Erään wuoden elokuu oli kohta puoliwälissä. Asiaini tähden satuin
silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä, siis
jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla syrjäiseen
taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että siinä jo oli
enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hywän=illan" sanottuani
pyysin heti yösijaa, joka luwattiinkin. Wäkenä talossa sillä kerralla
oli wain: sokea ukko, wanha mummo ja parwi pieniä lapsia, joista
enimmät wielä paitaressuja. Mummo näkyi olewan emännyyden toimissa ja
ukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen wuoroin kutakin heistä
polwillansa. Lapset näyttiwät hywin rakastawan ukkoa: he kieppuiwat
hänen kaulassaan ja siljoitteliwat kaksin=käsin hänen harmaita
hiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että ukko oli talon
wanhin ja että lapset oliwat hänen lastensa lapsia. Minä rupesin
tekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja saapi ensin tehdä
tilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa, ennenkun muihin
asioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen jälkeen kysyin ukolta:
--"Oletteko ikänne asuneet tässä talossa?"
--"Olen", wastasi siihen ukko.
--"Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?"
--"Toistasataa wuotta; minun isäni tämän on alkanut".
--"Tässä näkyy paljon tehdyn työtä".
--"Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, minkä on woitu, ja
elettäisiin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Mutta se tässä on niin
hankala kumppani, kun se tahtoo wiedä parhaat ahkeroimiset muassansa,
silloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään. Tässä on
likellä iso suo, jota ei yksityisen woimat ulotu kaiwamaan, ja siitä se
halla aina nousee", lausui ukko huolekkaasti.
Ilma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä Pohjanen puhalsi
kaiken päiwää wireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni
puhettamme wähemmän wakaisiin asioihin, kun ukko yht'äkkiä kysäsi:
"minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Wieläkö tuuli oli
Pohjasessa taloon tultuanne?"
--"Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on Pohjasessa, mutta en
kumminkaan luule siitä toki hallaa tulewan", lausuin ukolle.
--"Jospa se niin olisi!" sanoi hän ja huokasi raskaasti.
--"Onko teillä paljo lapsia?" kysyin taasen.
--"Neljä poikaa elossa", oli wastaus.
--"Joko poikanne owat kaikki naineet?"
--"Kolme on nainutta, yksi on wielä naimaton."
--"Missä he nyt owat?"
--"Wäki on erästä isoa uudispeltoa muokkaamassa kohta tulewalle
rukiin=kylwölle walmiiksi; toiset siellä ojaawat, toiset hajoittawat
ojamutia ja huonoimmat polttelewat kantoja ja juurikoita pois
pellolta."
--"Tulewatko he kotiin yöksi?"
--"Tulewat; he meniwät eilen ja tulewat tänä iltana."
--"Sielläkö owat poikainne waimotkin, koska ei niitä näy kotona?"
--"Siellä owat waimot ja wanhimmat heidän lapsistansa."
--"Teillä on omasta warasta riski työwäki."
--"On."
--"Oma wäkikö on raatanut uudispellon?"
--"Oma; he owat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi niityn
aikana."
Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, mutta hän oli
niin harwapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin miettiwäisen
näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen waiwa ja
huoli; siitä kai se tuli, ett'ei hän ruwennut mihinkään pitempiin
keskusteluihin, wastasi wain kysymyksiini niin lyhyesti kuin taisi ja
niin teki aina turhaksi minun puheille pyrkimiseni.
--"Te olette tainneet elämässänne kokea monta kowaa tässä talossa?"
lausuin wiimein taas kysywäisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien
puhetta.
--"On, monta kowaa on koettu, mutta waikka kokee, eipä hylkää herra!'"
lausui ukko wakawasti, josta kuulin että hän on lukenut taikka kuullut
jolloinkin Runebergin 'Saarijärwen Paawon.'
--"Mistä te sen lauseen olette kuulleet?" kysyin häneltä pikaisesti.
--"Nuorin poikani, Matti, hakee waikka maan=raosta käsiinsä
kaikenlaisia kirjoja; hän jouto=aikoinansa lukee niitä minulle huwiksi,
minä kun olen sokea, enkä sentähden woi itse lukea. Hän on paljon
niidenkin lukemisella minua huwittanut, mutta kaikkein enimmän hän on
lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla.--Matti on minun
silmäni; Jumala olkoon kiitetty! kun minulla on toki wielä korwat
itselläni."
