He iloitsiwat kaikki isännän
paranemisesta, jolle oli suureksi awuksi se, että hän oli saawuttanut
rauhan omalletunnollensa, ja hän tunsi nyt itsensä niin iloiseksi ja
keweäksi kuin lapsi.
Niinkuin lukija jo tietää, oli Koskelan talo eräässä Pohjannaan
waltawassa joessa olewan jyrkän kosken rannalla. Talo oli rakennettu
aiwan liki kosken törmää, sillä tulwat eiwät hätyyttäneet koskaan taloa
siinä. Koski kun oli jyrkkä ja kiiwas, eiwät jääpadot joutuneet siihen
usein seisahtumaan ja nostamaan wettä yli ahteiden. Aiwan asuinhuoneen
takana, kosken rannalla oli Koskelan jauhomylly. Kewät oli. Ilmat
oliwat jo siksi kewäiset, että wesi oli sulattanut myllyn jäistä
wapaaksi, jonkatähden siinä oli ruwettu käyttämään jauhoja talouden
tarpeeksi. Mutta sitten ilmat tuliwat jälleen kylmiksi, niin että jo
juoksewat wedet jäätyiwät aiwan kuin talwisydännä; ja hewosilla
ruwettiin jälleen ajamaan jo kehnoiksi tulleita jäitä, ja niin jäi taas
Koskelankin myllyn käyttö siihen.
Kewään tulo näytti wiiwähtäwän nyt, niinkuin monesti muulloinkin
Pohjanmaalla. Kaikki kylän miehet meniwät halkometsään ja niin meni
Koskelan Jaakkokin päiwämiesten ja renkien kanssa oikein koko
wiikkokaudeksi halkoja hakkaamaan. Koskelaan ei jäänyt muuta wäkeä
kotiin kuin wanha isäntäwäki, Maiju, piiat sekä lapset.
Puoliwiikon paikoissa muuttuiwat sitten ilmat yht'äkkiä kesäisen
lämpimiksi. Lumi alkoi sulaa aika wauhtia ja ojat, purot ja wiemärit
alkoiwat ensin liristä, sitten juosta, ja pian oliwat ne paisuneet
tulwillensa, ruweten yksissä neuwoin tuhansista suista yht'aikaa
holwaamaan wettä jokeen.
"Nyt tulee iso tulwa, mitenkähän meidän myllynkin käynee?" arweli
isäntä, sillä hänellä oli wuosia päässä, ja hän oli oppinut tuntemaan
tulwan waikutukset semmoisina wuosina kuin nytkin oli.
Joki paisuikin niin äkkiä tulwillensa, että se kolmessa wuorokaudessa
kohosi äyrästensä yli.
Toimellisen nuoren emännän mieleen juohtui nyt myllyssä olewat
käytteet, joita siellä oli wielä edelliseltä käyttöajalta useampia
tynnyreitä. Mylly oli siksi ulohtaalla törmästä, että törmältä myllyn
owelle oli useampia syliä pitkistä hirsistä tehty porras, jota myöten
myllyyn kuljettiin. Maiju haki myllyn awaimen, meni myllyyn ja alkoi
kantaa säkin toisensa perästä aittaan. Mutta joka silmänräpäys oli
kallis, sillä wesi ulettui jo hirsiportaisiin asti, waikka ne oliwat
kyllä korkealla, ja hirmuisia jää=lohkareita alkoi kirpoilla ylempänä
olewasta suwanteesta irti, jotka sitten hirmuista wauhtia kiitiwät
koskea alas. Koskista oli jo ennen jäät menneet kosken alla olewan
suwanteen niskaan, jossa ne kokoutuiwat kauheiksi jää=padoiksi.
Koskelan talon kohdalla olewan kosken päällä olewa suwanto oli lyhyt ja
sen niskaan oli myös kokoutunut hirmuinen jää=pato, joka yllytti weden
ylipuolellansa tawattoman korkealle ja painoi kowasti edessään olewaa
jääpatoa; ainoastaan koskien wälissä olewan suwanteen jää näytti wielä
hetkisen woiwan wastustaa tuota hirmuista woimaa, mutta nyt sekin jo
lohkeili kappale kappaleelta yliwoiman alla, ja wäliin wapisi koko
suwanteen jää, niinkuin haawan lehti, tuon ruskeen ja paukkeen tähden,
jota jää=pato piti tuolla ylempänä. Tulwa näytti ikäänkuin
wihoittelewan, kun tuo itsepintainen suwanne rohkeni wastustella sen
hurjaa ja raiwokasta wauhtia.--
Niin, niin, kestä wielä hetkinen, suwanto, ja taistele niin paljon
wastaan kuin suinkin woit, sillä taistelusi on ainakin tällä kerralla
jalo: apua, hywää tuottaisi se ihmiskunnalle--mutta woi! et sinä jaksa,
et sinä woi kauan taistella, sillä mahtawa, wäkewä, woimakas joukko
uhkaa murtaa sinut joka silmänräpäys ja syöstä sinut tuohon jyrkkään,
kiehuwaan koskeen, ja silloin olet menewä tuhansiksi kappaleiksi,
silloin et enää kykene taistelemaan, waan sinun täytyy lyöttäytyä
hurjain walloittajiesi joukkoon, tekemään samaa mitä hekin tekewät.
Nyt oli wain yksi jywäsäkki enää myllyssä, sillä Maiju oli kaikki muut
jo sieltä kantanut aittaan. Wielä seisoi suwanne jäykkänä jää=padon
edessä. Wielä seisoi mylly paikoillaan, waikka wettä oli ylemmäksi
puoliseiniä. Wielä oliwat törmältä myllyyn wiewät hirsiportaat
paikoillaan, waikka wesi meni jo toisesta päästä niiden ylitse. Maiju
walmistelihe wiimeistä säkkiä noutamaan myllystä.
Talon wanha ja woimaton isäntä ei ollut tiennyt nuoren emännän toimista
mitään, mutta häntäkin huolestutti tulwan äkkinäinen kohoaminen ja hän
katsahti akkunasta joelle päin. Hämmästyen huomasi hän weden olewan
tawattoman korkealla. Waikka hän oli woimaton, köntti hän kuitenkin
kosken rannalle, jossa hän kauhulla näki, että suuri waara oli kylän
asukkailla tarjona. Samalla tuli siihen Maijukin.
"Nyt menee mylly ja sen sisällä olewat käytteet", sanoi ukko
huolehtien.
"Minä olen kantanut käytteet aittaan niin wähäksi ett'ei siellä ole
enää kuin yksi säkki", sanoi Maiju.
"Wai niin! Sinä olet joka paikassa ja asiassa toimellinen. Kiitos
siitä! Jumala sinua siunatkoon! Menköön wiimeinen säkki myllyn kanssa,
sitä ei enää woi pelastaa", sanoi ukko, hywästellen miniän urhollista
työtä.
"Miksi heittäisimme jywäsäkin myllyn kanssa menemään? Wielä seisoo
suwanne, wielä seisowat mylly ja portaat," sanoi Maiju ja ennenkuin
ukko ennätti mitään wastata, oli Maiju jo juossut portaita myöten
myllyyn! Hän sieppasi jywäsäkin selkäänsä ja kiirehti sen kanssa
takaisin.
Mutta samassa kun hän pääsi törmälle, kuuli hän appi=waarinsa päästäwän
sydäntä särkewän äänen ja samassa kuuli hän takaansa pikku Kallen,
kuudennella wuodella olewan poikansa, lapsellisen äänen huutawan:
"äiti!"