--"Joko kauan olette olleet näkemätönnä?"
--"Toistakymmentä wuotta."
--"Kuinka meni näkönne?"
--"Olin terwashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden
silmäni tuliwat niin kipeiksi, että wihdoin meni näkö kumpaisestakin."
--"Lapsenne rakastawat teitä?"
--"Niin; lapseni rakastawat kalkin minua ja minä rakastan heitä."
--"Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska
teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jonka jäsenet toinen toistansa
rakastawat", sanoin silloin ukolle.
--"Niin, onnellisia--tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että
koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta
perheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katowuosia on
ollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä=jaksoinen
petäjäleiwän olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu welkoihin ja
niitä nyt tahdotaan pois, weroja ei ole jaksettu omista waroista
maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Linkilän Erkki hakee parast'aikaa
meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä
ja ponnistella woimia, minkä on woitu, ja toiwo on ollut hywä, sillä
rehoittawat kaswit owat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen
ilma kolkko ja tuuli Pohjasessa, ja minä pelkään että halla taas tulee
meille wieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toiwo
mennyt! Silloin Linkilän Erkkikin warmasti ottaa saamisensa ryöstön
kautta, ja kun wielä menee eläimet, joiden turwin on aikaan tultu näinä
kowina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hywä wieras! Eiwätkö
nämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä
ja harwapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta
päiwästä', ja 'waikka kokee, eipä hylkää Herra?'" Näin puhkesi ukko
puhumaan.
Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle
ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta
puheen=pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta huomasin, että työwäki
nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonwäen
keskinäistä suhdetta--warsinkin ukon ja muun wäen wäliä--ja
tutustuakseni heidän luonteisiinsa, wetäysin ukon tyköä erilleni wähän
pimeään nurkkaan, josta woi nähdä ja kuulla kaikki. "Papp=pa=pa",
paniwat työ=asetten warret porstuassa, kun wäki niitä käsistänsä
heitteli, ja samassa tuliwat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan.
Ennen heidän tupaan=tuloansa ajattelin: "saapa nähdä, minkälainen tuo
ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä
rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"
Pian kääntyikin huomioni erään--noin arwiolta seitsemäntoista wuoden
wanhan--nuorukaisen puoleen: hän oli wartewa, solakka, walkeatukkainen,
sinisilmäinen ja kaikinpuolin miellyttäwän näköinen. "Tuohan se
lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin itsekseni.
Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällyswaatteet pois päältänsä
ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan,
siljoitteli sokean kuihtuneita kaswoja ja harmaita hapeneita ja sanoi:
"onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikäwä, kun me olemme wiipyneet
kaksi päiwää poissa kotoa? Woi kun se on paha, kun ette te näe lukea,
sitten olisi teillä paljon hupaisempi."--Ennenkuin ukko oli ennättänyt
mitään wastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt
takan luo ja ottanut päreeseen walkean. Sitten hän meni
päällyswaatteensa tykö, otti sen powilakkarista ison tukon papereita,
joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan ja
sanoi hänelle: "taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on
yksi runo niin mieluinen mielestäni, luultawasti sen tähden kun se
koskee meihin niin paljon; sen nimi on: 'Talonpojan salonki.' Sen
lausun nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:
"Kun tulee aamu maanantain,
Ma, kontin selkään siwaltain
Taas lähden korpeen koettamaan:
Perheelle leipää hankkimaan.
Kun siellä päiwän ottelen
Kanss' kiwien ja kantojen,
Niin sieltä lähden lewolle
Ja tulen metsäpirtille.
Ma rupeen siellä ruoalle:
Karheelle sekaleiwälle;
Ja lasken sitten lewolle,
Pehmeelle pehkuwuoteelle.
Mun soitanton' on lintujen
Wiserrys, humu honkien;
Mun juoman' wesi lähtehen,
Johonka tyytyy sydämen.
Se salonkini armas on,
Sit' ole yöni lewoton:
Muut' iloa en kaipaa, en,
Ain' asti aamuun armaiseen.
Kun sitten kato kohtaapi
Ja halla pellot polttaapi,
Niin sydän silloin pakahtuu,
Kun tyhjäks' jääpi perheen suu.
Muut säädyt täyden aina saa,
mä sen, min milloinkin suo maa;
Waan täysi multa waaditaan,
Jos kohta kadon kowan saan."
Nuorukaisen noita säkeitä lausuessa, tarkastelin wanhuksen kaswoja: ne
wawahteliwat ehtimiseen ja walottomat silmät muljahteliwat ikäänkuin
olisiwat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten
lähteet kuiwannut sama, joka niistä walonkin on häikäissyt, sillä
kyyneleitä ei näkynyt.
Mainittu runo olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon
hetkellistä sisäästä surua, päinwastoin toi se sen uudestaan ukon
sieluun täydessä walossa. Mutta nuorukainen ei sitä älynnyt waroa
innossaan, sillä hänkin tunsi, kuinka sywästi runoelma koski heidän
olojansa.
--"Mikä kirja se on, jossa se on räntätty?" kysyi ukko pojaltansa.
--"Se on painettu Oulun Wiikko=Sanomissa", wastasi poika.
--"Mistä sinä sen olet kaiwanut?" kysyi taas ukko.
--"Minä juosta kapasin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan Heikiltä
lainata koko wuosikerran mainituita sanomia", wastasi poika
innokkaasti.
--"Kuka sen laulun on tehnyt?" kysyi ukko.
--"En minä tiedä", sanoi poika.
--"Lienee hänet tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että
hänellä on ollut elämän kokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa
paperille hywässä järjestyksessä meidänkin nähtäwäksi; minä tunnen myös
samallaista, mutta ne pysywät täällä sydämessäni yksinkertaisina
tunteina." Sen lausuttuaan ukko näytti waipuwan sywiin mietteisiin.
Sillä wälin muu wäki puuhaili mikä mitäkin: mikä riisui märkiä
waatteitansa ja laittoi niitä kuiwamaan, mikä purki konteistansa pois
rasioita, suolakopsia j.n.e. ja laittoi niitä järjestykseen; waimot
taas, ensin riisuttuaan, ottiwat kukin pienokaisensa ja antoiwat niille
luonnollista ruokaansa.
--"Minkälaiselta ilma tuntuu?" kysäsi wiimein ukko, ikäänkuin unesta
heräten, Matti pojaltaan.
--"Onpa se jotenkin kolkkoa ja tuuli oli pimeään asti Pohjaisessa, waan
sitten se tyyntyi aiwan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki nousewan
paksu musta pilwi", wastasi Matti.
--"Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko
siihen.
--"Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulewan?" kysyi poika wuorostansa.
--"Minä pelkään", sanoi wanhus ja huokasi raskaasti.
--"Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.
--"Jospa se niin olisi!" toiwoi ukko epäilewästi; sitten hän näytti
taas waipuwan sywiin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tuliwat walmiiksi
ojitetuiksi ja muutoin siiwotuiksi?" jatkoi hän wähän ajan päästä.
--"Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta kuin
siementä wailla."
--"Onpa meillä taas, isä, kaunis, aiwan uusi wainio siementä
odottamassa", sanoi toinen.
--"Mitenkä menneen kesäiset kuokkamaat ja muutoin pellot näyttäwät
joutuneilta?" kysyi ukko.
--"Kuokkamaat ja muutoin pellot owat joutuneet, että parin wiikon
perästä owat kaikki leikattawia; kaswut owat wahwat ja tähkäpäät niin
täysinäiset ja raskaat, että ne riippuwat melkein maassa asti. Kun ne
säilyisiwät wielä pari wiikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi
kruunukin rästinsä ja Linkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi
petäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selwää leipää ja sitten
mekin otamme 'awiisit'," ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla
puhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheen
lopetettuaan nyt innokkaasti siljoitteli hänen harmaata tukkaansa.