Maiju pyörähti katsomaan koskeen päin, ja säkki putosi omin waltoinsa
hänen seljästänsä. Mitä näki hän nyt? Poika oli äidin perästä
huomaamatta myös juossut myllyyn ja juuri kun äiti oli säkkinensä
päässyt törmälle, tuli iso jäälohkare ja pyyhkäsi myllyyn wiewät
hirsi=portaat pois niin keweästi kuin olisi siinä ollut wain joku oljen
korsi tiellä. Myllyn ja törmän wäliin oli nyt syntynyt noin kuutta tai
seitsemää syltä leweä kuohuwa aukio, josta näytti olewan mahdoton
päästä yli.
"Herra Jesus! Lapseni!" huudahti Maiju hädissänsä.
"Lapsi, lapsi! Kalle, Kalle!" huudahteli wanhus ja wäänteli
epätoiwoissaan ja neuwotonna käsiänsä.
"Äiti, äiti!" hoki poika, seisoen myllyn owella, itsekin jo käsittäen
waaransa suuruuden.
Joka silmänräpäys oli nyt kallis. Jo rusahteli ja paukahteli kosken
päällä olewan suwanteen jää ja palanen palasen perästä lohkesi siitä
irti ja syöksyi koskeen. Jo oli koko tuo suwanteen päällä olewa pato
liikkeellä ja hirmuisessa tanssissa kiitiwät jäät, toistensa siwuitse,
toisiansa wastaan, toistensa ylitse ja alatse ja toistensa kanssa
peräkanaa, hurjassa kilwassa--mutta wielä teki suwanteen jää
wastarintaa tuolle hirmuiselle woimalle, wielä se jaksoi estää tuon
wihastuneelta näyttäwän jää=padon wauhtia, wielä seisoi mylly. Myllyn
owen reiällä seisoi pieni poika ja hoki ehtimiseen: "äiti, äiti!"
Äidiltä oli hän ennenkin oppinut awun saamaan; äiti oli jo niin monta
kertaa päästänyt hänet suuresta hädästä ja waarasta; ei missään hän
ollut wielä löytänyt äidin wertaa ja hänelle hän lähetti nytkin nuo
lyhyet, mutta paljon sisältäwät, paljon luottamusta osoittawat ja
rukoilewat sanat. Meniwätkö ne sanat hukkaan tuona hirmuisena
kauhistuksen ja hädän hetkenä? Ei, eiwät ne menneet hukkaan, sillä
törmällä seisoi olento, jonka sydämeen käwi kipeästi kuin puukon
pistokset nuo pojan suusta tulleet huudot, olento, joka rakasti tuota
hädässä olewaa lasta niin suurella rakkaudella, ettei kaiken maailman
rakkautta woi siihen werrata,--äidin rakkaudella.
Silmänräpäyksen seisoi Maiju neuwotonna tuossa hirmuisessa tilassa,
mutta pian hän selkeni. Pian hätä ja waara pakotti hätääntyneen äidin
keksimään neuwoja lapsen pelastamiseksi. Salaman nopeudella juoksi hän
tupaan, palasi sieltä takaisin yhtä nopeasti; hänen seurassaan tuli
myös muu talon wäki, joka ei tähän asti wielä ollut tietänyt mitään
waarasta. Hän toi pitkän köyden, jonka oli tuwasta siwaltanut. Sen
kanssa riensi hän nyt kosken rannalle ja silmänräpäyksessä oli hän
solmennut kiwenmukulan toiseen päähän.
"Mene pois, Kalle, owen reiältä, minä paiskaan tämän köyden owen
reiästä sisään: ota sinä köysi kiinni ja sido se lujasti ympärillesi,
niin me wedämme sinut köydellä maalle!" kehoitti hätäilewä äiti
waaran=alaista lastansa, ja hänen silmänsä loistiwat ikäänkuin
woitollisina.
Silloin kuului myllyn owelta pieni, heikko, epätoiwoinen ääni: "woi, en
minä, äiti, osaa----".
"Herra Jumala! eihän lapsi kykene itseänsä tarpeeksi lujaan sitomaan ja
silloin hän warmaan joutuisi koskeen", sanoi äiti ja taasen hän juoksi
tupaa kohden. Pian tuli hän sieltä taas takaisin ja hänellä oli nyt
mukanaan suuri rautainen kiwi=koukku.