--"Jos wain niin käypi kuin olet toiwonut, niin saat ottaa waikka
kahdet awiisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle wiattomalle
pojallensa, joka häntä niin wilpittömällä lapsen rakkaudella rakasti ja
kunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun
lohdutuksensa ja waipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selwästi woi
nähdä, ett'eiwät hetken ilot ja lohdutukset woineet karkoittaa hänen
sydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne
istuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä miettiwäisessä ja
umpi=mielisessä asemassa, wirkahti hän taas: "mutta jos wain nyt tulee
halla, millä sitten kylwetään ja mitä syödään?"
--"Me leikkasimme joutuneimmista paikoista--pelosta, että halla tulisi
--ja niin on meillä siemen warattuna, waikka ette te, isä, käskeneetkään
meidän leikata, jos lienemme tehneet wäärin", sanoi siihen eräs ukon
naineista pojista.
--"Te olette tehneet toimellisesti, waikka en huomannut teitä siitä
muistuttaa, kun lähditte uudispellolle työhön, sillä ilma oli silloin
kaunis. Jumalan olkoon kiitos! kun siemenkään on toki tallella", lausui
ukko.
Talonwäki nyt wiimein huomasi wieraan, eikä silloin enää puhetta
puuttunut. He oliwat hywin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä
kunnallisia että waltiollisia kuulumisia, warsinkin Matti, joka koko
puheemme ajan istui wieressäni ja näytti ikäänkuin nielewän jokaisen
sanan.
He tekiwät useita tarkkoja ja asiaan kuuluwia kysymyksiä puheemme
ajalla, eiwätkä näkyneet olewan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka
olisiwat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeemättömästi walheeksi
ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eiwät
ennen olleet kuulleet ja käsittäneet--ei, waan he näkyiwät todella
koettawan käsittää asiain todellista laitaa. Selwästi huomasin, ettei
itse ukko eiwätkä hänen wanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta
saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli wasta
lukuhalu puhjennut tositarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli
silmin=nähtäwästi kaipaawa henki, joka haki tyydykettä.
Puheen loputtua rupesi talonwäki niukalle illallisellensa ja minulle
oli kamariin laitettu illallinen erilleen, waikka olin aiwan wennon
wieras; niin wieraanwaraisia he köyhyydessäänkin oliwat! Waikka käwi
säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hywää tahtoaan, waan
menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja wäsymys
walloittawan kaikki; päiwän waiwat ja ponnistukset rupesiwat waatimaan
korwausta kadotetuista woimista; kaikki wäki rupesi hankkimaan itseänsä
lewolle, ja minulle tehtiin wuode tupaan, johon minut toimitettiin
maata. Pian oliwat kaikki unen wirwoittawassa helmassa, joka on niin
suotuisa waiwoista wäsyneille raajoille, ja muuta ei kuulunut kuin
nukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset, ja taulultansa
mustuneen wankan seinä=kellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se
paha wika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla wuoteilla;
niin käwi nytkin. Waikka kuinka olisin koettanut herutella, unta wain
ei tullut. Talonwäen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyöriwät wain
kokonaisena kuwana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta
pitäen hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri
tämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli
waikuttanut; siemen oli sirahtanut hywään maahan ja siellä itänyt ja
orastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista
orasta turmelushalla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa waipua ja
nujertua--kuihtua ja kuolla sen niukan elämän tarpeitten alle, jonka
hallalle tawallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee
halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo moniwuotisten waiwain
ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toiwottu, huolimatta
waiwoista, wastoinkäymisistä ja alati nurkuwasta nälästä; woi, woi!
Mattikaan ei saisi silloin "awiisejansa", hänen kaipaawa henkensä jäisi
kitumaan ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi
welkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Linkilän Erkki; kukatiesi he
waipuisiwat epätoiwoon.
Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa,
olisiwathan woineet saada lainaa, raiwatakseen niin likellä wiljelyksiä
olewan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän
parhaatkin toiwonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisiwat kylwöheinäin
wiljelyksen, eiwätköhän he olisi kääntäneet maanwiljelystään siihen
suuntaan, niin epäwarmalla kannalla kuin heidän oli, ja olisikohan
heidän kohtalonsa silloin niinkuin se nyt on? Jos, jos ja kukatiesi,
oliwat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja
kuwittelemiset pyöriwät alati päässäni, ja unta ei tullut; niin
raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen
toimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonwäen, waan koko kansamme tila
astui täydessä haamussaan, yksin yöllä walwoessani, silmäin eteen. Olin
talonwäessä huomaawinani koko kansamme kuwan, sen kärsimiset ja
taistelut. Olin huomaawinani ukon pojissa koko suomalaisen sitkeyden ja
kestäwyyden, kun he oliwat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt
tule, ja näyttiwät niin lewollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian
suhteen, niinkuin se olisi wain tawallista. Ainoastaan ukko näkyi
osaawan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut
pehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä
sääliwämmäksi kansaamme ja tuota nukkuwaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin
paljon oliwat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä wieraisilla
käynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan kunnes ajatukseni
käwiwät sekawiksi ja hajanaisiksi, ja wiimeinkin waiwuin unen helmaan.
Kun unet ihmisellä tahtoiwat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset
owat walwoessa olleet, niin minunkin uneni tuliwat ajatusteni
kaltaisiksi. Minä olin olewinani käwelemässä ulkona elokuun
puoliwälissä. Taiwas oli niin kirkas ja selkeä. Rehewät kaswut
seisoiwat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulewaksi,
ja suuret kyynelpisarat tippuiwat niiden korsia myöten maahan; ne
oliwat niin hiljaa, etteiwät tohtineet hengittääkään, ja näyttiwät
pelkääwän jotakin. Silloin kaukaa Pohjoisesta, tunturien takaa rupesi
näkymään kuun lempeä, täysinäinen muoto; loin katseeni sinne päin.
Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti
korpikuusen pituinen äijä, niin walkea luin lumipurku. Hänen päällänsä
oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet oliwat koristetut
jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että ne
ulottui polwiin asti; parta ja silmä=ripset oliwat kaunistetut
monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikuloilla, jotka kuun walossa
näyttiwät monen wärisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein
maatawetäwä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset
kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty
lakki, niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkiwat yhtä matkaa, kuulin
minä heidän keskustelewan keskenänsä: "älä lähde minun kanssani
matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "teet nyt paljon pahaa
käynnilläsi minun kanssani ihmislapsille tuolla maan päällä; he eiwät
soisi sinun nyt tulewan; he tuntewat sinut entisistä käynneistäsi; he
sanowat sinua hallaksi."
--"Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä kahon häntä oikein tarkkaan",
ajattelin minä ja kylmä wäre käwi koko ruumiini läwitse.
--"Wähän minä heidän wahingoistaan huolin, minä teen mitä on tehtäwä,
huolimatta kenenkään neuwoista ja waroituksista. Minä olen pohjatuulen
nuorin poika, ja nyt on juuri ne aika, jolloin minä kuljen; elää
minäkin tarwitsen", lausui halla ynseästi.
--"Hae elatukseni pohjan=nawalta, jäämerestä, tunturien harjoilta,
mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja
heitä matkasi tänne sopiwampaan aikaan, jolloin ei ole wieraisilla
olostani niin paljon haittaa. Silloin saat kylläksesi työtä, saat
sulkea lainehtiwat meret ja järwet sylihisi, kouristaa wirtojen ja
koskien kowat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää newat ja suot, maat ja
puut yksiksi jääkynttilöiksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi
tekemättä", pyysi taas tuo lempeä kuu.
--"Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, owat wanhimman weljeni
työtä ja siis kuuluwat hänen waikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen
ja hän kyllä tietää mitä hänellä on tehtäwänä, kun hänen aikansa tulee.