Wielä seisoi suwanne, wielä wastusteli se jääpadon kulkua alas koskeen,
waikka se näkyi jo wapisewan joka paikasta. Näyttipä siltä kuin tuo
suwanne olisi ymmärtänyt kosken rannalla olijain sisällisen tuskan ja
taistellut heidän puolestansa noin itsepintaisesti. Wielä seisoi
myllykin, mutta wielä seisoi poikakin myllyn owella, ja jos ei hän
tullut oikein pian pelastetuksi, niin hän warmaankin oli joutuwa
onnettoman kuoleman uhriksi, sillä suwanto ei woinut ijankaikkisesti
taistella yliwoimaa wastaan.
Silmänräpäyksessä oli Maiju solmennut tuomansa kiwikoukun renkaastansa
köyden toiseen päähän kiinni.
"Ota, Kalle, tämä koukku kiinni, kun minä nakkaan sen köyden kanssa
owen reiästä sisälle, ja pane koukku myllyn kiwen silmään ja istu itse
koukun päälle, ettei se kirpoa siitä irti!" toimitti taas äiti
pojalleen. Samassa hän heilutteli koukkua ja paiskasi sen sitten myllyn
owen reikää kohden, mutta woi! ei koukku lentänytkään määräpaikkaansa
asti, waan putosi--koskeen. Pian weti äiti köytensä ja koukkunsa
takaisin ja uudella innolla, uudella onnella paiskasi hän sen taas owea
kohden ja--kiitos Jumalan! koukku lensi owen reiästä myllyn sisälle ja
pieni Kalle sai sen heti kiinni, wei koukun kiwen silmään ja istui itse
päälle, niinkuin oli neuwottu.
"Mitä nyt aiot tehdä?" kysyi ukko hätäisesti.
"Pelastaa lapseni".
"Mitenkä?"
"Te rannalla olijat kaikin lujasti pidätte maalla olewasta köyden
päästä kiinni. Minä wedän köyttä myöten itseni myllyyn, sidon
köydenpään pojan ympärille ja te wedätte sitten hänet maalle".
"Mitenkäs itse sieltä pois pääset?"
"Mitäpä siitä, jos sinne jäisinkin, kun poika wain tulee pelastetuksi.
Olen kuitenkin kokenut warata sitäkin asiaa, sillä wyölleni olen
käärinyt toisen hienomman rihman, jonka aion sitoa pojassa olewaan
köydenpäähän kiinni. Sitten kun poika on maalla päästetty köydestä
irti, solmiatte te tuon paksun köyden tähän hienoon rihmaan taas
kiinni, jolla minä lapan paksumman köyden takaisin myllyyn, sidon sen
pään ympärilleni ja, jos on aikaa, wedätte sitten minutkin maalle",
selitti tuo urhokas ja rakastawa äiti.
"Älä Jumalan tähden uskalla itseäsi niin waaralliseen retkeen, henkesi
joutuu waaraan", sanoi ukko.--"Te hukutte!" huusiwat mummo, piiat ja
lapset yhteen ääneen.
"Lapseni, woi minun lapseni!" huusi äiti tuskissansa. "Ottakaa köyteen
kiinni!"
"Suwanto näyttää pettäwän, älä lähde, heitetään pojan pelastus Jumalan
haltuun!" pyyteli wanhus.
"Lapseni!" huudahti sydämen kiwusta wapisewa äiti, ja heti kun toiset
ottiwat köyden päästä kiinni, antoi hän waate päällä itsensä kuohuwan
kosken waltaan ja alkoi köyttä myöten wetää itseänsä myllyn owea
kohden. Hän pääsi onnellisesti myllyn sisälle ja waikka oli niin tärkki
ja kallis hetki, kaappasi hän pelosta wapisewan poikansa syliinsä,
painoi hätäisen suutelon hänen kaswoilleen, ja tuo suutelo oli kaikkein
suurimman, jaloimman ja puhtaimman maailmallisen rakastajan, sillä se
oli--äidin suutelo.
Samassa kun hän poikaansa syleili ja suuteli, oli hän jo päästänyt
kiwikoukun irti köyden päästä ja sitonut sen poikansa ympärille. Nyt
hän wei häntä jo owen reiälle ja komensi: "wetäkää!" Samassa heitti hän
poikansa kuohuwaan koskeen, ja maalla olijat alkoiwat wetää häntä
kiiruusti maalle.
Mutta samassa sortuikin suwanteen jää yliwoiman alle. Nyt ei seisonut
enää suwanteen niskassa olewa jääpato, sillä se oli saanut nyt
loistawan woiton tuosta uppiniskaisesta ja itsepintaisesta
wastustajastaan--suwanteesta, joka nyt hurjaa wauhtia pakeni pois
hirmuisen walloittajansa edestä, ja yhtä hirmuista wauhtia lähti
jääpatokin sitä takaa ajamaan.--Wielä seisoi kuitenkin mylly ja wielä
seisoi myllyn owella ihmisolento, mutta toisenlainen ja toisenlaisilla
tunteilla kuin hän, jonka siinä wiimeksi näimme. Edellinen oli lapsi,
joka kuolon pelosta wapisewana toiwoi pelastusta; jälkimäinen oli äiti,
joka ilosta sykkiwin sydämin katseli poikansa pelastusta, ja kas nyt!
nyt lapsi oli maalla.--Hän ei joutanut katsomaan eikä ajattelemaan omaa
waaraansa, joka nopeasti läheni häntä; sillä olihan nyt pelastettu
hänen lapsensa, jota hän oli tuon rakastawan sydämensä alla kantanut,
jonka eduksi hän oli niin monta unetonta yötä walwonut; ja tuo pelastus
oli tapahtunut hänen kauttansa, siinä kylläksi. Tuo tieto, tuo tunne se
hänen sydäntensä teki niin iloiseksi ja rauhalliseksi niinkin
waaran=alaisessa paikassa, jossa hän nyt oli, mutta tuon rauhan, tuon
ilon woipi käsittää waarankin hetkenä ainoastaan--äidin sydän.
"Kiitos Jumalan! Lapseni on pelastettu!" huusi äiti kosken kuohujen
läpi, kun näki että poika saatiin maalle.
Jäät jo tulla huikasiwat aika kyytiä koskea alas ja usein ne jo
nyrmiwät myllyä, mutta wankin jääpato ei ollut wielä ehtinyt myllylle
asti. Juuri nyt weti äiti hienommalla nuoralla paksumpaa köyttä
myllyyn, sitoakseen itsensä siihen, jolla hänet olisi sitten wedetty
maalle; mutta kun hän oli juuri alkanut tuon työnsä, ehti pää=jääpato
myllyn kohdalle. Yhdellä nyhjäyksellä paiskasi se myllyn pois
paikoiltaan ja äidin täytyi heittää köydestä irti, sillä mahdotonta oli
hänen ponnistella luonnon woimia wastaan. Niin oli häneltä mennyt
wiimeinen pelastuksen toiwo.
Osa jääpadosta oli pysähtynyt myllyä ylempänä olewan niemekkeen ja
myllyä warten jäiden suojaksi tehdyn kirmun päälle, jonkatähden sen
suojaan oli syntynyt jonkunlainen koste eli tyyni kohta; siksi ei mylly
suoraa päätä lähtenyt koskea alas huilaamaan. Toimellinen waimo ei
kadottanut hetkeksikään järkeänsä, waikka hänen silmäinsä edessä oli
kuolema; neron loiste oli kaikissa hänen toimissaan wiimeiseen asti--
hän murti sukkelasti myllyn wesikaton ja nousi tekemästään aukosta
myllyn harjalle.