Minä kulen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarwitaan
ensin, ennenkuin hänen työnsä woiwat menestyä, ja nyt minä olen
ensimäisellä matkallani tänä syksynä ja sitä ei estä mikään", sanoi
halla uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leweätä takkiansa
niin rajusti, että suuri parwi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi
maanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minuunkin. Minun teki mieleni
huutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta
samassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy
esteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa ma yötä
olin.--"Älä tule turmelemaan tämän talon kylwöjä", karjasin minä
hänelle. "Matti ei saa awiiseja ja wanhan, sokean, waiwan nähneen ukon
täytyy syödä wielä petäjäleipää, kruunu ja Linkilän Erkki tahtowat
welkansa ja koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta
minun hädästäni piitannut mitään, tuli wain talon tiluksille, heilutti
rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa
wainioin yli ja henkäsi siinä niin suurella woimalla, että se tuntui
joka paikkaan. Kaikki kaswit seisoa sojottiwat suorina ja kankeina ja
niissä riippuwat kastepisarat muuttuiwat jäähelmiksi, kauhea sumu ja
härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Woi
hywä Jumala", äyhkäsin minä unissani hätäyksissäni niin isosti, että
heräsin omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sellaisen
waikutuksen, että koko ruumiini wapisi ja wärisi siitä kauhusta, jonka
ma näin, enkä woinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talon wäki
nukkui wielä raskaasti, waiwoistansa wäsyneenä. Aurinko oli juuri
noussut. Minua kowin waiwasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon
aawistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakoitti minut nousemaan ylös:
aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle. Ensin
tarkastettuani miten tuolla ulkona asiat owat, pu'in siis päälleni ja
lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli
wahwasti kuuraa. Se näky teki niin kipeää sydämelleni että maailma
musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta
hallan waikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kowa, että se saattoi
ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen--lääniin, ehkäpä koko--
Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin
huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin käwelin likimäisille ohra= ja
perunapelloille. Koettelin niiden päitä ja warsia, ne oliwat jäässä
niin että poikki meniwät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle.
Kun ma siihen pääsin, kuulin tuwan owen käywän; seisahdin siis
odottamaan ketä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko,
waatetettuna, tuli tuwasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle
kartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä
ruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös
ja huudahti: "Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä
horjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut woimaa nousta muuten
kuin nelinkontin. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja
alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä
jäljessä. Kaikki wäki nukkui sikeässä unessa. Tuwan keskilattialle
päästyään sanoi ukko sydäntäsärkewällä äänellä: "nouskaa ylös, älkääkä
maatko unta näin rauhallista: wihollisemme on taas tullut ja häwittänyt
kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, waiwa, hiki, wäki,
toiwo; kaikki, kaikki on mennyt." Ei ukkosen salaman isku olisi
enempää waikuttanut huoneessa olijoihin, kuin tuon wanhan, sokean ja
paljon kokeneen perheenisän sydäntä särkewä aamuterwehdys. Kaikki
kapsahtiwat wuoteiltansa ylös ja pukiwat kiireesti päällensä; lapsetkin
heräsiwät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan,
sillä ukon sanat oliwat heille kylliksi, waan he istuiwat alakuloisina
ympäri huonetta.
--"Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon wanhemmista pojista huoaten.
--"Syöminen syömissäkin, waan entäs kruunun rästit?" muistutti siihen
toinen.
--"Entäs Linkilän Erkki?" säesti kolmas.
--"Woi, woi! minä en saakaan awiiseja", päiwitteli Matti.
--"Leipää, leipää! meillä on nälkä", huusiwat lapset ja kämpiwät ukon
syliin.
--"Hywä Jumala noita wiattomia raukkoja! Mitä hekin wielä saanewat
kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia, ja hänen kaswonsa wärähteliwät ja
aaltoiliwat suonen=wedon tapaisesti.
--"Jumala on meidät hyljännyt", sanoi wanha mummo tuskin kuultawasti.
--"Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaiken saa heittää siihen", sanoi
ukko epätoiwoissaan.
--"Waikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan.
"Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärwen Paawoa; eipä
hänkään langennut epätoiwoon, waikka kyllä koki. Onpa taas toki
terwaksia! koetetaan wielä ponnistella; kyllä minä koen olla
awiiseitta!"
--"Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili
surullisesti.
Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseäni lähtöön.
Sydämelliset jäähywäiset otettuani perheeltä, sanoin minä Matille,
häntä hywästi jätellessäni, ettei hänen tarwitse olla "awiiseitta", kun
wain nimittää mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle
ja hänellä ei ole muuta tekemistä kuin noutaa ne aina pappilastaan.
Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja
tarjoutui heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia waroja
awiisein saamiseksi, mutta hän antoi mitä hänellä oli: nuoruutensa
woimia. Matista näytti nyt kaikki niin waloisalta ja lupaawalta, kuin
ei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi awiiseiksensa Oulun
Wiikko=Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan.