Ei yksikään kuoleman=alainen woi kuwailla sitä hämmästystä, tuskaa
ja hätää, mikä rannalla olijoilla oli Maijun tähden. "Woi, woi!
Äiti, äiti, rakas äiti!" huusiwat, woiwottiwat ja itkiwät lapset
katkeamatta.--
"Herra Jesus!--woi Maiju raukkaa!" waikeroitsiwat wanhukset ja
wäänteliwät käsiänsä epätoiwoissaan. "Rakas emäntä, woi, meidän hywää
emäntää!" huusiwat piiat lakkaamatta itkunsa seasta; ainoa lewollinen
henkilö läsnä olewista oli--Maiju, joka wielä myllyn harjallakin
ollessaan kohotetuin käsin kiitteli kaikuwalla äänellä Jumalaa lapsensa
pelastuksesta ja koki rannalla olewille hätääntyneille sydämille jaella
lohdutuksen sanoja. Hänen omallatunnollansa ei ollut mitään painoa,
sillä hän oli sowinnossa sekä Jumalan että ihmisten kanssa, ja hän
tunsi sydämessään, että hän oli kokenut täyttää parhaan wointinsa
mukaan elämänsä kalliita welwollisuuksia äitinä ja kansalaisena,
ja tuon wiimeisen työn, jonka hän teki lapsensa hywäksi, tunsi
hän sydämessään kalleimmaksi ja pyhimmäksi welwollisuutensa
täyttämiseksi koko elämässään, sillä hän oli pelastanut lapsensa
omalla--hengellänsä! Saattaako mitään jalompaa maailmassa ollakaan?
Mutta tuota jaloutta ei kykene kaikki äiditkään osoittamaan, sillä
siihen tarwitaan todellinen--äidin rakkaus.----
Kylän miehet halko=metsässä huomasiwat, että lumi suli äkkiä ja että
wettä ilmestyi mahdottoman paljon maille. Tuon hawaintonsa johdosta
rupesiwat he aawistamaan, että kylässä on paha hätä tulwan tähden. He
tiesiwät, että kylässä ei ollut monta miestä kotona, kun melkein kaikki
oliwat metsässä; sentähden kiirehtiwät he nyt koteihinsa, katsomaan
miten siellä asiat owat.
Tuota kotiin lähtöä oli Koskelan Jaakko kaikkein innokkain
esittelemään, sillä hän oli wiime yönä nähnyt niin kummallista unta,
joka teki hänet kowin lewottomaksi ja rauhattomaksi.
Hän ei ollut ylimalkaan mikään unien uskoja; mutta kummallinen waiwa ja
pelko nyt ahdisti häntä, niin ettei hän saanut rauhaa missään.
Senpätähden Jaakko hartaasti esitteli muille miehille, että
lähdettäisiin kylään heti katsomaan miten tiellä asiat owat.
Jaakon tullessa kotiin oli juuri se hetki, jolloin jäitten woiman
kautta paikoiltaan pois surwaistu mylly oli tuokioksi pysähtynyt niemen
ja myllyn kirmun päälle jääneiden jäiden tekemään kosteeseen. Heti kun
hän tuli kosken rannalle, näki hän kauhistuksella mitenkä asiat oliwat.
Hän näki rannalla olewan talonwäkensä kauheassa hädässä ja tuskassa.
Hän näki oman rakkaan waimonsa istuwan myllyn harjalla, kuohuwassa
koskessa, ja joka hetki saattoi tuo puoliksi jo särkynyt mylly raueta.
Kauhea tuska ja hätä walloitti Jaakon, kun hän kaiken tuon käsitti.
"Maiju, Maiju! Woi minun rakas Maijuni, miten olet tuonne joutunut?
Miten woin sinut pelastaa?" Wene! Sitä ei ollut täällä ikänä ollut;
kosken rannalla oli se tarpeeton; puolta wirstaa likempänä ei semmoista
ollut. Lautta! turha sekin, ei semmoista ennättänyt laittaa, sillä
wiimeiset osat jääpadosta näyttiwät tuossa paikassa tulewan alas. "Woi,
woi rakas waimoni!" hätäili tuskissansa Jaakko.
"Kiitos Jumalan! että wielä sinut näin, että wielä saan sanoa sinulle
wiimeiset jää=hywästini!--Kauan ei ole enää aikaa. Kiitos, Jaakko,
kaikesta rakkaudesta ja hywyydestäsi, jota alati olet minulle
osoittanut. Walwo lastemme kaswatusta ja kaswata heitä Jumalan
pelwossa!--Kiitos isännälle ja mummolle, jotka olette olleet minulle
toinen isä ja äiti ja aina minua rakkaudella kohdelleet. Kiitos
kaikille! sillä kaikki owat olleet minulle niin hywiä.--Älkää itkekö,
lapset, niin paljon! Totelkaa isäänne, waaria ja mummoa ja tulkaa
kaikki hywiksi ihmisiksi!--Hywästi, Jaakko! Hywästi kaikki... Jumala
armahtakoon!"--Nyt tuli wiimeinen ja wäkewin jääpato, sysäsi niemen ja
kirmun päällä olewat jäät pois edestään ja töytäsi myllyn liikkeelle,
joka nyt hajosi altapäin, niin ettei jäänyt kehilleen enää muuta kuin
pääty kattoineen, jonka päällä äiti istui, ja niin meni tuo jalo
rakastaja jäiden seassa hirmuista wauhtia pienen ja kehnon turwansa
päällä kuohuwaa koskea alas!----"Hywästi Jaakko!" kuultiin hänen wielä
kerran huutawan kosken kowan pauhun seasta. Pian oli tuo huono alus
särkynyt kosken ja jäiden kowissa hyrskyissä, niin ettei siinä enää
näkynyt muuta kuin muutamia puun sirpaleita, jotka siellä täällä
paikkaroihtiwat jäiden seassa, ja sinne katosi--hellä äitikin--Maiju--
Mökin Maiju!
En huoli ruwetakaan kuwaamaan sitä tuskaa ja kauhua, jonka tuo näkö
waikutti rannalla olijoihin, sillä siihen olen liian heikko. Jaakko oli
epätoiwossaan wiimeiseltä ruwennut repimään wanhan, lähellä olewan
saunan seiniä, ikäänkuin tehdäksensä lauttaa, jolla hän pelastaisi
rakkaimpansa, mitä hänellä maailmassa oli; mutta kun hän näki tuon
suuren murhenäytelmän wiimeisen kohtauksen--pyörtyi hän.--Muut rannalla
olijat eiwät kyenneet mitään tekemään eiwätkä toimimaan--ei, mutta se
lause ei tullut nyt oikein, sillä olipa heilläkin semmoista tehtäwää,
jota he kykeniwät kyllä tekemään,--itkeä, tyrskyä, walittaa, woiwottaa,
käsiänsä wäännellä, se heidän työnsä oli nyt, mutta ei yhtään sanaa
yksikään heistä kyennyt puhumaan toisillensa, niin särkyneet oliwat
heidän sydämensä.
Kauan eiwät he saaneet tuollakaan tawalla tyhjentää ahdistettua
sydäntänsä, sillä Jaakon tila rupesi heitä huolestuttamaan. Jaakon äiti
wiittasi mykkänä, silmät täynnä kyyneleitä, niin paljon kadottanutta
onnetonta poikaansa kohden, ja kaikki läsnä olijat ymmärsiwät hywin
tuon sydämen sanattoman kehoituksen. He kerääntyiwät kaikin tuon wähän
aikaa, mutta paljon kärsineen lesken ympärille ja kantoiwat hänet
herwotonna kamariinsa ja laskiwat wuoteelle. Pitkällisten ja monien
kokeiden kautta saatiin Jaakko jälleen tointumaan, mutta toinnuttuaan
tuntui hän olewan--sekawamielinen; sydän oli liian äkkiä saanut liian
raskaan kuorman.