Opas olikin hywin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut oliwat hywin
sekawia ja eksyttäwiä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen
päähän. Koko taipaleen kuljimme hywin werkalleen, sillä puhetta oli
paljon. Puhelin hänelle waltiotalouden perustuksista, keinollisen
heinän wiljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa
likellä taloansa olewan, hallaa tuottawan suon wiljelemiseen, johon
annoin hänelle yleisiä neuwoja ja wiittauksia; hän näytti ikäänkuin
nielewän jokaisen sanan niistä kyllä waillinaisista tiedoista, joita
woin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme wielä kauan
mättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti wielä kättä puristaen erkausimme
me, ja Matti lähti kotiinsa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla
ollenkaan huomanneen, että maa oli wielä wahwassa kuurassa, ja että
matalimmat wesipaikat oliwat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin
näin, katsoin hänen peräänsä. "Jos" ja "kukatiesi" pyöriwät silloin
mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.
Kun tulin kyläisiin kyliin, pian tuli selwille, ettei halla ollutkaan
rajoittunut ainoastaan yötalooni, waan kaikkialla näkyiwät kaswit
olewan lupalla=korwin. Perunain warret oliwat aiwan mustilla ja
rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös
kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea samaa. Waikka kohtakin
tunsin, että paljon, paljon ihmisiä oli joutunut tuon kowan wieraan
käynnistä paljon kärsimään, oli kumminkin tuon yötaloni kohtalo eläwänä
kuwana silmieni edessä Mattinensa, jolle minä jo samalla matkallani
tilasin Oulun Wiikko=Sanomat; ostin ja lähetin hänelle myös useita
hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuwa ei lähtenyt koskaan pois mielestäni;
päätin sen jolloinkin kyhätä paperille--joka aikomus wiipyi kauan aikaa
toteutumatta--ja sille tulisi nimeksi "Halla=aamuna".
* * * * *
Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen wuotta. Eräänä
syyskuun iltana astui pitkän=solakka mies kamariini. Hywän=illan
sanottuansa astui hän terwehtimään minua, jota tehdessään sanoin: "ette
taida minua enää tutakkaan." Wieras näytti minusta semmoiselta, että
hänet olisin jolloinkin ennenkin nähnyt, mutta en ollut muistaa kuka ja
missä. Towin muistiani pinnistettyäni huomasin äkkiä että ka, ukon
Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus seurasi tuota uutta
tuttawuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja panemaan piippuun. Matti
sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa tähden eikä saattaneensa
olla käymättä minua terwehtimässä, waikka wähän wäärääkin tuli. Matti
sai ruweta kotiasioitaan kertomaan: hän oli saanut laittamani Oulun
Wiikko=Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli hän tawannut Uuden
Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat owat siitä asti häntä
uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt jo useampia
kymmeniä niteitä, joita hän wuosittain lisää warainsa mukaan. He owat
hakeneet ja saaneet kruunulta lainan likellä taloa olewan suon
wiljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten he owat
ruwenneet kylwöheinän wiljelykseen, jonka tähden karjaa on kahta wertaa
enempi. Tilukset owat tulleet lujemmiksi, ettei halla nyt pane useammin
kuin muuallakaan. Ukko elää wielä ja hoitelee lapsia; hänen ei tarwitse
enää syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet tulewat, pitää hänen saada
joka numero kuulla; samoin muutkin uudet kirjat. Äiti ja kolme
wanhimman weljen lasta owat kuolleet. He asuwat yhdessä kaikin ja
tekewät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa, jolle kaikki owat
kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja pitää heillä käyntiäni
Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti itsekin. Hän on nainut ja
hänellä on kolme lasta. Wuosi takaperin walitsiwat kuntalaisensa hänet
kunnallis=lautakunnan esimieheksi, jota wirkaa hän on sitten hoitanut
ja jonka asioilla hän nytkin on. Kun hän on itsekin lukemisen kautta
saanut niin paljon hyötyä, niin on hän toimittanut muillekin lukemista
siten, että on perustanut kuntaansa lainakirjaston.