Jaakko waipui nyt pitkälliseen tautiwuoteeseen ja hän houraili
myötäänsä. Mutta tarkalla hoidolla rupesi hän wiimein wähitellen
toipumaan, ja sitä myöten kun hänen ruumiillinen terweytensä parani,
wahwistui hänen ymmärryksensäkin, jonka puolesta hän ajan=oloon tuli
entisellensä.
Paljon surua tuotti Koskelan nuoren emännän tapaturmainen kuolema koko
kylään, sillä hän oli ollut rakas kaikille, niin köyhille kuin
rikkaillekin. Paljoa suurempi oli suru Koskelan talossa, jossa niinkin
monta wuotta oli jo nautittu tuon lempeän sydämen hedelmiä. Hän oli
ollut heille kaikki kaikessa: lohdutus surussa, ilo itkussa, apu
hädässä, kunnia häpeässä, tosi walheessa, hupi ikäwässä, wirwoitus
wäsyssä, lääke sairastaessa, lämmin wilussa, näkö pimeässä, rakkaus
wihassa, sowinto riidassa, anteeksi=antamus rikoksissa, tie eksyksissä,
kärsimys wääryydessä, hywän suopuus wainossa, malttawuus kiukussa.
Maijun ruumista ei yritettykään hakea, sillä mahdoton olisi sitä ollut
löytää suunnattoman paljon weden tähden. Kun wesi wäheni ja lämpeni,
nousiwat Maijun maalliset jäännökset weden päälle kosken alla olewassa
suwanteessa, josta ne heti korjattiin. Hautauspäiwä oli määrätty
erääksi sunnuntaiksi ja melkein kaikki seurakuntalaiset kokoontuiwat
silloin kirkolle, saattamaan heille kaikille niin rakasta wainajaa
wiimeiseen lepoon. Wanha pastori wihki haudan ja lopuksi hän piti
pienen puheen, juuri niinkuin Jaakkoa ja Maijua wihkiessäänkin oli
tehnyt. Hän puhui murheelliselle kuulija=joukolle, kuinka hänen
mieltänsä painoi kummallinen tunne kymmenen wuotta takaperin tuolla
Koskelan häissä ja että liiankin pian, liiankin täydellisesti nyt owat
toteutuneet silloin lausumansa sanat. "Jumala on nyt ottanut pois sen,
jota me kaikin rakastimme," sanoi hän, "ja tuo tuntuu meistä kowalta ja
katkeralta. Mutta niin on Jumalan tahto, sillä jota hän rakastaa, sen
hän useinkin äkkiä ottaa meiltä pois, ja wainajamme rakasti Jumalaa ja
Jumala rakasti häntä. Jumala oli rakkaalle wainajallemme antanut niin
paljon hywiä awuja, ettei hän katsonut tarpeelliseksi antaa hänen
pitemmältä wiipyä meidän seurassamme. Hän ennätti lyhyen elämänsä
ajalla, opilla ja elämällänsä, tehdä paljon enemmän hywää
ihmiskunnalle, kuin moni muu, joka on kauankin elänyt. Hän oli kylämme
kunnia, kotinsa kaunistus ja perheenä ilo, eikö kaikissa noissa ole
kylläksi kuolewaiselle? Wieläkö waatisimme häneltä enemmän elämän
hedelmiä? Tuleeko meidän kowin surra noin mainehikkaan elämän
katkeamista? Woi! me suremme, kaipaamme kowin häntä, mutta wahwa
lohdutuksemme murheessamme on kuitenkin se, että tiedämme hänen wielä
eläwän--eläwän ijankaikkista elämää walittuin joukossa. Puhdas, jalo
oli hänen elämänsä, mutta jaloin oli toki hänen kuolemansa, sillä
silloin kirkastui hänessä työssä ja totuudessa todellinen--äidin
rakkaus.--Rauha hänen tomullensa!"